Mythologiasta ja sen uusimmasta tutkimuksesta

O. Relander, Valvoja 1895

 

<<Takaisin

 

 


Salakirjat Vignetti

 


Julius Krohn, Suomen suvun pakanallinen Jumalanpalvelus. Neljä lukua Suomen suvun pakanallista jumaluusoppia. 62 kuvaa tekstissä. [Toimittanut Kaarle Krohn] Helsingissä 1894, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 83 osa. 193 siv. 4:o. Hinta 4: 50.

 

Kun meidän kansanrunoutemme aarteet ensin alkoivat tulla päivän valoon, oli oppineissa yleinen se mielipide, että niiden suurin arvo oli siinä, että niiden kautta päästiin tuntemaan ja käsittämään Suomen kansan muinaisuutta ja ennen kaikkea sen muinaista jumaluusoppia. — Tämä katsantokanta on vieläkin jotensakin yleinen. — Olikin eteviä tutkijoita, jotka antautuivat tälle alalle. Aikaisempia mainitsematta M. A. Castrén 1851 ja 1852 valmisti luentonsa Suomen mythologiasta. Häntä seurasivat sitten vielä muutamat muut tutkijat, niiden muassa Julius Krohn teoksensa "Kertomuksia Suomen kansan historiasta" ensimäisessä osassa. Mutta sen jälkeen on kulunut pitkät ajat jolloin tutkimuksen muilla aloilla yhä edistyessä mythologian alalla ei mainittavampaa ole saatu aikaan, kunnes Julius Krohn vainaja kevätlukukaudella 1887 piti yliopistollisia luentoja Suomen suvun pakanallisesta jumaluusopista. Nämä luennot on nyt hänen poikansa tohtori Kaarle Krohn julaissut, perinpohjin uudistettuaan ne ja lisättyään niihin kaikki ne runsaat tiedot, jotka viime vuosien erikoistutkimusten kautta on koottu.

Muutama kappale siirretty loppuun.

Julius Krohnin suunnittelema ja aloittama "Suomen suvun pakanallinen jumaluusoppi" ei läheskään ole valmis: viime jouluksi Kaarle Krohnin toimittama "Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus" käsittää seuraavat neljä lukua: Pyhät paikat, Epäjumalan-kuvat, Noidat ja uhripapit, Uhrimenot. Mutta jo tästä päättäen on menettelytapa uusi. Sijaa ei ole annettu arveluille ja syvämietteisille selityksille, vaan on kaikessa perustuttu siihen, joka varmasti ja todistettavasti on kansalta itseltään saatua. Tutkimuksen järjestäminen määrää jo sen luonteen. Aluksi on tutkittu pakanallista jumalanpalvelusta ja siitä vastaisuudessa edistyttänee mythologiaan ahtaammassa merkityksessä, tarustoon.
 
Niinkuin jo mainittiin, on tavoissa ja menoissa varmaan usein säilynyt paljoa alkuperäisempi ja vanhempi muisto, kun monesti niiden nykyisessä selityksessäkin. Niinpä esim. monin paikoin maatamme on karsikkoihin liittynyt leikillisiä temppuja, joihin ei sen suurempaa arvoa panna; karsikkojen valmistaminen on kuitenkin muisto vanhoilta ajoilta, johon on liittynyt paljon vakavampia tarkoitusperiä. — Ottamalla sen vuoksi jumalanpalvelus ensinnä tutkittavaksi päästänee kauvimmaksi menneisyydessä. Myöskin oikein käsittämällä jumalanpalvelus säätänee siitä hyvä perustus muulle mythologialle.

Tämä käsissämme oleva teos on siinäkin suhteessa suunniteltu hyvin laajaksi, että on otettu tutkittavaksi koko Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus. Suomen sukuun tässä taas luetaan: yhteissuomalaiset, lappalaiset, Volgan suomalaiset, Permin suomalaiset ja myös ugrilaiset, vaikka niistä vähemmän puhutaan. Permin suomalaisiin luetaan myös vanhat bjarmilaiset. Tässä, samoin kuin Julius Krohnin toimittamassa kirjassa "Suomen suku", lausutaan tämä mielipide ilman muitta selityksittä varmana totuutena. Varmana eivät kaikki tiedemiehet tätä asiaa pitäne, joten ehkä olisi voinut sen mainita. Ainoa sana, joka on säilynyt näiden bjarmien kielestä, Jomali, jolla sanalla islantilaiset kertovat bjarmien nimittäneen jumalaansa, tavataan ainoastaan yhteissuomessa, mutta ei syrjäänin kielessä, joten voi ajatella, että skandinaavialaiset matkustajat olisivat käyttäneet väärää nimitystä tapaamastaan kansasta.*4

