Ei ole aina helppoa tehdä selvää erotusta puhtaasti taianomaisten ja varsinaisten lääkintäneuvojen välillä. On joukko aineita, joita käytettiin sekä tavalla että toisella.

Ainakin Itä-Suomessa vallitsi käsitys, että kullekin ihmiselle oli jo etukäteen määrätty, kuinka paljon hänen oli pidettävä tauteja. Sitäpaitsi oli eräs tauti, rotimo, jonka uskottiin käyvän jokaisessa ihmisessä, ellei ennen, niin ainakin kuolinvuoteella.

On sanomattakin selvää, ettei tauteja kaikkein useimmissa tapauksissa voitu määritellä. Eräiden taudinnimien kuten riiden ja ruusun puitteisiin koottiin joukko epämääräisiä ja hyvinkin erilaisia vammoja, joiden lääkkeet määrättiin kokeilemalla: sen aineen mukaan, mikä ne paransi, niitä nimitettiin. Niinpä saivat esim. heporiisi, koirariisi, kissariisi, liinariisi ja kuiva nor' nimensä vastaavannimisistä heinistä, aineista tai parannustavoista. Riepuruusu parani rievuilla, rakkoruusu rakoilla, verruusu naisenpaitavesillä, ajokasruusu rantaan ajautuneen norpan (ajokkaan) lihalla. Puhuttiin myös kuisma- ja maijaapaiseista sen mukaan, paranivatko ne kuismaheinillä vai maijaapuilla.

Eri sukupuolilla oli väliin yhtä ja samaa vammaa varten eri lääkkeensä. Niinpä parannettiin miehen paise Korpilahdella miehen usman ruoholla (lythrum salicaria), Suistamossa mieskuismaheinällä (hypericum quadrangulum); naisen paiseen parantimena oli molemmilla seuduilla sama kasvi (lysimachia vulgaris), jota Korpilahdella sanottiin naisen usmanruohoksi, mutta Suistamossa naiskuismaheinäksi. Jälkimäisessä pitäjässä ja Jaakkimassa olivat myös erään silmätaudin eli pakanan (saunasta saunapakana, vedestä vesipakana) parannusheinät erilaiset. Sama oli riidenheinien laita Raja-Karjalassa.

Yleinen käsitys oli, että ulkonaisiakin lääkkeitä oli otettava sisällisesti, ettei tauti painuisi sisään. Vamma, joka oli saatu pysymään pinnalla voitiin sitten kylvettämällä ajaa pois.

Erilaisia lääkkeitä oli suuri määrä, ja hämmästyttävää on nähdä, että monet alkeellisiltakin vaikuttavat vielä niin myöhään kuin 1600-luvulla esivtvivät meillä lääkärikirjoissa. Tällaisia olivat m. m. vasken ruoste, tulikivi, karhunsappi, käärmeenrasva, majavanhausta, kotieläinten lanta, napalanka, sammakko ja käärmejauhe, ukontuhnio, pihka ja pajunkuori. Nämä ja monet muut ovat viime aikoihin asti pysyneet kansanomaisessa käytännössä.

Yleistä oli, että varsinaisista taikaesineistä, esim. sellaisista kuin ukonnuolista, karhun, sian, kärpän ja käärmeen ruumiinosista, vuoltiin jauhetta sisällisiksi lääkkeiksi. Ostjakit ja vogulit käyttivät sitä karhunhampaasta valmistettuna vatsakipuun ja suomalaiset syihin ja umpitautiin. Ensinmainitut kuivasivat kaadetun karhun sapen ja käyttivät sitä lasten ja vatsatauteihin. Suomessakin se oli hyvin arvossa pidetty parannusaine. Obin ugrilaiset käyttivät sinä myös karhun sydäntä ja majavanhaustaa, jonka viimemainitun Linne sanoo suomalaisilla naisilla olleen ”pyhänä ankkurina” synnytystuskain kiihkeimmilään ollessa. Vesiumpea ja kovaa vatsaa lääkittiin meillä ”sontiaisen” hienonnetulla kuorella maitoon sekoitettuna.

