Kemin pitäjä
ynnä Tervolan ja Simon kappelit.

Salosten pitäjän ohessa Kemi lienee vanhin asuttu maakunta pohjoisessa Pohjanmaassa, sitä todistavat sen vanhat muistot. Nimensä, joka merkitsee jokea, pää-jokea, joen uraa eli ojannesta, on pitäjä saanut siitä veden-juovasta, joka täällä mahtavana vir­tana mereen kulkee. Ennen vanhaan sen nimi myöskin kuului Kymi, Kimi, Kiemi tahi vaan Kym, Kim. Eräs taru tahtoi joh­taa nimen venäläisestä Kem'istä, josta tänne muka olisi siirtolai­sia muuttanut rikkaan kalansaaliin tähden. Toinen taru taas tiesi kertoa eräästä saman-nimisestä joesta “Hämeen ja Venäjän vä­lillä", mistä tänne olisi asukkaita tullut. Mutta verrattomana ni­men johdatuksena seisoo kuitenkin ijäti Ol. Rudbeck'in (vanhemman) selitys, että Kemi tulee sanasta “Cimmeria", josta Kemi siis on yhtä kuin “Cimmerialaisten maa."

Merestä aina korkeanlaiseen Kivalo-selänteesen saakka on Kemi jokseen lakeata tasankomaata, joka helposti johtaa mieleen sitä aikaa, jolloin kalat ihmisten sijassa tällä alalla liikkuivat ja aallot lainehtivat Kivalovuoren juurilla. Tähän esi-historialliseen aikaan kuuluu Jatulinletto, se on: Jättiläisten saari, joka nykyään on Kivalo-selän korkeimpia kukkuloita, 3 penikulmaa meren rannasta. Näistä ajoista muistuttaa myös Vammanvuori, joka on korkein vuorenhuippu Tervolassa, noin 3 penikulman päässä Tervolan kirkosta, ja jonka päältä on löydetty laivan runko. Tämän ikää on satu niin korottanut, että jäte viedään aina mailman luomiseen asti ja myöskin mainitaan itse “Noakin arkiksikin." Esimerkkinä tapahtuvasta maatumisesta on myös Merikoski Simojoessa, mikä koski nyt on neljänneksen matkan paikoilla merestä. Ja kun Walmarin niemellä Kemijoen rannalla, noin neljänneksen matkaa merestä, kaivo kerran kaivettiin, niin löydettiin maasta kahdeksan kyynärän syvyydeltä hiiltynyttä puuta ja katajata. Myöskään ei ole joen lasku-haara sama kuin ennen. Entinen on näet kuivennut ja on nyt lampena.

Ehk'ei kyllä nyt enään Kemissä löydy niin paljon muinaismerkkejä kuin muissa tietävästi nuoremmissa pitäjissä, niin on hyvinkin todennäköistä, ett'ei asian laita ole näin aina ollut. Sillä jos missään niin on täällä nuorempi aikakausi hävittänyt vanhemman jälkiä. Tätä todistaapi paraiten satuisa Kivalo, johon van­himmat muistotarut viittaavat. Muinoin sanotaan täällä olleen paljonkin muinaisjätteitä, vaan nytpä niitä harvassa vaan siellä on.

