Uskon asioissa on tämä kansa merkillisellä kannalla, jota ei voi sanoa kristillisyydeksi, ei mahomettilaisuudeksi eikä puh­taaksi pakanuudeksikaan; sillä kaikista on siinä osaa, ehkä se jälkimäiseen päin enimmästi on nojallansa. Tschuvaschia on ristitty kreikan uskoon sitten v. 1743, sillä menestyksellä että ristimättömiä ei löydy tätä kansaa enää kuin muutamia tuhan­sia. Vaan jos kuka arveleisi heidän jo pitävän olla hyviä kristityitä, niin muistelkoon esim. kuinka syvään kristin-usko mahtoi olla Suomen kansassa juurtunut v. 1257, sata vuotta siitä kuin Henrikki piispa muka ensi kerran kastoi Suomalaisia. Tschuvaschit olivat ennen Wenäjänvallan tunkeumista näihin maihin Tatarien alamaisia, vaan näiden uskoa eivät he koskaan ole tunnustaneet, joka seikka on suuresta painolta niitä vas­taan, jotka ilman kaikitta ehdoitta tahtovat heitä puhtaiksi Tatariksi tehdä, kuin kaikkein Turkin-sukuisten kansain tiede­tään antauneen Mahometin uskoon, ja jota seikkaa kuin myös edellä-viitattua suurta eroitusta Tschuvaschien ja Tatarien ulko­näössä, jotka molemmat kuitenkin ikimuistoisista ajoista ovat yksissä maissa eläneet, pyydän tarkasti arvostelemaan. Mutta Tatarien uskon-käytöksistä on heidän elämäänsä jäänyt kuiten­kin joita kuita jälkiä. Niin kuuluu ristimättömien Tschuva­schien seassa vielä löytyvän joita kuita moni-vaimoisia; niin sanotaan näiden samojen vielä ajavan nivuksensa, joka mahomettilaisissa yleinen tapa lienee ennen ollut Tschuvascheissakin yleisempi; ja niin viettävät kaikki Tschuvaschit vielä kristittyinäkin lepo-päivää ei sunnuntaina, vaan perjantaina. Tatarilta saaduksi voipi myös lukea Tschuvaschien entisen tavan syödä hevosen lihaa, joka nyt jo liene heitetty, ja heidän inhonsa sian-lihalle, jota eivät vieläkään ole tottuneet syömään. Suurin osa heidän uskontoansa on kumminkin vielä tänä päivänä pakanallista. Ne tiedot, jotka tästä itse olen kerännyt, ynnä venäläisten pappien ja kirjoittajien kertomuk­set, antavat Tschuvaschien jumalais-sadustosta seuraavan kuvan. Ne kaksi pää-olentoa, jotka hallitsevat maailmata ja Tschuvascheille onnea eli onnettomuutta antavat, ovat: Tora, hyvä olento, kristillisessäkin merkityksessä Jumalan nimi, ja Keremet, paha olento. Edellistä eli hyvää jumalaa on useammat henget, joilla kullakin on oma osansa maailmaa hallittavana, ja joista merkillisimmät ovat:

Ilman jumalat:

1. Süldi Tora. Sana süldi, tuleva sanasta sül, suom. ylä, yli, maine-sanallisen päätteen -di kanssa, merkitsee siis ylinen ja süldi Tora yli-jumalata, joka elää ylähänä ilmassa ja, vaikka maailman pää-hallitsija, ei Tschuvaschien luuloa myöten liiku maalla muulloin kuin perjantai-päivinä, jolloin hän kävelee katsomassa, tokko nämä lepo-päivää työtä tekemättä viettävät ja tokko vaimot mainittuina päivinä puolille päiviin asti malttavat olla tuvan lämmittämättä, joista molemmista hän rikkojan rankaisee. Häntä kutsutaan monella nimellä, niiden erinäisten omaisuutten jälkeen, joissa hänen voimansa näytäksen, niinkuin: s’uda-tuvny Tora, valontehnyt jumala, consoradan Tora, hengen-luoja jumala, sir-su-asse, maan-veden-isä, mun-Tora, suuri jumala, mun yra Tora, suuri armelias jumala, j. n. e. Hänellä on äiti, puoliso ja poika, joita myös jumaloina apuun huudetaan, ja itämaisen hallitsijan suuri hovijoukko, niinkuin esim.: Toryn uvynce süran, jumalan edessä astuja, edelläkäyjä, dlyk oz’dn, ovenaukasija, pülühse eli pülühs, sanan-lennättäjä, joka nimitys nyt käytetään kristin us­kon enkeleistä, hurban, uhrin-vastaanottaja, j. n. e., ollen näillä kaikilla vielä omat äitinsä, vaimonsa, poikansa ja pal­velijansa, joten taivaallisten joukko tuntuvasti enenee. Süldi Tora’n apulaisiksi voipi lukea seuraavat:

