Suomalaisten muinaisuskosta eli mytologiasta

Elias Lönnrot, Alkajaisluento 18.9.1856

Elias Lönnrot: Valitut teokset 3. Toim. Raija Majamaa. SKS: Helsinki 1991, s. 87-91.

<<Takaisin

 

 

 

Salakirjat Vignetti



Tästä sijasta ei ole ennen suomeksi luettu, mutta kun nykyiset univers'n asetukset eivät ole sitä vastoin, ja harvat teistä lienevät niin tottumattomat, etteivät kuitenki ymmärtäisi suomenkieltä, niin olen päättänyt nämät tuorstakiset lukuni sillä kielellä toimittaa. Niitäki, jotka ensi-alusta hyväisesti eivät siksi suomea ymmärrä, että saisivat juuri kaikista paik. selvän, toivoisin sillä tavoin enemmin hyödyttäväni, kuin ruotsinkielisellä lukuni toimittamisella, koska he kuitenki pian tottunevat käsittämään, mikä ensimmältä on ehkä outo heille, ja sama tottuminen heille sitte on ikääskuin ilmaiseksi eli päällisiksi tullut.

Nämät tuorstaiset lukuni tulevat koskemaan suomen muinaisuskoa eli mytologiaa. Siitä on jo kyllä ennenki kirjoitettu - Lencqvist, Ganander, Castrén - joista se viimeksi nimitetty lienee jokaisellenki teistä tuttu. Se onki paras ja täydellisin niistä, ja sen vuoksi hyvin ansiollinen ja kiitettävä kirja, että siinä suomen muinaisuskon rinnalla tavataan ne tiedot suomalaisten heimokansain muinaisuskosta, jotka Castrén matkoillansa ja kirjoista oli koonnut. Kun kirja ei myös ole vanha, niin että muinaisuskosia tietoja sen ilmaantumisen jälkeen olisi tainnut erittäin lisääntyä, niin moniki ehkä arvellee tarpeettomaksi, että niin vähän ajan päästä rupesin lukemaan samasta aineesta, jossa meillä on niin uusi, hyvämaineinen kirja.

Niin olisiki ei ainoasti tarpeetoin ja joutava työni, mutta myös tyhjään sekä itseltäni että teiltä ajan kuluttava, jos vaan toisilla sanoilla ja toisessa järjestyksessä kirjoittaisin, mitä muilta ennen ja erittäinki Castrénilta viimeiseksi on ilmi tullut. Enkä sitä tarvitse tehdäkään, kun on kyllin ja yltäkyllin uutta ainetta loihturunoissamme, joita Lencqvistillä ja Gananderilla ei ollut kymmenettä osaakaan siitä, kun nyt on koossa, ja joista Castrén ei myös käyttänyt työnsä avuksi muuta kun mitä niistä kalevala-runoissa löytyy. Hänellä näyttää huolena olleen suomen muinaisuskon tieteellinen tutkinto ja yhteensovittaminen muiden heimolaiskansain muinaisuskon kanssa, ja se olisi hänen kovin laajalle ja kauvas päätarkoituksestansa vetänyt, jos olisi samalla kertaa ruvennut katselemaan, mitä lisäyksiä ja korjauksia suomen muinaisuskon oppi olisi saava niistä suurista loihturunokokouksista, joita kahtena viimeksi kuluneena vuosikymmenenä on toimitettu.

Sen työn olen minä nyt ottava eteeni ja luullakseni paraite sillä tavoin toimittava, että toinen toisensa rinnalla pitäen ne monet yhdennimisen loihturunon toisinnot tarkoin ja visusti katson, mitä niistä on yhdeksi runoksi menevä, ja mikä toiseksi erityiseksi, vaikka samannimelliseksi runoksi kuuluva. Jos joku teistä ei olisi oikein käsittänyt näiden sanaini ymmärrystä, niin paremmin käsittänee sen seuraavasta selityksestäni. Raudanluku nimisestä loihturunosta on kyllä 30 eri paikoilla saatua kirjoitusta, eikä yksikään niistä ole juuri samasanainen toisen kanssa, vaan kaikki enemmin tahi vähemmin toisistansa eroavaiset.

Kuitenki havaitsee helposti niitä toinen toiseensa verratessa, että monet niistä, vaikka hyvinki erisanalliset keskenänsä, ovat yhtä laatua, kertovat melkein yhteen tapaan esimerk. raudan synnynnästä, jota vastoin toiset sekä sanoilla että mielellä poikkeevat siitä ja antavat peräti toisen tarinan samasta aineesta. Aivan samalla tavalla on monen muunki runon laita, jonka pari kolmekymmentä toisintoa tekeentyvät kahdeksi, kolmeksi tahi neljäksiki eri runoksi.