Jatulinletosta, joka on Jättiläisten viimeinen asuntopaikka näillä tienoin, on jo mainittu. Huomattava on, että Jättiläiset täällä Kemissä ja Tervolassa, niinkuin haja-paikoin Simossakin, vaan ei muissa pitäjissä, kutsutaan Jahdeiksi ja Jotuneiksi. Tälle pitäjälle erinomaiseksi omituisuudeksi luettavana on myös sen rikkaus senkaltaisista kivirakennuksista, joita yleisesti kutsutaan “Pie­tarin leikeiksi", vaan täällä saavat nimen Jatulin-taraat, se on: Jättiläisten aitauksia (:= tarhoja). Näitä havaitaan hyvin tiheässä, ja suuruutensa puolesta ne vaihtelevat kahden ja neljän jopa useammankin syllän välillä. Ne ovat rakennetut päänkokoisista kivistä, jotka ovat yksi-kertaisesti maan päälle laaditut. Mutta välistä on niitä laitettu suuremmalla huolella hyvin matalain muurien tapaisiksi, enemmin tai vähemmin kierteleväisiksi sokkeloiksi eli labyrinteiksi. Kun näitä, meidän tietääksemme, ainoastaan on huvin ja leikin vuoksi rakennettu, niin on heidän paljoutensa milt'ei merkillinenkin. Jatulinletolla on tämmöinen ollut, samaten Ajos saarella, Hannuksenvaaralla Tervolassa myös y. m. Tästä Hannuksenvaaran aitauksesta mainitsee Warelius'kin — kirjoituk­sensa 62 s. — sanoen tämän olevan kirkonsijan mukaisen. Halu teki siis tätä nähdä, mutta kun ei aika sitä myöntänyt, toimitin itselleni siitä omin silmin näkijältä seuraavan kuvaelluksen. Ker­toja on Tervolan silloinen kappalainen M. A. Kolström, joka jo ennenkin oli sen nähnyt, mutta sitten vielä aivan asian tähden sinne matkusti, ja hyväntahtoisesti siitä mulle näin kirjoitti: “Hannuksenvaaralla, joka on noin 3/4 penikulman päässä kirkon kylästä, olen käynyt jäännöstä katsomassa. Se kutsutaan Jatulin eli Jotunin tarhaksi ja on ymmyrkäinen aitaus suuremmista ja pienemmistä kivistä, noin 10 kyynärää poikki-mitaten, melkeen kokonaan jo hajallansa. Pesosen isäntä kertoi mulle tästä Jatulin tarhasta, että se vielä hänen nuorra ollessansa oli ollut korkeampi sekä toisenlaiselta näyttänyt sisäpuoleltansa, ehkä kyllä se jo silloin, hänen isänsä sanoman mukaan, olisi ollut suureksi osaksensa hajonnut. Hän kertoi, että tarhassa oli ollut ovi ja useata ym­pyrää ja kierrosta, niin että tottumaton näihin pian eksyi eikä enään ovelle osannutkaan, vaan täytyi astua yli aitauksen. Ker­toja sanoi myös, että tarhan keskellä oli suurempi kivi, jonka alta he, nuorudessansa siellä kaivaen, olivat luupalasia löytäneet." Eräästä toisesta, Wiianvaaralla olevasta, “Jatulin haudasta" kerrottiin mulle myöskin Tervolassa. Mutta perille tultuani havait­sin sen olevan, ei ihmisen, vaan luonnon tekemää. Se oli sammal-pohjainen soikea hauta eli kuoppa, noin 15 syllän pituinen, ja 5 syllän levyinen — ilmetty entinen lampi.

Lappalaiset ovat useitakin muistoja pitäjälle jättäneet. Joen itäisellä puolella, vähän matkaa lauttaus-paikasta, Jakun-ojan varrella, sanotaan heidän asuneen, mutta ainoastaan muutamia kuop­pia on siellä enään nähtävinä. Nimen ovat he taas antaneet Lapin-ojalle, Wahtolan alapuolella. K.ivalo-harjanteella on eräs Tornivaara niminen vuorenkumpu, joka nähtävästi on se Tornionvaara, jota Warelius mainitsee, sanoen siellä löytyvän muinais-jätteitä “eri laatuisia kuin ennen kuvatut Lapin-rauniot, mutta sittenkin kansan jutun mukaan Lappalaisten jättämiä." Sen ku­vauksen mukaan, minkä minä näistä sain omin silmin näkijältä - sopimattoman ajan tähden en itse päässyt käymään Kivalolla - ovat ne niin kutsutuita “Lapinhautoja", pieniä ympyrkäisiä kivi-kumpuja. Ne ovat luvultansa kolme, ovat ennen olleet korkeammat, mutta nyt on niitä hajoitettu, jott'ei ne enään ole kuin kyynärän korkeisia. Ne kutsutaan myös torniksi, ja sanotaan antaneen kummulle nimen. Täällä on myöskin kivistä maahan laaditulta syvennyksiä, nämäkin hajoitetuina, joita kutsutaan Jotulin hautoiksi. Penikat nimisillä vuoren-kukkuloilla löytyy myöskin siellä täällä enemmin tai vähemmin selviä Lapinraunioita. Kokomaallakin on näitä n. k. Jättiläisten hautoja ja syvennyksiä.