2. Asla-adi Tora, ukkonen eli sen hallitsija. Merkil­listä on, että tämän nimessä on samanlainen ajatus peränä kuin Suomalaisessa nimessä ukkonen. Asla-adi (asla, suuri, adi, isäni, Saksaksi Grossvater), merkitsee nim. aivan yhtä kuin tämä suomenkielinen sana s. o. isän-isä.    ”Ukkonen jyrisee” merkitsee Tschuvaschin kielellä asla-adi avdat, s. o. ukko eli isän-isä laulaa.

3. Kebe, tuomio eli tuomari, hallitseva oikeuden vaariin ottamista ja harjoittamista ihmisten seassa. Mutta tämän ju­malan eivät Tschuvaschit nyt sano paljon vaikuttavan, jonka tähden häntä ei pidetäkään kovan suuressa arvossa.

4. Pigambar eli Pihambar, karjan jumala. Miten tämä mahomettilaisten rohveetan nimi lienee täksi alennettu, on vai­kea sanoa.

5. Pereget, rikkauden, lapsi-onnen ja aarteiden jumala.

6. Hwel-Tora, auringon jumala.

7. Oih-Tora, kuun jumala.

8. Sil-Tora, tuulen jumala.

Näistä muista ilman jumalista ei Tschuvascheilla ole niin selviä mietteitä kuin yli-jumalasta, niin että ei myös tarkoin tiedetä, onko niilläkin vaimot, äitit ja muuta perhekuntaa vai ei, sillä yhdet sanovat ne olevan, toiset ei.

Maan hyvistä jumalista ovat merkillisimmät:

1. Sol-Tora, tien jumala, matkustajoiden varjelija.

2. Kil-Tora, huone-jumala, yhtä kuin ruotsalainen “tomt”.

3. Kardy -Tora, kartano-jumala, koto-eläinten ja navet­tojen kaitsija.

4. Vurmdn-Tora, metsän jumala, metsien hallitsija ja ennen aikaan metsän-pyytäjien rukoiltava.

5. Sirdi Pacd, maallinen hallitsija, jota ynnä puolison ja lasten kanssa Tschuvaschit ennen jumaloittivat ja taitavat vielä nytkin niin tehdä.