Ei tarvitse kirjaa pitkälti lukea, ennenkuin lukija huomaa, kuinka edullinen tämä aineen laajaperäisyys on. Jos olisi ryhdytty ainoastaan yhteissuomalaisten jumaluusoppia tutkimaan, olisi ollut vaikea liittää yhteen eri huomioita ja moni huomio olisi irtonaisena ja yksinäisenä jäänyt arvottomaksi ehkä huomaamattakin. Nyt ne alkuperäisimmällä sivistyskannalla olevien sukulaiskansojen tapojen kautta saavat usein selityksensä ja liittyvät yhteen, me pääsemme käsittämään useita piirteitä kansamme muinaisuudesta ja opimme ymmärtämään useita meidän päiviimme säilyneitä jäännöksiä. Puhumattakaan siitä, että tämmöisellä laajaperäisellä tutkimuksella on monipuolinen arvo itsessään, kuvatessaan kokonaisen suvun jumaluusoppia, etsiessään yhteisiä ominaisuuksia suvun eri jäsenten keskuudessa, tarjoaa se samalla kannatusta ja apua tieteen muillekin haaroille.

Ainekset teokseensa on tekijä hakenut enimmäkseen omaan havaintoon perustuvista esityksistä, etusijassa suomalaisten ja venäläisten matkakertomuksista ja muista kansatieteellisistä ja historiallisista kuvauksista, vieläpä sanomalehtikirjoituksista ja pikku notiisseistakin. Missä kansanrunoutta on käytetty, on aina nojauduttu alkuperäisiin, kansan suusta muistiin pantuihin. Tästä päättäen lienevät tutkimuksen ainekset täysin luotettavia.

Esitystapa on semmoinen, että ensin kerrotaan alkuperäisemmällä pakanallisella kannalla olevien kansojen tavat ja pitämykset kulloinkin kysymyksessä olevassa asiassa, ja siitä edistytään kehittyneempiin ja lopuksi suomalaisiin. Siten lukija huomaa tapojen kehityksen, siten myöskin Suomen kansaan edistyessä ovat ainekset valmiina selittämään muuten epäselviä yksityisiä huomioita.

Tekijä on rajoittunut melkein yksinomaisesti suomensukuisiin kansoihin, vaan sivumennen hän joskus mainitsee muiden kansojen tapoja. Julius Krohn meillä laski perustuksen vertailevalle tutkimustavalle kansanrunouden alalla ja noudatti hän sitä suurella menestyksellä Kalevala-tutkimuksissaan. Mutta tuntuu siltä kuin hän olisi ollut melkein liian taipuvainen aina yhtäläisyyksien perustuksella päättämään lainaa. Tästä kannasta ou tässä teoksensa mielestäni huomattavissa edistys, yhtäläisyyttä ei heti selitetä lainan kautta, vaan myönnetään yhtäläiset rinnakkaiset ilmiöt mahdollisiksi ja katsotaan tarvittavan muita syitä lisäksi ennenkuin yhtäläisyys lainaksi päätetään. Niin esim. jos joillakin Volgan suomalaisilla kansoilla tavataan joku yhteinen tapa tatarilaisten kanssa, jota ei muilla suomalaisilla tavata, otaksutaan se lainaksi. — Muuten olisi melkein toivonut, että tekijä vähän laveammin olisi puhunut rinnakkaisista ilmiöistä muilla kansoilla. Sitä tekijä luultavasti ei ole tehnyt, ettei teos liiaksi laajenisi.

Aikaisemman mytholoogisen tutkimuksen heikkouksia oli liika filosofeeraaminen, vastavaikutuksesta kenties on tekijä mielestäni ollut kovin niukka lausuessaan yleisempiä mietteitä. Hän on vaan kertonut selviä tosiasioita ja tehnyt niistä yhteenvetoja. Olisi toivonut kuulla hänen mielipiteensä näiden ilmiöiden kehityksestä. Saattaisi myös kirjassa kerrottujen asiain perustuksella lausua mietteitä yleisestä sivistyskannasta ja sen kulusta. Mutta siitä tekijä ehkä vielä teoksen myöhemmissä osissa lausuu mielipiteensä.