Eläimistö tarjosi myös erilaisia tehokkaita rasvoja. Näitä oli ennenkaikkea käärmeenrasva. Norpanrasvalla parannettiin niin ihmisten kuin hevostenkin kapia, jäniksenrasvalla kylmettymiä, kissanrasvalla palohaavoja, koiranrasvalla koiranriittä, sianrasvalla raania ja lasten röyhtymiä ja lampaanrasvalla käsien pykimiä. Jos viimemainittuun sekoitettiin ruutia tai markuliin pantiin rikkiä, syntyi tehokas voide lasten syyhymiin. Korvanvaikko oli hyvä ”nahkankatkeemiin” kämmenissä. Majavanhausta paransi aamutuimaan nautittuna varmasti vatsan. Sammakkoa käytettiin lääkkeenä varsin laajalti: Länsi-Euroopasla aina ostjakkilaiselle alueelle asti. Ostjakit kuten monet muutkin kansat sitoivat sen käärmeen pureman päälle; tällöin ne vaihtoivat kuolleen sijalle elävän, kunnes myrkky siinä määrin haihtui, että sammakko jäi elämään. Lappalaiset painoivat ajettuman päälle elävän sammakon vatsan. Suomessa sidottiin samassa tapauksessa sammakko kipeään kohtaan, jossa se sai olla, kunnes kuoli. Saunamuori käytti siipioravan nahkaa jouduttaakseen sillä synnytystä. Kärpänruumis huojensi niin ihmisen kuin hevosenkin päätaudin.

Tähän ryhmään kuuluvat myös ihmisten ja eläinten ulostukset ja muut eritteet. Raja-Karjalassa parannettiin lehmän osavukset *1 naisen paitavesillä panemalla niitä ”rislakkaa yhteh korvah, yhteh sieramaa”. Virtsalla pestiin ja haudottiin omaa haavaa, ja sitä käytettiin semminkin lasten suu-, korva- ja silmätaudeissa sanomalla: ”Täss' on tultuu tuomaset, lähtiessä lämpöset.” Ihmisen lantaa käärittiin ajettuneeseen jalkaan. Kotieläinten ulostuksia käytettiin sisällisestikin lääkkeinä. Gananderin mukaan auttoi ruuti virtsaan sekoitettuna eräissä sikojen taudeissa, Savipuoli parani voitelemalla ensin sianlannalla ja sitten kissanvirtsalla.

Tässä yhteydessä mainittakoon, että happamesta piimästä laitettiin Suistamossa kääre n. s, räkkiin eräänlaiseen ajokseen, joka saatiin joko saunasta tai hiilavaa eli varia ruokaa syödessä.

Kasviston tarjoamia lääkkeitä viljeltiin niin ulkonaisesti kuin sisällisestikin. Havainto, että lämmin tehosi moniin vammoihin, johti kai jo hyvinkin aikaisin n. s. hauteiden tekemiseen. Näitä käyttävät esim. ostjakitkin panemalla keitettyjä kenkäheiniä jalkansa ympärille. Kuumennetun karhunkämmenen käyttämisessä oli jo kokemusperäisenä tekijänä niinikään lämpö mukana. Tälle alalle kuuluvana voimme pitää myös laajalti suomensukuisten kansain keskuudessa käytettyä taulan polttamista kipeän paikan päällä. Kolotus-, pöhötys- ja kuumetapauksissa käyttävät ostjakit ja vogulit tätä ainetta vammaisella paikalla niin kauan kuin iho suinkin sietää. Lappalaiset käyttävät samaa menetelmää kihtiin ja jäsenten kolotukseen. Utsjoella ajettiin päänsäryssä hiuksia pois, paljaalle paikalle asetettiin kytevä taulapala, jonka annetiin palaa loppuun. Näin syntynyt haava valui monet ajat märkää. Aunuksen karjalaiset painelivat käsnät pois käsistä kytevällä koivunkäsnällä.