Pahuuden alku maailmassa on soitan, vaikka sen toimittajana nyt on Keremet. Tämä jälkimäinen oli nim. alku­jansa yli-jumalan poika, ja matkaeli maan päällä, jaellen ihmi­selle kaikenkaltaista onnea ja menestystä. Waan soitan'in viettelyksestä  ottivat  ihmiset kerran hänen  näin  matkustaessansa ja murhaisivat hänet. Peittääksensä tätä julmaa työtä murhatun isältä polttivat he ruumiin ja hajottivat siltä jääneen tuhkan tuuleen. Vaan murhattu ei sillä hukkunut. Mihin tätä tuhkaa lankesi maahan, siihen kasvoi puita ja niiden kanssa syntyi Keremetkin uudestansa henkiin, mutta ei yhtenä olen­tona niinkuin ennen, vaan sangen suuressa määrässä, niin että joka kylällä nyt on yksi, kaksi ja kolmetkin Keremetiä, sitä myöten kuin suuri kylä on. Eikä Keremet nyt enää ollut se hyväntekevä yli-jumalan poika kuin ennen. Ihmisten paha-teosta häntä vastaan kostaa hän heitä nyt lakkaamatta siten, että heidän päällensä lähettää hengellisiä ahdistuksia ja ruu­miillista kurjuutta ja heidän karjoillensa pahaa tekee. Hän asuu tavallisesti metsässä, vaan kuin metsä Tschuvaschin maassa alkaa olla vähissä, niin nähdään joka kylän pelloilla yksi eli kaksi eli useampia pienempiä lehmus- eli tammi-lehtoja, jotka myös kutsutaan Keremetiksi ja ovat jätetyt Keremetin asua, sillä jos häntä asun-sian vähentämisellä hyvin rupeisi ahdis­telemaan, nousisi hän raivoon. Muuten elää hän myös jär­vissä, lähteissä, vedenuurtamissa rotkoissa (ven. obpart) j. m. Jos kylä muuttaa, muuttaa Keremetkin, eli jos kylästä käsin tehdään uusi kylä, saapi se myös uuden Keremetinkin emä-kylän Keremetin pojista, sillä Keremetit naivat ja sikeävät samoin kuin jumalatkin. — Mutta soitan itse, kaiken pahan alkaja, on Tschuvascheilta jäänyt unhotuksiin. — Paitse Keremetiä ovat pahoista hengistä vielä muistettavat Esrel ja Jirih. Edellinen on kuoleman henki, tappava halvauksella, jälkimäi­nen kiusaa ihmistä monilla taudeilla, niinkuin rokolla, kavilla, paiseilla, syyhelmällä, silmä-kipeillä j. n. e.

Vaikka, niinkuin sanottu on, enin osa Tschuvaschin kan­saa tätä nykyä on ristittyä, ei se ole hyljännyt näitä entisiä jumaloitansa, joka nähdään siitäkin, että se vuosittain vielä kantaa  niille  uhria.     Tavalliset  uhriteuraat  ovat:  hevonen, härkä, lehmä, lammas, hanhi ja kana. Uhrit ovat joko yhteiset, joissa koko kyläkunta eli useampiakin kyläkuntia ottaa osan, eli yksinäiset, yhdeltä henkeltä eli perhekunnalta tehtävät, ja toiseksensa kannetaan uhri joko jumaloille eli Keremetille. Tämän niinkuin uhrin laadun ja suuruudenkin määrää se niin-kutsuttu Jomse. Tämä sana on yhteenliitetty sanasta jom eli jomah, puhe, lause, ja johto-päätteestä -se, joka tarkoin vastaa suomenkielistä päätettä -n, vastaava siis jomse meillä taikuria, puhujaa eli tietäjää. Jos ketä on ravaisnut esim. taudin kohtaus, lähetetään heti jomsea hakemaan. Hän tutkii taudin syyt ja määrää uhriksi joko sille ja sille jumalalle eli Keremetille esim. mustan lampaan. Heti keitetään olut ja likimäisille sukulaisille annetaan tieto uhrista. Uhrin pitoihin tulevat kaikki puhtaissa vaatteissa ja syömättöminä. Nyt talu­tetaan lammas pihalla seisovan puun juureen ja tapetaan ru­kouksen pidettyä siinä. Lihat lyödään kattilaan, vaan nahka, pää ja sisälmykset kääritään yhteen myttyyn. Keitoksen jou­tuessa rukoillaan taas, ja syötyä poltetaan tämä mytty juma­lalle ja tuhka hajotellaan tuuleen. Sitten käydään olutta ja viinaa juomaan, vieläpä tanssimaankin, jota iloa kestää talon varoja ja tilaisuuden luontoa myöden päivä eli useampikin. Keremetille tehtävä uhri on useammin tätä laatua, välistä vaan sillä eroituksella, että se tehdään itse hänen asunpaikassansa, jona tavallisesti on, niinkuin edellä sanoin, joku kylän seudussa kasvava lehto, vaan useasti myös paljas rotko. Lepechin kertoo Päiväkirjassansa, matkustaessansa lopulla men­nyttä vuosisataa nähneensä Keremeti-lehdoissa suuret summat­tomat rakennukset, joissa uhria teki suuri joukko kansaa. Keremetin palveleminen on siis, niinkuin sen jo ilmankin voi arvata, siitä ajasta tuntuvasti vähennyt. Paitse edellisen-laatuista uhria uhrataan Keremetille rahaakin, ollen hän tässä katsannossa joko Hopea -eli Vaski-Keremet sitä myöten, kummanko laatuista rahaa hänelle on antaminen. Ja kuin nykyinen aika kaikessa viisastuu, niin on opittu Keremetiäkin pettämään, sillä hopea-rahaa siaan annetaan hänelle vaan rahan-muotoisia tina-suiluja, ja hevois-uhrin siaan, jota hän luonnossa nyt enää ei koskaan saa, täytyy hänen tyytyä pieneen hevosen kuvaan, tehty prännikkä-taikinasta. Näitäkään vähiä uhria saa hän harvoin rauhassa nauttia, sillä Venäläiset keräävät ne heti uhraajien jälestä itsellensä, ja minun täytyy itsestänikin tunnustaa, että kerran autoin venäläistä poika-parvea Keremetin-varkaudessa, joka asui vanhassa tammessa, jolloin saalis oli tammen juurilta ja ontoista löydettyä hopea-rahaa 45 kop., koko joukko enem­män eli vähemmän homehtuneita prännikkä-konia, joka tavara jäi poikain osaksi, ja noin parikymmentä kappaletta rahan-muotoisia tinan-suiluja, jotka minä pidin.