Shamanismin suhteen olisi mielestäni toivonut jonkun selittävän sanan. Noitien tainnoksiin, loveen lankeaminen, niiden näyt, niiden loihtimiset ja monet ihmeteot, niinkuin sairaiden parantaminen ja myös syyllisen ilmisaaminen eivät suinkaan ole pelkkää tarua, vaan ne ovat samoja ilmiöitä, joita nykyiseen aikaan kutsutaan hypnotismiksi ja suggestioniksi. Kaikilla kansoilla ja kaikkina aikoina on vastaavia ilmiöitä. Euroopassa niitä tavataan etenkin keskiajalla ja uuden ajan ensi vuosisatoina. Monet ihmeteot, noitien vainoamiset, useimmat niin kutsutut "henkiset kulkutaudit" ovat tähän luettavat. Noitien tainnoksiin lankeamiset, näyt ja muut siihen liittyvät ilmiöt ovat hypnoottisen tilan eri puolia. Heidän aikaansaamansa ihmeet ovat osaksi samalla itsesuggestioonia ja joukkosuggestioonia, osaksi sugges-tioonin kautta saavutettuja todellisia tuloksia, jokainen nykyaikainen lääkäri käyttää suggestioonia jossain määrin parannuskeinona monesti melkein tietämättään. Suomalaisten ja sukulaiskansojen tietäjillä ja noidilla oli ja on vieläkin suggestiooni tärkeimpänä parannuskeinonaan. He varmaankin saavuttivat paljoa suurempia tuloksia loihtimisellaan tai muilla tempuillaan, kuin ollaan taipuvaisia luulemaan. Siinä määrässä kuin ruumiilliset ilmiöt ovat riippuvaisia sielullisista ilmiöistä, ovat ne riippuvaisia suggestiivisista vaikuttimista. Tutkimalla tietäjien, noitien, shamaanien toimintaa tältä kannalta tiede varmaan vielä on saavuttava kauniita tuloksia. *5

Niinkuin jo sanoin, ei tekijä ylimalkaan ole antautunut yleisiä mietteitä lausumaan. Yhdessä kohdin ei hän kuitenkaan ole malttanut pysyä suunnitelmansa rajojen sisäpuolella. Puhuessaan noidista ja uhripapeista tulevat myös loitsut puheeksi, ja antavat tekijälle aihetta lausumaan muutamia mietteitä loitsujen kulusta, synnystä ja iästä.

Tekijä sanoo, että nykyisiä loitsurunojamme ei saata pitää edes yhteissuomalaisina. Suomalaisten alkuperäinen loitsurunous on arvattavasti ollut samanlaista tilapäistä kuin lappalaisten ja Aasianpuoleisten sukulaistemme. Sen luontoisia loitsuja, kuin meidän nykyiset ovat, ei ole tavattu virolaisillakaan kuin hyvin pieni määrä, vaikka heillä on koottu eepillisiä ja lyyrillisiä runoja niin suuret määrät. Ne eivät ole voineet syntyä muualla kuin Suomen rajain sisällä, ja jotensakin myöhäisinä aikoina. Kristillisiä aineksia ei tekijä arvaa myöhemmiksi kuin pakanallisia, vaan päinvastoin.

Tekijän mietteet näistä asioista ovat erittäin viehättäviä, haluaisi vaan kuulla niistä enemmän, etenkin luulen monen olevan uteliaan kuulemaan, kuinka tekijä laajemmin perustelee viimeisen lauseensa kolmannessa luvussa: "Varmaa ainakin on, että se aate, joka kannattaa koko loitsurunouttamme ja kohottaa suomalaisen noidan korkeammalle kaikkia hänen sukuveljiään, usko sanan sisälliseen voimaan, ja nimenomaan Herran sanan, ei ole pakanuuden aikuinen."