Simossa löytyy Lapinraunioita lukuisasti. Melkeen joka harjulla niitä näkyy. Niin esm. kaikilla seuraavilla: Marostenmäki,  Kiimavaara (selvimpiä), Kirkkovaara, Waresharju, Näätämaa, Isoharju, Peräharju, Ervastin talon taustalla ja Kirnuvaaralla. Mitä näihin Kirnuvaaran raunioihin tulee, niin ovat niistä ne, mitkä ovat enemmin mereen päin, tätä nykyä jo liian epäselviä. Mutta niistä, mitkä harjun toisessa päässä näkyvät, ovat ainakin kaksi ulommaista varsin selviä. Ne ovat kivi-yrnpyröitä, ulottuen 6—9 jalkaa poikkimittauksessa, joiden seinät, 2—3 jalan korkeiset, ovat kukistuneet, muodostaen sisässänsä kuopakkeen. Hei­dän pyörämuotonsa on johtanut kansan mieltä näkemään niissä kirnuja, josta nimi Kirnuvaara. Seinien ulkopuolella näkyy sy­vyyksiä, mitkä kenties ovat siitä tulleet, että seinä-kivet ovat siitä otetut. Mereen päin vähenevät kuopakkeet yhä enemmin sekä suuruutensa että selvyytensä puolesta, eivätkä nouse maanpintaa ylemmäksi.

Mutta vaikka näitä “Lapin-raunioita" näinkin lukuisasti Simossa löytyy, niin astuu sittenkin Tervola esiimme Lappalais-muistojen oikeana pesänä. Täällä on Törmävuori Lappalais-kehi-nensä, täällä on Wiianvaara Lappalais-jätteinensä, täällä on jo mainittu Hannuksenvaara, jossa on samanlaisia muistomerkkejä, ja Joonin vieressä myös näytetään Lappalaisten vanhoja asunto­paikkoja. Vanhoissa kirjoissa kutsutaan koko Tervolan kappeli Lapinniemeksi, pappila kutsutaan Lapinniemeksi, ja lavea suo, joka alkaa puolentoista virstan päässä joesta ja siitä ulottuu Kivalovuoren seutuihin saakka, kantaa nimen Lapinjänkä. Tässä suossa on sammalen alta löydetty lautta, josta arvellaan, että Lappalaiset muinoin olisivat sitä käyttäneet päästäksensä entisen järven toisesta rannasta toiseen. Tällä jängällä on laskunsa La­pinojan kautta, joka Jurvan edustalla jokeen purkauu, ja tämä Lapinoja tekee yhdessä joen kanssa varsinaisen luonnollisen La­pinniemen. Vihdoinpa löytyy vielä joessa, ihan vastapäätä Lapin­niemen pappilata, eräs Seitasaari niminen luoto, mikä luoto en­nen on niemukkeena ollut, niinkuin sitä vielä voipikin maan laa­dusta nähdä, ja on Seitaniemeksi kutsuttu. Tällä saarella, kuten taru tietää mainita, ovat Lappalaiset muinoin pitäneet käräjiänsä, ja siksi tarpeeksi oli tähän laadittu kiviä ympyrään, joidenka ki­vien päällä Lappalaisten päämiehet ja vanhemmat istuivat tässä tilassa. Keskellä ympyrää oli suurempi kivi, jonka päällä jumalan-kuva eli seita seisoi. Näitä kiviä on vielä meidänkin aikana nähty, mutta nyt ovat jo tulvat ne korjanneet ja ihmiset vieneet tarpeisinsa, esm. kirkon alustukseen ja portaisin.