Varsinaisia kipeiden paikkojen päälle käärittäviä hauteita valmistettiin eritoten kasveista, mutta myös savesta. Viimemainitusta aineesta laitettiin haude Suistamossa ajoksien (n. s. räkkien) päälle. Riisitautisia kinttuja haudottiin kintturiisheinillä (cystopteris fragilis), riisitautisia polvia polviriisheinillä (woodsia ilvensis), kivistäviä jäseniä hebogriizheinillä (ranunculus acer) tai luuvaloheinillä (linaria vulgaris), eläinten nyrjähtymiä hivellysheinillä (linnea borealis), pöhöttymiä puhallusheinillä (pedicularis palustris), pistoksia pistosheinillä eli ailazheinillä (geranium silvaticum), raudan aiheuttamia haavoja rautaheinillä (achillea millefolium), kiven aikaansaamia vammoja kiviheinittä (pimpinella saxifraga) ja puun ”puremia” puuheinillä (plantago major). Paiseita haudottiin sukupuolesta riippuen mieskuismaheinillä (hypericurn qudrangulum) tai naiskuismaheinillä (lysimachia vulgaris). Maahaltian karjaan aiheuttaman vamman päälle käärittiin vesipajun kuorista tehty haude. Haavan katteena käytettiin yleisesti ukontuhniota.

Voiteita valmistettiin kasveista vähemmän kuin eläimistä. Kuitenkin oli esim. riidenpuun (daphne mezereum) marjoista hampaiden ja päänsärkyyn valmistettu voide verrattain tavallinen. Samaa voidaan sanoa laastarista, jota ajosten ja nahkan katkeamien päälle valmistettiin pih­kasta ja rasvasta. Kärpästattimuhennosta käytettiin ”kirvestyneihin” eli ”rohmaantuneihin” sivuihin. Elukoiden jalkoja voideltiin tervansekai sella talilla.

Sisällisesti käytettäviäkään kasvilääkkeitä ei ollut paljon, eivätkä ne todennäköisesti myöskään kuulu vanhimpiin. Kuolkenvuoteenjuurilla (polystichum filix mas) ajettiin pois alpeet. Pernariisheinillä (potentilla tormentilla) parannettiin pernatauti. Kuivanor'heiniä annettiin norin kuivaamille lehmille. Kipeä rinta tai yskä parannettiin kuperkeikkaheinillä (achillea millefolium), tsaiheinillä (hypericum quadrangulum) tai ryvitystsaajuheinillä (antennaria dioica). Sydänvikaan saatiin lievitystä tsaiheinillä (potentilla tormentilla) tai maijaapuun (solanum dulcamara) marjoilla. Potevalle vasikalle annettiin vaskariisheiniä (lycopodium selago). Lapselle tai elukalle, jota oli vahingoitettu silmäämällä (”suutelemalla”), juotettiin suutelusheiniä (lathynis pratensis). Lapissa parannettiin mateella (menyanthes trifoliata) keripukkia, kihtiä, kapia y. m. Siellä myös juotettiin sisusvikaisille karhunputken (ängelica sylvestris) juurta. Tervavettä käytettiin keuhkotautisille.

Lämmittävän ja kiihottavan ominaisuutensa takia pidettiin viinaa tehoisana lääkkeenä. Jopa 1732 saattoi Linne sanoa sen käytännöstä Suomessa:

”Rustici heic utuntur 3 medicis, Bävergiellius, Biörngallius et Pallo-vinus.” *2

Viinaan sekoitettiin monia erilaisia lisäkkeitä. Niinpä käytettiin muurahaisviinaa voiteeksi, tuomenmarja- ja mustikkaviinaa sydämen kivistykseen ja vatsatautiin, raavaansappiviinaa eläimille, joiden sappi alkoi kasvaa, suoloilla sekoitettua viinaa vatsankipuun. Henkilölle, jolla oli silmäpasko, puhallettiin viinaa silmiin hänen aavistamattaan.

Lopuksi mainittakoot sellaiset lääkkeet kuin pirunpaska, aluma eli sulokivi, vaski ja hiili.

Ensinmainittua käytettiin ihmisille vatsa- ja hevosille päätautiin. Alunalla voideltiin rokahtuneita huulia, ja sitä annettiin myös sisusvikoihin. Vaskea vuoltiin leipään sen syötäväksi, joka oli nyrjähdyttänyt jalkansa, ja perittyä hopeaa sille, jolla oli paiseita. Ähky parannettiin hiilillä, jotka oli otettu talteen tulipalon jälkeen.

*1 ”Ammuttu lehmä”, joka huokuu vilua, ei syö ja pöhöttyy.

2 ”Talonpojat käyttävät täällä kolmea lääkettä, majavanhaustaa, karhunsappea ja paloviinaa.”