Tekijä on aikonut kirjansa suurenkin yleisön luettavaksi, siinä syy sen rajoituksiin. Toivottava myös olisi, että kirja saavuttaisi laajan lukijakunnan. Mitään tämäntapaistakaan ei meillä ole entisestään. Runsaasti on siihen tietoja koottu, ne ovat selvästi ja vaikuttavasti järjestetyt ja kokonaisuudeksi muodostetut, ja kaikki ne ovat luotettavia ja tunnollisesti punnittuja. Esitystapa on selvä ja yleistajuinen, joka sekin kehoittaa runsaasti lukijoita kirjaan tutustumaan. Mutta vaikka teos onkin yleistajuinen, on sen tieteellinen arvo suuri, tekijä on yhteen koonnut kuvauksen tieteen tähänastisista tuloksista ja on varmaan innostuttava lukuisiin erikoistutkimuksiin ja antava niihin hyvää ohjausta. Kirjan loppuun liitettyä, erittäin huolellisesti valmistettua kirjaluetteloa luulisin myös monelle tervetulleeksi.

Kirjan arvoa lisäävät monet onnistuneet kuvat. Useimmat niistä ovat meidän omien tutkijaimme tuomien valokuvien ja piirustusten mukaan tehtyjä.

Vielä on sana mainittava seikasta, josta yleisö varmaan on utelias jotain kuulemaan. Kaarle Krohn kutsuu itseään kirjan toimittajaksi ja isäänsä Julius Krohnia kirjan tekijäksi. Huomattava on kuitenkin, ettei Kaarle Krohnin työ ole tavallista toimittamista vaan itsenäistä tieteellistä työtä. Vaikea on tietysti sivullisen määrätä kunkin osuutta työhön, mutta ettei Kaarlo Krohnin saata olla aivan vähäinen, voi jo siitäkin päättää, että niin runsaasti on aineksia karttunut Julius Krohnin kuoleman jälkeen. En luule sanovani ainoastaan yksityisen mielipiteeni, kun arvelen, että Kaarle Krohn olisi voinut panna nimensä vähän huomatummallekin sijalle kuin esipuheen loppuun.

 

O. Relander.

 

 

1* Adolf Noreen, Fornnordisk religion, mytologi och teologi. Svensk Tidskrift 1892. Ss. 172—182.
Sophus Bugge, Statlier over de nordiske Gude- og Heltesagns-Oprindelse.

2* Adolf Noreen, Ett nytt uppslag i fraga om den nordiska mytologien. Nordisk Tidskrift 1890. Ss. 201-212.

3* Adolf Noreen, Fornnordisk religion, mytologi och teologi s. 182.

4* E. N. Setätä, Om de finsk-ugriska språken.

5* Otto Stoll, Suggestion und Hypnotismus in der Völkerpsychologie.

 

 

Syy siihen, että tutkimus tällä alalla ei pitkiin aikoihin sen nopeammin edistynyt, on haettava useammalta taholta. Ensinnäkin oli ainehisto aikojen kuluessa karttunut niin tavattomasti, että tutkimukseen ryhtyminen vaati paljon työtä. Mutta tärkeämpää lienee, että on periaatteessa tapahtunut suuria muutoksia. Yleinen katsantokanta oli ennen, että ihmiskunta kaukaisina menneinä aikoina olisi ollut korkealla sopusointuisalla kannalla, että jos kohta olot ja tavat ovat olleet yksinkertaisia, ihmiset henkisessä suhteessa eivät ole olleet nykyisiä ihmisiä alhaisemmalla vaan pikemmin vihaisemmalla kannalla, että kaukainen, mennyt aika on ollut kultainen, onnellinen aika. Tämä katsantokanta on vaikkapa vähemmin selvästi mietittynä vaikuttanut tieteelliseen tutkimukseen vielä hyvin myöhäisenä aikana. (Katso esim. Elias Lönnrot, Afhandling om Finnarnes magiska medicin). Etenkin mythologian tutkimukseen on tämä katsantokanta vaikuttanut. Esi-isien muinaisen uskonnon vähistä jätteistä on mielikuvituksen ja hartaan tunteen avulla rakennettu kaunis rakennus.