Korskeampi on yhteinen uhraus, jonka kylä eli useam­mat kylät yhdessä tekevät. Tavallista tämmöistä uhrausta on kaksi vuodessa, nim. ensimäinen touvon tehtyä, Pietarin päi­vän alla, joka uhri toimitetaan hyvää vuoden-tuloa jumaloilta saadakseen, ja toinen myöhä-syksyllä, noin marraskuun lopulla, kiitos-uhri viljan edestä. Edellisen uhrin aika oli juuri minun Ischakissa oloni aika, mutta vaikka sainkin kuulla, että ky­lässä sitä vasten kannettiin rahaa, ja olin eri lähettiläisten kautta kokenut saada tietää päivän määrää, jolloin uhri oli tapahtuva, ymmärsivät Tschuvaschit nämä kuitenkin saattaa väärille jäljille, niin että juhla jo oli ohitse, kuin minä val­mistauduin sitä katsomaan. En tiedä lienevätkö tämmöiset käy­tökset, jotka eivät ole juuri soveljaat Kristin uskoa juurrittamaan vasta-käännetyssä kansassa, maan asetuksissa kielletyt eli ei, se vaan on varma, että uhri-teuraita ostaa kerätystä rahasta osa menee paikkakunnan papin ja virkamiesten lukka­riin, ja seuraavasti ajattelee rahvas, että jos vielä sallisi jonkuun oudon herrasmiehen, niinkuin minä olin, uhria näkemään, niin olisi siitä sille vaan uusi rahan-reikä häntä lahjoessa vaiti olemaan. Vahinkoni tästä ei kuitenkaan ollut kovan suuri, sillä menetys tämmöisessä tilassa on jo kylläksi tuttu. Seuraa­valla tavalla kertoo eräs omin silminsä nähnyt Tschuvaschilaisen kevät-uhrin.

“Noin 8 virstan paikoilla Isenevan kylästä oli tammikon vieressä olevaan rotkoon paikka rakettu rukousta ja uhria var­ten, jonne noin kello 9 paikoilla aamua kymmenestä kylästä matkusti Tschuvascheja yksinänsä, ilman vaimoitta. Minä tu­lin paikalle juuri kuin ripustivat kattilat tulelle, kantoivat vettä ja valmistihet tappamaan uhri-teuraita; muutamia lehmiä, pari kymmenkunta lampaita ja useampia koti-lintuja oli valmis­tettu teurastettavaksi. Kaikki nämä teuraat ostetaan uhria varten kerätyllä rahalla ja ilman vähintäkään tinkimistä; min myöjä kysyy, sen he antavatkin, ja tinkiminen uhriksi ostetta­van kaupassa luetaan suurimmaksi synniksi.”