Kirkollisia muistoja on Kemillä paljon. Nykyinen kirkko on varmaan neljäs, vaan luultavasti ainakin viides. Muuanna aikana tämän vuosisadan alkupuolella seisoi täällä kolme kirkkoa yhtä haavaa, ainoastaan kivenheiton matkaa toisistansa. Vanhin näistä, Kemin kivinen kirkko, jota kansantarussa mainitaan Jättiläis-tekemäksi, on rakennettu vuosina 1519—21 katoliseen rakennusta­paan, ja näyttää vallan muinaiselta *7. Lattian alla säilytetään joukko ruumiita, joiden seassa myöskin eräs Rungius nimisen mie­hen, joka täällä oli pastorina 1610—29, ja jonka ruumis vielä­kin on niin hyvästi säilynyt, että se luullaan balsameeratuksi *8. Kirkossa, joka ei enään ole käytettävänä, löytyy seuraavat muinaiskalut: 1. “Ristiin naulitun Kristuksen veisto-kuva, öljyväreillä maalattu ja kullattu, Kemin nimismiehen Juhana Matinpoika Wilm’in lahjoittama." Tästä ei ole jälillä muuta kuin rungon yläpuoli ja osa jalkoja; 2. Kristuksen veistokuva, jolla vasemmassa kädessä on maan-pallo, oikea käsi poissa, päässä kruunu. Kuva seisoo eläimen päällä, josta on vaikea ratkaista, onko se leijona, karhu vai elefantti. Kanto-pylväänä on paholaisen kuva; 3. Puolen­toista kyynärän korkeinen kuva, luultavasti pyhästä Henrikistä; 4. Neitsy Maarian kuva, jokseenkin säilynyt pait värejä; 5. Lutherus'en kuva, kömpelö; 6. Vaimo-ihmisen kuva (arvattavasti Maa­rian) lapsensa kanssa, vallan kömpelön-näkyinen.

Ennen tätä kirkkoa seisoi toinen, puusta tehty, Walmarin niemellä, missä sija vielä näytetään ja missä muutamat kuopat muistuttavat entisestä hautausmaasta. Messenius'en mukaan olisi tämä kirkko ollut rakennettu v. 1431. Mutta jos niin on, niin se ei suinkaan olekaan ollut ensimäinen, koska arvellaan, että täällä kirkkoherra-kunta jo vuonna 1248 pantiin toimeen. Kir­kon mainitaan Venäläiset polttaneen, minä vuonna, siitä ei tietoa. Luultavasti tapahtui se “suuren venäläis-sodan" aikana 1473—1510? Samassa tilaisuudessa sanotaan myöskin kirkonkellojen tulleen upotetuiksi siihen paikkaa jokea, missä nyt, kun tämä haara on kiini mennyt, pikkuinen lampi on.

E. Frosterus käsikirjoituksessaan “Breves Observationes ad antiquitates Ostrobotniae" sanoo Kemissä olevan messinkisen suitsutus-astian, jota Paavin-aikakautena käytettiin pyhää savua poltettaessa. Tämä savu-astia on kadonnut, ja kenties samaa tietä mennyt kuin muutkin vanhat hopeat. Näistä näet kerrotaan, että niitä kerran sodan aikana kirkkovärti kaivoi vihollisilta piiloon maahan, johonkuhun Wahtolan viereen, vaan että kirkkovärti kuoli, eikä löytänytkään kukaan niitä enään. Vanhimmat kalut ovat nykyään eräs kalkki *9 ja öylätti-lautanen, varustettu munkkikirjaimilla ja koristuksilla ja vuosiluvulla: 1250. Pörhölän pap­pilassa säilytetään myöskin eräs kupari-kalkki, jota ei enään käy­tetä; tämän ikä ei kuitenkaan ole korkea, eikä sen muotokaan muutoin tavaton.