Mistä semmoiset eri tarinat yhdestä aineesta ovat suomen loihturunoihin tulleet? Osittain lienevät alkuperäisesti suomalaisia niin hyvin yksi, kuin toinenki, mutta eri suomalaislahkokunnissa syntyneet ja välistä ehkä yhdessäki. Sillä yhdenki lahkokunnan loihtijat miksi eivät taitaneet toisinaan unhottaa jonkun tarinan, mitenkä sen olivat toisilta kuulleet, ja sen muistosta menneen sijaan omasta mielijuohteestansa tehdä uuden? Toiseksi osaksi lienee Lappalaisilta ja muilta rajalla asuvilta kansoilta saatu semmoisia uusia tarinoita ja muutamille näyttää paavilainen kristinuskoki alkunsa antaneen.

Muutama käärmeenluku - Venymälangan sanat - Kuitenki on se varsin epäiltämätön asia, että mainio Porthanimme on liiaksi loihturunoja siltä tieltä johtava päättäissänsä, että semmoiset runot, joissa N. Maria ja apost. Pietari kerrotaan jotain erinomaista toimittaneen kaikki olisivat paavilaisuuden siittämiä. (Diss. de Fama Magiae Fennis attr. 1789, p. 14-16. " suprimis, quae Papisticas redolent fabulas atque portenta (in quibus b. Mariae virgini et Apostolo Petro insignes dari solent partes) ex hoc fonte cuneta ad nos manasse, facile patet. "

Porthan semmoiseen päätökseen erehtyessä ei sunkaan tullut ajattelemaan, että loihtijat ennenki olivat pappein vihoissa ja toisinaan tulivat kirkon sakkoa maksamaan taikka muuta rangaistusta kärsimään. Sitä välttääksensä muuttivat epäjumalainsa nimet uusiksi kristillisiksi, Väinämöisen Pietariksi, Luonnottaren Neitsy Maariaksi, muut muiksi - Näitä uusia nimiä ensin ei kyllä käytetty paitsi silloin, kun runo piti jonkun papin tahi muun tuomarin edessä luettaman, jolla tavoin loihtija toivoi runonsa hyvinki kristilliseksi muuttuneen, eikä häntä siitä siis sakottaa taidettavan. Kun hän taas loihtutyössänsä käytti samaa runoa tulivat entiset nimet paikoillensa. Mutta semmoisella menetyksellä taisivat kuitenki aikaa voittain muutamat vanhat nimet runosta pois kulua ja uudet tulla vakinaisiksi jäämään, varsinki sitte kun uusi kristinoppi oli kansan mielessä entisen pakanallisen uskon vertainen, jos ei parempiki.

Mutta vaikka tiedämme kristinuskoisia nimiä sillä tavoin loihturunoihin sekautuneen, on kuitenki monesti työläs tahi mahdotonki tietää mikä muinaisuskon omituinen nimi niiden sijassa ennen olisi ollut. Saamme vasta tilaisuuden, itse runoissa, joissa semmoisia nimiä tavataan, siitä muistuttaa, jonka tähden se tällä kertaa jääköön sikseen. Suomen loihturunoja tavataan ennen präntättynä kirjoissa: Lencqvist, De superstitione veterum Fennorum theoretica et practica 1782, Porthan, De Poesi Fennica 1778, Ganander, Mythologia Fennica 1789, Schröter, Finnische Runen 1819, Topelius S. K. V. L. 1822-1829, Kantele 1829-1831 ja Kalevalassa. Mutta verrattoman paljo on niitä vielä painamattaki löytyvinä käsikirjoituksissa matkoillansa ovat koonneet: J. Fr. Cajan, Ven. Karj. 1836, Castren, ibid. 1839, Europaeus, Ahlqvist, Polen, Sirelius, E. Nylander, Paldani, Petterson, Renholm, 1852 Rothman, Rudbäck, Reinius m. fl. Näillä matkustuksilla on tarkoin tultu tuntemaan, että Karjala niin Suomen kuin Venäjän puolinen, on loihturunoin niinkuin muidenki runolauluin varsinainen pesä, huonommat ja köyhemmät ovat jo rajalliset Pohjanmaa, Savo ja Inkeri, ja vieläki köyhemmät Häme ja Satakunta. Tästä lienee päätettävä, että enin osa niistä on Karjalassa eli siinä suomalaislahkokunnassa, jolla vielä on Karjalaisten eritysnimi, alkunsa saanut, ja sieltä sitte muihin suomalaislahkokuntiin levennyt.

Tähän päätökseen tulemme enimmästä ja arvoisimmasta osasta loihturunojamme, mutta epäilemättä erehtyisimme, jos sanoisimme niiden vähemmäksi osaksi ei tainneen muillaki paikoin Suomen kansan seassa syntyä, sillä sama henki eli ja vaikutti muissaki Suomalaisissa, jos kohta se oliki Karjalaisissa parhaan vaikutusalansa tavannut ja tuotteissansa ennättänyt vähän edemmäksi muita suomalaisia lahkoja. Loihturunoja tavataan kyllä muissaki kansoissa:

 

Cantus vicinis fonges traducit ab agris
Cantus et iratae detinet anguis iter


Tibull. Lib. I. - Eleg. IX.