“Kattiloiden tulelle pantua ja veden kannettua astui neljä vanhaa miestä keskelle rotkoa ja alkoivat lukea rukousta, anoen Toraa, että hän siunaisi heidän uhrinsa. Kaikki läsnä-olevat seisoivat samalla tavalla alla päin ja sopottivat. Tämän lyhy­käisen rukouksen lopetettua menivät ne neljä ukkoa karjan tykö ja heidän jälestänsä kantoi puoli kymmentä Tschuvaschia vettä ämpärillä. Ukot ottivat heiltä kukin vesi-ämpärin ja kaatoivat vettä joka lehmän ja lampaan selkään. Sen lehmän ja lam­paan, jotka vedellä valettaissa värähtivät ja pyristihet, talut­tivat eri paikkaan, vaan ne, jotka seisoivat liikahtamata, jä­tettiin aloillensa. Kaikki linnut veivät myös siihen paikkaan, jossa värähtänyt karja seisoi. Tschuvaschit luulevat nim., että se eläin, joka vedellä valettaessa seisoo liikahtamata, on saastainen, eikä kelpaa uhriksi; ja tämänkaltaista tyyntä eläintä eivät koskaan teurasta uhriksensa.”

“Vedellä koettelemisen  perästä syntyi hirmuinen verenvuodatus: siinä tapettiin kolme lehmää, lampaat ja suuri joukko lintuja, toiset nylkivät nahkan päältä, ottivat sisälmykset ulos, kynivät linnut. Kaikhi tämä tehtiin hyvin joutuisasti. Liha, hakattu suuriksi möhkäleiksi, oli yhdessä läjässä, päät, nah­kat ja sisälmykset toisessa. Kuin vesi tulella olevissa katti­loissa rupesi kiehumaan, jaettiin liha kattiloita myöten ja suolaa lyötiin tarpeeksi asti päälle, vaan sisukset jätettiin paikalle.”

“Näin saatuansa keittämisen asian toimeen valmistuivat Tschuvaschit taas rukoilemaan ja asettihet rivihin, noin kol­mea kymmentä miestä pitkältä, ja yksi rivi seisoi toisensa takana; vaan ne neljä ukkoa toisten edessä. Lakkinsa piti jokainen vasemmassa kainalossaan. Ukot alkoivat rukoilla, toiset heidän perästänsä puoli-ääneen, ja ukkojen tekemät liikenneet tekivät toiset tarkasti jälesta, milloin silmiänsä käsillä pyhkien, milloin kätensä taivasta kohti nostaen, milloin taas laskeutuivat polvillensa, kumarsivat maahan, eivätkä kanal­le aikaa nostaneet päätänsä ylös; enimmän aikaa seisoivat kuitenkin yhdessä kohden, silmänsä alas luoden. Rukousta kesti niin kauvan, etten enempää malttanut sitä katsoa, vaan menin tammikkoon, söin aamuisen eväästäni, nukuin jonkun ajan, ja he yhä vaan rukoilivat, eivätkä lopettaneet ennen­kuin kello 4 jälkeen puolipäivän. Rukoilemisen päätettyä kii­ruhti nälkä Tschuvascheja ruoalle, he ottivat lihat kattilasta, kaatoivat liemen suuriin maljoihin ja söivät ahnaasti. Linnut olivat eri kattiloissa keitetyt ja syötiin atrian päättäjäisiksi.”