Merkillinen on täällä niinkuin Iissäkin kulkeva taru eräästä luostarista, joka muka näillä pohjoisilla seuduilla olisi muinoin ollut. Paikkaa määrätessä, missä tämä luostari olisi seisonut, ei­vät sadut kuitenkaan vedä yhtä. Mutta kun viimein saapi luos­tarin asetetuksi Walmarin niemelle, niin joutuu asia selväksi: ka­tolinen kirkko ja luostari sekaantuvat helposti toisiinsa. Montaja on eräs saari Simon ulkopuolella. Tämä kuuluu sekin paikka­kunnan katolisiin muistoihin. Tähänkin tahtoo näet taru asettaa luostarin. Mutta asian laita on se, että Montaja vaan on ollut, johonkuhun luostariin kuuluva, kalastuspaikka. Siihen luuloon, että luostari olisi Montajalla ollut, on vaikuttimena myöskin ollut Munkkihiedan läheisyys, joka on maalla aivan vastapäätä saarta. Tämä Munkkihieta on kummallinen luonnon teos. Tasaiselle me­ren rannalle on veden ja tuulten tuoma hieta pystyttäynyt monimutkaiseksi muuriksi, jonka korkeus veden pinnan yli on noin 36 jalkaa. Merenpuolinen seinä on mereen päin kallattava, mutta maanpuolinen äkkijyrkkä, 26 jalan korkeinen. Koko hietarakennus on jonkunmoisen epä-mukaisen hevosen-kengän muotoinen, jonka leveys toisesta päästä toiseen on 120 jalkaa. Sivut eli kengän santamuurit ovat 20—25 jalan levyisiä. Kummallinen on muodostuminen, kummallista myöskin miten näin korkea hiekkamuuri on kestänyt meren tuulia, ennenkuin siihen on puita kas­vanut, niinkuin nyt on. Tämän oudon hietamuodostelman nimesta tietää taru kertoa, että se olisi siitä tullut, että munkkilais-laiva kerran täällä olisi myrskyn valtaan joutunut, kärsinyt haaksirikkoa ja sitten törmännyt hiekkaan, mihin se munkkinensa aarteinensa haudattiin, ja haudan päälle sitten tämä hieta-pylväs noussut. Välistä näkyy vielä muka svdän-yön aikana sininen liekki palavan aarteiden yli santa-pylvään kukkulalla *10.

Näistä vanhemmista ajoista on paikkakunnalla toinenkin muisto. Se on ruotsalainen siirtokunta. Kemijoen länsi-puolella on koko kylä, jonka nimenä on Liedakkala eli Sihtuna, ja joka on Ruotsin Sigtunasta asujamensa saanut. Tästä tietääkin vielä kansan muisto mainita, että tänne on asukkaita siirtynyt “Liedakkalan eli Sihtunan kaupungista Ruotsin puolelta." Moniaat ruotsalaiset nimet vielä muistuttavatkin tästä alkuperästänsä, esm. Gunnari. Myöskin suomalaisia siirtoja on paikkakuntaan tehty, niinkuin sen kielimurteista voikin päättää. Savo-karjalaisia alku­aineita havaitaan täällä yhtä selvästi kuin hämäläisiä Torniossa. Varsinkin on ison vihan jälkeen asutuksia näihin paikkoihin ta­pahtunut.