Jos pintapuolisestikin otamme tutustuaksemme vanhojen kreikkalaisten mythologiaan hämmästyttää meitä heti sen ääretön rikkaus ja niin sanoakseni hienopiirteisyys. Jumalien ominaisuudet on ihmeteltävän tarkasti määritelty, heidän elämänvaiheensa, seikkailunsa, keskinäiset suhteensa tunnetaan tarkkaan, jumaluustarusto on pienimpiä yksityisseikkoja myöten muovaeltu korurakennus. Luonnollista on, ettei kansa ole voinut itselleen muodostaa tämmöistä pakanallista uskontoa, vaan ovat suuren kansan enemmistön yksinkertaisesta raadista muodostuksesta runoilijat ja oppineet hioneet ja kehittäneet tämän kauniin rakennuksen. Taiteilijat käyttivät kömpelöjä, rumia jumalankuvia, joita kansa hartaasti palveli, lähtökohtana, joista he kehittivät maailman ihanimmat taideteokset. Samoin tekivät runoilijat; jokaista pienintäkin piirrettä kehitettiin ja muodostettiin. Oppineet miehet taas hakivat jumaluustarustosta kehyksen syvämietteisille ajatuksilleen. Kansan alkuperäinen jumaluustarusto siten muodostui vallan toiseksi, kuin mitä se oli ollut, eikä enää ole mahdollista erottaa mikä on ollut kansanomaista, yleistä uskontoa, mikä enemmän tai vähemmän tahallista muodostusta. Eikä tämä vanhain kreikkalaisten mythologia herennyt elämästä samalla kuin vanha Kreikka kukistui eikä sittenkään kun kristinusko oli Euroopassa yleisesti tullut tunnustetuksi, vaan se on elänyt meidän päiviimme saakka runollisena muotona, kaikkien kansojen yhteisenä omaisuutena.

Sama on suunnilleen ollut asianlaita Skandinaaviassa. Pakanallisilla skandinaaveilla, jo ennenkuin he viikingiretkiensä kautta olivat joutuneet likeisempään yhteyteen muitten kansojen kanssa, oli käsitys ylenluonnollisesta, ja tämän tahdosta oli otettava selko ja sitä noudatettava tai koetettava taivuttaa rukouksilla ja uhreilla, jumalanpalveluksen kautta. He olivat huomanneet voimia, jotka olivat heitä itseään voimakkaammat ja niitä hädässä huudettiin avuksi. Mutta tässä uskonnossa ei ollut systeemiä eikä arvojärjestelmää. Ei tarkemmin ajateltu olivatko ne voimat, joita palveltiin, persoonallisia olentoja.

Näistä uskonnollisista käsitteistä muodostetaan ennen pitkää runollisen mielikuvituksen avulla eläviä, huomattavia kuvia, joita ajan pitkään ei pidetä kuvina vaan todellisuutena. Taru siten kehittyy, kasvaa, saa yhä uusia lisiä. Tämä muodostelu alkaa jo olla suureksi osaksi runoilijani työtä.

Niihin aikoihin skandinaavialaiset joutuvat likeiseen yhteyteen muiden kansojen kanssa. He perustavat valtakuntia Normandiassa, Englannissa, Venäjällä. Näissä maissa he tulevat yhteyteen toisten kulttuurimuotojen kanssa, vanhan klassillisen sivistyksen jätteiden, iiriläisten rikkaan kulttuurin ja ennen kaikkea kristinuskon kanssa. Itsekin he kääntyvät kristinuskoon. lislanti tulee skandinaavilaisuuden ikäänkuin pesäpaikaksi. Samaan aikaan käy myöskin säätyjäkö suuremmaksi. On hovia, on ylimyksiä, ja on suuri kansan enemmistö. Runous kohoaa korkealle kukoistuskannalle, syntyy rikas kirjallisuus. Nämä runoilijat myöskin käsittelevät ahkeraan jumaluusoppia, muodostavat skandinaavialaisesta mythologiasta uskonnollisfilosoofisen teologian. Tarut syventyvät ja saavat eetillisen sisällyksen. Jumalat muodostetaan, heille omistetaan uusia ominaisuuksia, heille muodostetaan yksityis-seikkoihin menevät elämäkerrat, laaja tarusto. Ne suuret runoilijat, jotka järjestivät pakanallisen uskonnon muistot ja traditsioonit järjestelmään, oliv at kristityitä miehiä. Ensimäinen, joka tunnetaan nimeltä ja joka myös oli etevimpiä, oli Snorre Sturlason (+ 1241). *1

Skandinaavialaisen mythologian on käynyt samalla tavalla kuin vanhan klassillisen. Sekin on elänyt runollisena kaunistuksena hyvin myöhäisiin aikoihin. Runsaasti käytettiin sitä viime vuosisadalla ja etenkin tämän vuosisadan alkupuoliskolla taiderunouden kehyksenä. Onpa meidänkin päivinämme yksi suuri runoilija, Viktor Rydberg, joka on mythologiasta ja vanhoista taruista etsinyt kehykset syvämietteisille, jaloille ja kauneille ajatuksilleen. Hän ei ole kuitenkaan rajoittunut yksinomaisesti skandinaavialaiseen mythologiaan.