Toisien pelloista sadon pois on saattava laulu.
Laulu se seisahuttaa käärmehetkin vihaiset.

 

Paitsi Kreikalaisia ja Ruomalaisia kerrotaan niitä halki mailman kaikissa kansoissa, missä enemmin, missä vähemmin löytyvän, Aasiassa, Afrikassa ja Amerikan maatiaiskansoissa.

Epäiltävä on kuitenki, jos ketään toista kansaa koko maan piirin päällä löytyy, jolla olisi loihtulauluja samassa määrässä, taikka sanapukunsa vuoksi niin somasti rakettuja, kuin Suomalaisilla. Kun esi-isämme semmoisella huolella ja rakkaudella ovat loihturunoja kohdelleet, kuin niiden vielä nytki löytyvä ylimääräinen paljous osoittaa, niin jopa siitäki seuraa, että heidän keskinäisen elämänsä luonto ja laatu niistä saapi paljo selvitystä, ja vieläki tärkiämmät ovat ne heidän uskonkohtaansa selvittämään. Täydellistä kuvausta Suom. muinaisuskosta on varsin mahdoton asia ilman loihturunoin tuntematta ja niistä saatavatta avutta toimittaa.

Kun ne nyt alkavatki jo niin koottuna olla, ettei enää paljo löytynee ilmi antamatta ja muistoksi kirjoittamatta, ja kun myös olen joksiki tottunut vanhain runoin yhteensovittamiseen ja korjaamiseen, niin siitä ja toiselta puolen asian tärkeyden vuoksi olen luullut jo sopivan ajan olevan ruveta loihturunojaki säännöttelemään ja järjestyttämään samalla tavalla, kuin ennen laulut ja kertomarunot ovat säännötetyt. Kun tämä työ kerran tulee päätetyksi, niin pitkiä aikoja sen jälkeen ei tarvinnekaan odottaa ennenkun joku meikäläisistä tahi ulkomaalaisista toimittaa suomalaisen mytologian paljo täydellisemmällä tavalla, kun se tähän asti on ollut mahdollinen.

Menneen viikkoisella tiimalla koin selittää, miten monellenki loihturunolle on tullut erilaisuuksia sekä sanoissa, että itsessä tarinassaki, mitenkä suuri osa kristinopillista nimistä on niihin sekautunut, keltä ja mistä maanpaikoista niitä on koottu, kuinka niitä havataan muissaki kaukaisimmissaki kansoissa j.n.e. Loihturunoja kansan seassa nimitetään luvuiksi, sanoiksi ja synnyiksi, jotka nimitykset eivät kuitenkaan ole juuri yhtä merkitseväiset. Luvut ja sanat eroavat siinä toinen toisestaan, että luvulla osoitetaan pidempää, sanoilla jotain lyhempää sanallista loihtua. Synnyksi erittäin kutsutaan sitä osaa jostain luvusta, joka kertoo jonkun todellisen taikka mielikuvaisen (mielenkuvaaman) olennon ensi alusta ja ilmaumisesta. Yhdessä luvussa on siis tavallisesti sekä synty- että muita sanoja, esimerkiksi raudanluvussa (k. Mscr). Toisia lukuja tavataan, jotka ovat ilman syntysanoitta esimerk. karjanluku, ehkä niissä muuten kyllä on useampia jaksoja erinäisten sanain nimellä, niink. vasta nimitetyssä karjanluvussa (k. Mscr).

Tautija parantaissa taikka muita virkatöitänsä toimittaissa luki loihtia sanansa tavallisesti hiljalleen, mutisi niitä niin etteivät kuuluneet muiden korviin, paitsi joku erinäinen sana välimmiten. Niin hän ei kuitenkaan aina tehnyt. Kun esim. joku kova taudin puuska ei huolinut hänen mutinastansa, vaan yhä pitkitti oloansa ei vähääkään helpottaen, niin loihtia viimein kovin suuttuneena eli kauhtuneena rupesi innossansa oikein kovalla äänellä lukemaan, niin kovalla ja niin innokkaasti, että hirvitti sekä sairasta että muita läsnä olevia. Semmoisessa intotilassa (ekstasis) vaahti useinki kävi hänen suustansa ulos ja toisinaan sylkäisi hän ikääskuin sillä tavoin enemmin kuin ainoastansa sanoilla sitä olentoa häväistäksensä, joka syytti taudin.