Isoon vihaan kuuluvat seuraavat muistot ja tarut: Venäläi­set tulivat kerran tapaansa myöten veneillä alas jokea kuljettaen näissä ryöstämänsä rahat ja kalliit tavarat, joiden seassa myös kaksi kirkonkelloa, mitkä he olivat Rovaniemesta ottaneet. He tulivat Taivalkoskelle, joka on 6 neljännestä Kemin kirkosta. Kun tämä mahtavan suuri koski heisiä näytti kovin hirveältä hei­dän laskeaksensa sitä alas omin neuvoin ilman laskijatta, meni­vät he maalle hankkiaksensa itsilleen tämmöisen. Mutta kun oli kaikki mies-puolinen suku lähtenyt pakoon, onnistuivat Venäläiset vaan saamaan kiini erään ämmän, joka kerskaili laskemis-taidostansa. Hän otettiin laskijaksi, vene sysättiin vedelle, akka perään. Mutta ämmä oli viekas ja uskalias. Laskiessa viillätti ämmä kal­lion sivutse, hyppäsi itse kalliolle ja jätti Ryssät menemään itsiksensä yhtä vauhtia vaan. Mitäs muuta, kaikki Ryssät hukkuivat, kaikki tavara painui kosken pohjaan. Täältä kuuluu vielä joskus kirkonkellot soivan. Mutta kallio, mihin ämmä itsensä pelasti, kantaa siitä saakka nimen Ämmänpää. — Ilse tapauksen kertomisessa olivat tarut yksimieliset, vaikka eri tarinoitsija siihen asetti eri seurakunnan kelloja. Niin arveli muuan, ett'ei kellot olleetkaan Rovaniemen, sillä nämä kuuluvat olevan Ounasjokeen uponneet, vaan Kemijärven. Toinen taas, että ne oli Tervolan. Tämä tiesi lisätä, että ainoastaan Tervolan suurempi kirkonkello olisi Taivalkoskeen painunut, sillä pienemmän, joka oli niin halpa-arvoinen, ett'eivät Ryssät huolineet sitä kuljettaa, olivat he Ter­volassa upottaneet mutaiseen lähteesen, kosk'eivät saaneet tahtonsa mukaan sitä rikki, ja tästä onkin lähde saanut nimen Kellonlahde. — Mikkolan taloon, lähellä Tulkkilaa, liittyy myöskin näistä ajoista muisto. Venäläiset olivat paikan ottaneet ja tähän asettuneet. Mutta Suomalaiset, ruotsalaisen päällikön johdon alla, piirittivät paikan, sytyttivät talon ja tappoivat viholliset. Yksi ainoa pääsi jäälle pakoon, mutta saavutettiin sitten ja surmattiin hänkin. Kun sittemmin kiuas hajoitettiin, oli sieltä löydetty rahoja, joita Rys­sät olivat sinne kätkeneet *11. — Kostaaksensa Ryssäin julmaa käy­töstä olivat Suomalaiset kerran piirittäneet pirtin, missä Ryssiä nukkui, ja tuleen kaikki polttaneet. — Sotisaari, johon Kemin uusi kaupunki on määrätty rakennettavaksi, sanotaan saaneen nimensä siitä, että Suomalaiset täällä — ison vihan aikana, sanoo juttu, vaan luultavasti vuosien 1580—90 meteleissä — olivat odottaneet ja sotineet niitä Venäläisiä vastaan, mitkä tulivat jokea alas. — Vallittu-saari, josta en ole sen tarkempaa tietoa saanut, kantaa nimensä luultavasti jonkun samankaltaisen tapauksen no­jassa. — Kemistä ryöstettiin muutoin kaksi kirkonkelloa, niin että seurakunta sittemmin torvella kutsuttiin jumalan-palvelukseen. Kuopasjärven vieressä Simossa, 10 penikulmaa jokea ylös­päin, mainitaan löytyvän Ryssän hautoja *12; nämä niinkuin muut­kin tänlaiset kuuluvat luultavasti 1808—9 vuosien sotaan. — Maassamme jokseenkin yleinen taru Laurukaisesta sovellutettiin täällä samaan Kuopasjärveen. — Laurukais-jutun mukaan kerrot­tiin täällä myöskin eräästä vaimo-ihmisestä, jonka Ryssät olivat ottaneet ja vieneet saareen. Täältä olisi hän kuitenkin pelastettu miehensä kautta, joka tietysti ei Ryssille suonut kaunista ja nuorta vaimoansa. — Kulkiessansa pitkin joen rantaa olivat Venäläiset myöskin tulleet Yli-Kärppälään, mistä asukkaat heti lähtivät pa­koon, antaen Ryssäin, ilman estämättä, ryöstää kaikki tavarat. Mutta kun olivat Venäläiset lähteneet tiehensä, pisti asukkaita heidän oma pelkoisuutensa vihaksi, ja he päättivät ajaa vihollisia takaa, saadaksensa, jos mahdollista, omaisuutensa takasin. Nyt tarjouupi sokea ukkokin seuraan. Häntä ei tahdottu ensin ottaa mukaan, koska mietittiin, ett'ei sokea juuri mitään hyötyä voi tehdä, pikemmin vaan on esteeksi. Mutta ukko ei luopunut tarjoumisestaan, ja vihdoinpa hän otettiinkin. Lähdettiin nyt vihol­lisia ajamaan, ja tavattiinkin heitä yön aikana. Nuoriso tahtoi heti tehdä päälle-rynnäkön. Mutta vanha sokea kysyi, miltä se vihollisen makuupaikka näytti. Vastattiin, että lukuisia, suuria tulia paloi, ja tulten ääressä ihmisiä liikkui. Vanhus silloin kielsi rynnäköstä. Ajan perästä hän uudisti kysymyksensä ja sai vastaukseksi, että tulet olivat pienenneet, liike samaten. Vieläkin esti hän ryntäämästä. Sitten kysyi hän taas kolmannen kerran, ja kun hälle nyt vastattiin, että tulet olivat ihan sammumaisillaan eikä ihmisiä enään näkynytkään liikkuvan, sanoi hän oikean ajan tulleeksi, sillä nyt nukkuivat viholliset tuhon unta. Suomalaiset karkasivat nyt vihollisten päälle, tappoivat ne ja ottivat omaisuu­tensa takaisin *13.