Meidän aikaamme saakka on ollut yleinen se käsitys, että Snorre Sturlason ja hänen aikaistensa runoilijain kuvaus muinaisskandinaavialaisten mythologiasta täysin luotettavasti kuvaa minkälainen heidän uskontonsa on ollut jo hyvin varhaisina aikoina. Ja suuresti on ihailtu tämän muka ikivanhan uskonnon hienoutta ja ylevyyttä ja siveellisyyttä. Onpa suuren yleisön käsityksessä moni paljoa myöhempisyntyinenkin piirre sulautunut kuvaan vanhasta mythologiasta. Mutta tämä katsantokanta ei saattanut tieteellistä tarkastusta kestää. Tultiin huomaamaan, että enin siitä, mitä  muinaisskandinaavialaisessa runoudessa ihaillaan moraalisen ja uskonnollisen syvyytensä vuoksi, on siihen tullut seurauksena kristinuskon opin ja legendain vaikutuksesta. Ahkera ja tarkka tutkimus on voinut näyttää lukemattomien piirteiden alkulähteen, moni runoteos on näytetty suoranaiseksi mukaelmaksi. Mainitakseni vaan yhden esimerkin: *1 Saksalainen tutkija Elard Hugo Meyer on näyttänyt, että Völuspa niminen muinaisskandinaavialainen runoelma, jota on pidetty vanhan mythologian luotettavimpana lähteenä, on läheisesti mukailtu erään latinankielisen teoksen mukaan (Honorius, Elucidarius). Jotensakin todennäköisenä pitää hän vielä, että tämän teoksen tekijä on oppinut koulunjohtaja Sämund. Tutkimustensa tulokseksi saa Elard H. Meyer, että Völuspa on kaikkein vähimmin luotettava lähde mythologian tutkijalle.

Tämän kriitillisen tutkimuksen perustaja ja etevin toimeenpanija on norjalainen Sophus Bugge. Luonnollista on, että tämän luontoinen tutkimus, jonka on täytynyt repiä alas monta kaunista ajatusta, on herättänyt paljon vastustusta. Mutta tieteellinen tutkimus on vastustuksesta huolimatta yhä edistynyt ja varmistunut. On kuitenkin vieläkin tutkijoita, jotka jatkavat ainakin jossain määrin vanhaa tutkimussuuntaa, niinkuin Viktor Rydberg teoksessaan "Undersökningar i germansk mythologi". Hän on siinä systematiseerannut ja järjestänyt tarut sillä tavalla, että pakanallisilla skandinaaveilla tuskin on voinut olla semmoista käsitystä. Sanovatpa hänen vastustajansa, että Rydberg on jatkanut Snorre Sturlasonin työtä. Se ainehisto, jonka Snorre ja Rydberg ovat koonneet, ei ole jätteitä kauniista pakanuuden aikuisesta rakennuksesta, vaan kiviä, joista oltiin rakentamaisillaan semmoinen temppeli. "Semmoinen olisi meidän kansalliseeppoksemme voinut olla, jos se olisi saanut vielä elää muutamia vuosisatoja ja sillä olisi ollut käytettävänä mies, jolla olisi ollut Viktor Rydbergin monipuolinen sivistys, uskonnollinen harrastus ja runollinen nero." *3

Suomen mythologian tunteminen samoin kuin meidän kotoinen kulttuurimme ylimalkaan on niin myöhäistä, ettei se ole ehtinyt käydä semmoisten kehityskausien läpi kuin monen muun kansan. Mutta kuitenkin lienee muiden kansojen muodosteltu mythologia jossain määrässä vaikuttanut meidän mythologian tutkijoihin. Tarkastakaamme muutamin sanoin M. A. Castrénin kantaa mythologian tutkimuksessa, joka vakinaisesti en tutkimuksen meillä perusti.