“Ruokailtuansa rukoilivat he taas ja astuivat sitten suu­rissa joukoissa siihen paikkaan, johon teurastettujen eläinten päät ja sisälmykset olivat jättäneet. Luut kerättiin niini­mattoon ja viskattiin yhteen päiden kanssa. Sitten tekivät suuren tulen; päät, nahkat, sisälmykset ja luut panivat nyt, roviolle ja lisäsivät tulta siksi kunne kaikki oli tuhkaksi palanut.    Sen tehtyä keräsivät tuhkan lapialla mattoon ja kantoivat sillä tammikkoon; ukko lapia kädessä astui jälestä ja tammikkoon tultua heitteli hän lapialla tuhkan tuulen mukaan me­nemään. Toinen ukko meni lähellä olevalle pellolle; hänen perästänsä kannettiin höyhenet syys-kylvöä vasten kynnettyyn paikkaan. Tässä laski ukko höyhenet ilmaan, joka tehdään siksi, että pelto antaisi hyvän kasvon. Vaan Venäläiset eivät anna höyhenien kauan maata pellolla; he ovat vaimojen ja lasten kanssa likiseudussa varalla, ja Tschuvaschien poismentyä keräävät he tarkasti höyhenet itsellensä. Tällä käytöksellä loppuikin kevät-uhraus. Kotiin tultuansa juovat uhraajat muu­tamia päiviä armottomasti ja tällöin ei puutu tanssiakaan eikä muuta riemua.”