Matkoillani Venäjän Karjalassa satuin kerran semmoisen loihtian tapaamaan. Tulin illalla taloon ja pyysin yösijaa. Yösijaa ei kielletä vastasi emäntä, jos minulta saisitte nukkua... Semmoisessa innossa loihtia ei enää ollut itsensä herra taikka toisin sanoin: ei tietänyt, mitä hän luki ja teki, vaan se oli hänen luontonsa eli henkensä haltia, joka silloin hänen itsensä mitään voimatta johdatti häntä.

Siihen tilaan tullaksensa: "Nouse luontoni lovesta"... Semmoisessa innossa eli haltioissa näyttää Väinämöinenki olleen kun lauloi Joukahaisen suohon suonivöistä, ja Lemminkäinen, kun lauloi Pohjolan perehen - Tulta iski turkin helmat, valoi silmät valkeata - Lauloi laulajat parahat pakimmiksi laul. Kivet suuhun syrjin syösti ; paaet lappehin lapeli - Lauloit miehet miekkoinensa, urohot asehinensa Rutjan koskehen kovahan, palavahan pyörtehesen.

Mutta ei ainoastansa innostuneena taisi loihtia joutua semmoiseen tilaan, jossa hän ei tiennyt sen enempää itsestänsä ja muista lähellä olevista. Siihen taisi hän muullaki tavalla valmistautua, nimittäin runoilla ja luvuilla, joita sitä varten itsekseen mutisi, kunnes vaipui horroksiin, makasi sitte mistään tietämätöinnä useammat tiimat, jolla ajalla hänen henkensä kulki ruumiista irrallaan katselemassa ja tietelemässä jos kuinka etäisiä paikkoja, ja tutkimassa salaisuuksia, jotka tavallisessa tilassa niin hänelle kuin muille olivat tutkimattomia. Näin kertoi minulle eräs mies semmoisen loihtian tykönä kaukana kotipaikastansa käytyänsä. 

Taitaisi nyt joku kysyä mikä perustus on tämmöisellä luulolla loihtioiden mahdista, taikka onko sillä mitään perustusta - Muutamia vuosikymmeniä takaperin arveltiin kaikki olevan tyhjää valetta eli taikausta, sillä niin oli sen ajan tapana, että kaikki mitä ihmisjärki ei voinut käsittää, päätettiin valeheksi. Onkin tarkoin varottava asia, ettei uskota kaikkea, mitä semmoiset loihtiat itsestänsä tahi muut ihmiset heidän mahdistansa kertovat, sillä paljo on heidän seassansa niitä, jotka paremman arvon voittaaksensa valehtelevat kaikenlaista kevytuskoisille. Ei kuitenkaan pidä toiselta puolen kaikkea ihan tyhjäksi päättää, sillä maailmassa havaitaan paljo, jonka olemisesta ei kukaan taida epäillä, ehkä ihmisjärki sitä muuten ei käsitä, ja paljo on kyllä semmoistaki, jota ei vielä kukaan ole aavistanutkaan.

Kristinuskomme kertoo enkeleistä, mutta ne eivät tulleet vasta kristin uskon kanssa, ne olivat jo ennenki. Melkein semmoisia olivat pakanuusajan haltiat - Mitä kummia eikö kerrota animaalimagnetismistä ja sitäki pidettiin joku aika (takaperin) tätä ennen pelkkänä valehena, vaikka ei nyt enää tarkimmat luonnontutkiat sitä tee. Mitä kummia eikö heränneitten seassa, kun tulevat tunnottomaan tilaan ja alkavat kielillä puhua. Sekin ei kaikki ole petosta, jos moni niin vieläki päättää.

Ynnä sanain ja lukuin oli loihtioilla muutamia välikappaleitaki - suola, maito, viina, voide - joihin sanat luettiin, ja joiden siitä luvusta luultiin voimansa saavan. Semmoisia aineita nimitettiin sitte katseiksi ja itseä lukemista siinä tilassa katsomiseksi. Katsesuoloja esimerkiksi annettiin sairaille sisään tahi käytettiin niitä ulkonaisesti vioille. Samoin katsemaitoa, katseviinaa j. n. e. Jos oli haava joku voideltava, niin voiteelle ensin aina luettiin sanansa, muuten luultiin se tehottomaksi. Sillä tavoin välikappaleen avulla arveltiin sanain eli lukuin taitavan ruumillisesti vaikuttaa. Monta kertaa kysyivät sairaat minultaki, kun annoin heille lääkityksiä, jos jo olivat katsotut, taikka tapahtui että apteikistä ne saatuansa tulivat niiden kanssa luokseni ja pyysivät katsomaan, johon täytyi vastatakseni, että ne jo yhdellä kertaa olivat apteikissä leivisköittäin tahi kannuttain katsotuksi tulleet oikein kirjallisesti.

Elias Lönnrot

 

 

 

<<Takaisin

 

 

Toimituksen copyright © SKS & Raija Majamaa.