Castrén käytti suomalaisten mythologian suhteen vakinaisena lähteenä painettua Kalevalaa, ja toisessa sijassa aikaisempien tutkijain huomioita. Kalevalan runot semmoisinaan otaksui hän lisäksi ikivanhoiksi. Mutta nyt on muistettava, että runot siinä muodossa kuin ne ovat meidän päivinämme eivät suinkaan ole ikivanhoja, vaan ovat jotensakin myöhäisinä aikoina yhä kehittyneet, muuttuneet ja saaneet lisiä. Samalla on myös niissä kuvastuva käsitys korkeammista olennoista, jumalista syventynyt ja muodostunut. Kun sen vuoksi tutkitaan jumaluusopillisia käsitteitä suomalaisilla, semmoisina kuin ne vielä elävät kansan keskuudessa, sen runostossa, taruissa, niin on muistettava, että paljon tästä on myöhäistä syntyä, on siihen tullut lisäksi vielä sen jälkeen kun kansa on luopunut pääasiallisesti vanhasta pakana-uskostaan ja omistanut kristinuskon. Sen sijaan saattavat tavoissa ja ulkonaisissa menoissa säilyä paljoa vanhemmat ja alkuperäisemmät muistot, senkin jälkeen kun kansa vanhaan muotoon on pannut uudemman sisällyksen.

Mutta vieläkin suuremmassa määrässä on Castrénin tutkimuksia haitannut se, että hän on käyttänyt yksistään painettua Kalevalaa tutkimustensa perustana. Lönnrot näet vapaasti yhdisteli eri runoja, lisäsi yhdistäviä säkeitä, ja siten hän ehkä tietämättään tuli muodostelleeksi enemmän kuin oli aikonutkaan. Etenkin hän muodosteli nimiä, ja yhdisti saman nimen alle eri tahoilta koottuja piirteitä. Siten luonnollisesti painetun Kalevalan avulla muodostettu mythologia monessa suhteessa on toisenlainen kuin kansansuusta koottujen runojen perustuksella. Mainitsemme vaan muutaman tunnetun esimerkin. Painetusta Kalevalasta saamme sen käsityksen, että Ukko ylijumala katsottiin muiden jumalien hallitsijaksi. Loitsija esim. turhaan muilta apua haettuaan viimein sanoen "kun et tuostana totelle", "kun ei tuostana apua", kääntyy Ukon puoleen ja rukoilee hänen apuaan. Tämä arvojärjestelmä on ainoastaan Lönnrotin muodostama. — Yleisesti pidetään Ahtia pakanallisten suomalaisten veden jumalana; olen kuullut sanottavan, ettei käsikirjoituksissa olisi tähänkään riittävää tukea, vaan puhutaan niissä, veden Ahdin rinnalla, maan Ahdista ja metsän Ahdista, ja vielä muullakin tavalla käytetään Ahti nimeä.

Tutkiessaan sukulaiskansojen jumaluustarustoa Castrén suoranaisemmin perustui omiin havaintoihin, joita hän oli koonnut heidän keskuudessaan liikkuessaan. Castrén käytti myöskin sitä menettelytapaa, että hän selittämällä nimen alkujuurta koetti päästä käsittämään mitä nimellä alkujaan on tarkoitettu. Tätä tapaa on paljon käytetty, mutta sillä on se vaara, että selittäjä on helposti taipuvainen panemaan omia filosoofisia mietteitään selityksiin, jos otamme huomioon kaikki sen mitä tässä on sanottu Castrénin tutkimustavasta täytyy meidän ihmetellä niitä verrattain varmoja tuloksia joihin luin sittenkin tuli.

Sen jälkeen kuin Castrén suoritti tutkimuksensa mythologian alalla, on folkloren tieteellinen tutkimus ylimalkaan vilkastunut ja mythologian alalla on tapahtunut se suuri uudistus josta ylempänä on puhuttu, ja jos muualla oli paljon uudistettavaa ja monesta liiallisesta kuvittelusta luovuttava, niin oli meilläkin jonkun verran korjattavaa. Näyttää sen vuoksi melkein siltä kuin olisi tutkijoilta lähtenyt lempi mythologian tutkimuksen suhteen, koska siinä syntyi meillä melkein seisaus. Kun tutkimus mythologian alalla taas on elpynyt ja tuloksiin vienyt, on se uudelle perustalle perustunut ja uusia teitä kulkenut.

 

 

 

 

<<Takaisin

 

 

Digitalisoinnin copyright © Salakirjat.
Lainaukset ovat tervetulleita
linkittäessäsi tälle sivulle.