Tervolassa ei löydy, pait mainittua juttua Kellonlähteestä, ison vihan aikuisia muistoja. Luultavasti oli paikkakunta niin harvassa asuttu, ett'ei vihollisilla ollut juuri erinomaista täällä saatavana. Täälläkin, niinkuin Kemissä ja Simossa, löytyy kuitenkin, varsinkin Kivaloon päin, “pakopirttejä" erä-maissa; ja näistä ajoista on löydetty hopea-raha, joka on säilytetty *14.

Todistukseksi kirkkojen harvinaisuudesta vanhaan aikaan tiesi eräs juttu kertoa, että ennen muinoin “oli Kemistä lähdetty Sa­losten kirkkoon ripille". — Vanhinna kauppapaikkana Kemissä mainitaan Brauilan santa, Walmaria vastapäätä. Mutta kun Walmarin kirkko poltettiin, muutettiin markkinat siihen saareen, joka on vastapäätä nykyistä pappilaa. Tämä saari oli täynnänsä ait­toja ja kauppa-puoteja, mitkä siinä seisoivat siksi asti, kuin nuotta-nuotiosta irti päässyt tulipalo niitä tuhkaksi poltti, mikä tapahtui noin 40 vuotta sitten. Nykyään pidetään markkinat lauttaus-pai­kassa, joen itäisellä puolella. — Kallinkangas, kivi-harjus kirkon luoteisella puolella, josta on kaunis näky-ala yli saaristoa, Tor­niota, kirkonkylää ja jokea, on historiassa tuttu rajana Ruotsia vastaan ennen 1809. Sen nimestä tiesi eräs juttu Tervolassa kertoa, että kun Kemin vanhan kirkon kelloja ensi kerta soitettiin, niin oli tämä outo ääni pahasti viiltänyt niitä Jättiläisiä kor­viin, mitkä silloin vielä asuivat Kivalo-vuorella, he kun olivat pa­kanoita eivätkä siis saattaneet kärsiä pyhää ääntä. Viha-päissään oli niistä yksi, jonka nimi oli Kalli, reväissyt vuoresta suuren kal­lion ja paiskannut sen vasten kirkkoa, aikoen tätä tällä tavalla musertaa. Vaan kallio-möhkäle lensi liiallisesta vauhdista kirkon toiselle puolelle, jossa se meni pirstoiksi, eikä sattunutkaan. Jät­tiläiset lähtivät nyt pakoon ja katosivat kokonaan, mutta kiviläjä, joka pirstoista tuli, kutsuttiin siitä asti Kallinkankaaksi.

Gananderin jumalais-tarulliset kertomukset “Kipumäestä", missä muka olisi kivi yhdeksällä reiällä varustettu, joiden keskimäiseen “kaikki kivut kiistetähän, turmiot tungetahan", ovat kan­san muistolle tätä nykyä peräti tuntemattomat. Nähtävästi on nimi Kipumäki johdatettava sanasta Kivalo. Sananjuuri on näissä nimissä yhtä. — Kaleva-saduista muistuttaa nimi Kalevan väylä Kemijoessa Tervolassa. Satu tietää kertoa, että Kalevalaiset oli­sivat sauvoneet tätä muinoin väkevätä, vaan nyt kuivennutta, kos­kea ylös.