Pakanallisen uskon kanssa alkaa nyt Tschuvaschin mie­lessä sekautua Kristin uskonkin päätteittä, ja ovatkin muutamat sen opista, niinkuin esim. oppi kolminaisuudesta, jumalan al­tista (nim. kreikan uskoisilla) j. n. e. hyvin yhteen-menevät Tschuvaschien entisten luulojen kanssa. Olletikin vaikuttavat kertomukset kreikan-uskon pyhistä ja niiden ihmetöistä jalosti Tschuvaschien mielessä. Näistä pyhistä on se Venäjänkin kansalta hyvin mielitty ihmeiden-tekijä Nikolai erinomaisessa kunniassa Tschuvascheilla. Heitä ristimään alettaissa menneellä vuosisadalla tapahtui nim., että siinä kylässä, jossa nyt Ischakin kirkko seisoo, unikakkiainen kolme yötä peräkkäin muuta­malle Tschuvaschille neuvoi paikan, missä hän pelloltansa olisi pyhän Nikolain kuvan löytävä, ja kuin tämä ilmoitti unensa papille ja muulle rahvaalle ja peltoa ruvettiin miehissä kaiva­maan, niin katso! pienoinen vanha ja huonon-näköinen Nikolain kuva tulikin ilmiin. Halvan ulko-muotonsa rinnalla oli tällä kuvalla suuri ihmeitä tekevä voima, niin että sen ehdolla pian rakettiin iso ja komea kirkko, joka vieläkin seisoo paikalla. Kuulu tämän kuvan ihmetöistä, varsinkin tautien poistamisessa, ulkoni   ulkonemistansa,   niin   että ei ainoastaan Tschuvaschit, vaan muutkin täkäläiset kansat, niinkuin Tscheremissit, Mordviinit ja itset Venäläisetkin pitkien matkojen päästä käyvät sitä kumartamassa niin ahkerasti, että mainitulla kirkolla rukoi­lemassa käyjien määrä vuosittain arvataan noin 15 tuh. hen­geksi. Tschuvaschin kristillisen hartauden kanssa on vielä kuitenkin niin ja näin. Jumaluudessa ja yleisesti kaikissa henki­olennoissa ei hän näe muuta kuin maallisen onnen, niinkuin rikkauden, terveyden, lapsi-lykyn j. n. e. antajia eli hävittäjiä, ja jumalatansa ei hän palvele ja tottele, niinkuin kristitty ja mahomettilainen, siten ansaitakseen tulevaisen onnellisen elä­män, josta hänen uskossansa ei näy löytyneen aavistustakaan, vaan mainittuja maallisia lahjoja saadakseen eli maallisesta kur­juudesta päästäkseen. Kuin hän nyt jossa kussa tämmöisessä kurjuudessa on rukoillut ja uhrannut ensin Keremetille, sitten yhdelle eli useammalle omista jumaloistaan, ja se ei ole autta­nut, sanoo jomse, jonka neuvoja hän seuraa: “ota nyt ja käy Ischakissakin ja tee uhri Vyrus-Toralle (Venäjän Jumalalle) eli Nikolai-Toralle, ehkä se päästäisi sinun taudistasi.” Ja Tschuvaschi tulee, ostaa tuohuksen, asettaa sen pyhän Niko­lain kuvan eteen palamaan ja ristii silmiänsä pari kertaa. Paitse tätä uhraa hän vielä kirkollenkin jonkun vähän rahaa ja ky­län ulko-portilla pylvään koverossa olevalle saman pyhän ku­valle palasen eli kaksi nisu-leipää, jota hän on ostanut kirkon oven edessä olevilta venäläisiltä kauppioilta. Varmaan auttanee Nikolai-Tora useastikin niitä, jotka häneltä apua etsivät, koska niiden määrä ei vähene, vaan surkeata on kuitenkin nähdä, miten Tschuvaschilais-rukan uhrin kanssa käypi. Uhrattu raha menee nim. kaikkein suurimmaksi osaksi pappien lakkariin, jotka vasten tavallisuutta rikastuvatkin tässä seurakunnassa. Ja uhratun leivän taas sieppaavat ihan uhraajan nenän edessä sen noin kahta kyynärää korkean pylvään koverosta joko kylää tähän   tottuneet ja  tällä   elävätkin  koirat  elikkä ne näitä ei ujommat naakat. Vaan Tschuvaschi arvelee ehkä, niinkuin oikein onkin, että uhrin ottaja ei katso uhriin, vaan uhraajan sydämeen, ja näin katsoen, on se arvattavasti yhtä, jos uh­rattu leipä jääpi Nikolai-Toran eteen eli sen koirat ja naakat syövät. — Niinkuin jo sanoin, ei Tschuvaschien vanhassa us­kossa näy löytyneen aavistustakaan tulevasta elämästä; sillä jos heillä olisi ollut ajatusta tästä, olisivat he varmaan ku­vanneet itsellensä Manalan ja Tuonen niinkuin muutkin kansat ja, joka on vielä painavampi asia muistaa, olisi koko heidän suhteensa jumaloiden kanssa muodostunut aivan toisenlaiseksi. Kiistin uskosta eli mahomettilaisuudesta lainatuksi voimme siis päättää sen heissä tätä nykyä löytyvän luulon, että haudan takana oleva tulevaisuus on melkein yhtäläinen täkäläisen elä­män kanssa, se vaan eroitusta, että siellä on kaikkea run­saammasta, että sotamiehiä ei tarvitse tehdä, lahjoja antaa vir­kamiehille j. n. e. Kuolleille panevat he sentähden mukaan rahaa, tupakkaa, piipun ja muita matkalla välttämättömiä tar­peita. Vuotisesti hautausmaalla pitäessään kuolleitensa muistojaisia, joissa tiloissa ei puututa hirmuista juomista ja kaiken­laista irstaista vallattomuutta, lisäävät he näitä tarpeita, hau­dalle jättäen vaate-kappaleita, työkaluja ja olletikin isot mää­rät syömä-aineita: viinaa, olutta, tupakkaa j. m. Tämmöinen tapa näyttäisi osoittavan rakkautta ja huolenpitoa poismenneitä heimolaisia kohtaan; vaan niin ei kuitenkaan ole, sillä kaikki nämä lahjat jätetään heille ainoastaan siitä syystä, että pysyi­sivät nykyisissä asunnoissansa, eivätkä tulisi entisiin kotihinsa rauhattomuutta tekemään. Kuolleita pelkääminen on Tschuvascheissa erinomaisen suuri, niinkuin tästä lahjojen antamisesta nähdään, ja näytäksen siinäkin, että jonkun kuoltua kaikki vainajan vaatteet viskataan metsään eli rotkoon, jotka likiseudun Venäläiset ne itsellensä korjaavat samoin kuin he myös tarkasti silmällä pitävät Tschuvaschien kuolleiden muistojaiset ja niin ikään hörymättä  haudoilta  korjaavat kuolleille jätetyn tavaran ja ruoan.

August Ahlqvist