Löytämiä: Paakkolan maalla Taivalkosken viereltä on ke­sällä 1862 eräästä suosta, virstan päässä joesta, löydetty neljä kappaletta kupari-lootuja, joidenka kaikissa neljässä nurkassa oli Karl XII:nen nimimerkki ja vuosiluku 1711. Ne tekivät kappa­leeltansa 2 talaria hopeata. Ne oli suon ääreen kaikki yhteen paikkaan pistetyt laidallensa seisomaan. Luultavasti oli joku ne sinne kätkenyt sodan aikana, ja kuollut tahi niitä ei enään löy­tänyt *15. — Eräs kiviase on muinoin Kivalo-harjulta löydetty, mutta mihin se on joutunut, ei tiedetä. — Rautainen “Jättiläis-kirves" Huikan maalta; varren-reikä sanotaan olleen kolmi-nurkkainen, terä tapparan muotoinen; kadonnut. — Rajasen maalta Simossa myntätty kupari-lootu. — Hepolan maalta, 10 vuotta sitten, joukko saman kaltaisia kupari-lootuja, vanhoja. — Pölhön maalta viis virstaa joen suusta, löydettiin kesällä 1861, kaivoa kaivettaissa joen rantaan, rautakeihäs, josta kuitenkaan ei muuta kuin kärki enään ollut jälellä, sekin taittunut. Keihäs, joka löy­dettiin l:n syllän syvyydestä, oli löydettäissä ollut noin kolmen tuuman levyinen, multa särkynyt laidoistansa kun multa ja ruoste kaapittiin pois. *16

*7 Tämänkin kirkon rakentamisesta kerrottiin tavallinen taru, että, kun oltiin riidassa mihin kirkko olisi rakennettava, niin päätettiin sitä rakentaa “mihin härkä seisahtaa.”

*8 Että niin on laita, ei ole niinkään varmaa. Mahdollista on näet myöskin, että säilyminen on siten tapahtunut, että ruumis, talven pakkasessa haudattuna, olisi jäätynyt ja iho kuivennut umpinaisessa säiliössä ja täten tullut varjelluksi ilman vaikutuksesta. Näin arvelevat useat sekä Rungius’esta että toisistakin ruumiista.

*9 Samako kalkki, jonka Mathesius sanoo Sten Sturen lahjoittamaksi?

*10 Katolisiin ja munkki-muistoihin kuuluu myös nimi Tulkkila, tulkin talo, joka on talo itä-puolella jokea, rannalla. Täällä asui näet tulkki, joka Joulunpäivän saarnassa suomensi papin sanat “että Jesus oli Jessen suvusta syntyisin” lauseella hanhen jalasta (Jesse, gäss, gås), jota hän, siitä huomautettuna, paransi näin: no, jos hän ei ole jalasta, niin olkohon varpahasta.” Ganander, Mythologia Fennica

*11 Tämä taru kenties viittaa siihen tapaukseen, joka löytyy kuvailtuna Åbo Tidn:ssä v. 1789 N:o 49. Päällikkönä olisi siis ollut kapteeni Björkesten, ja vuosiluku 1716.

*12 Forstmestari  U. Forsman.

*13 Saman jutun olen kuullut Hailuodossakin, jossa sen kirjoitin muistoon kesällä 1861. Se sovellutettiin täällä Pudasjärven pitäjään, joten se siis jokseenkin sopii yhteen tämän kanssa, sillä Simo ja Pudasjärvi ovat naapuri-paikkakuntia.

*14 Jätetty minun kautta Yli-opiston kokoilemiin.

*15 Yhden näistä olen minä lunastanut ja jättänyt Yli-opiston ko­koilemiin.

*16 Tämän keihäs-kärjen on maan-omistaja Pölhö minun kauttani jät­tänyt Yli-opiston kansa-tieteelliseen museoon Helsingissä.