Muhoksen pitäjä
ynnä Utajärven kappeli.

Arkeologialliselta kannalta on Oulun pitäjä likeisessä yhteydessä Muhoksen kanssa, molemmat saman yhdistäjän, nimittäin Oulujoen, ympäri, toinen vaan toista vähän ylempänä. Muhos, muho, merkitsee höllää, kuohkeata maata, niin ikään myös hete- eli noromaata, ja on luultavasti alkunsa saanut joko Muhojoen höltyvistä rannoista tahi jostakusta rämeestä, josta se sitten on koko paikkakunnan nimeksi levinnyt. Jättiläistarut eleskelevät täällä jokseen vilkkaassa muistossa ja todistavat korkeata ikää. Myös­kään Lappalais-muistoja ei täällä aivan harvassa ole; useammat korkeammanlaiset ylänteet Oulunjoen kummallakin rannalla kan­tavat niistä joitakuita merkkejä *35.

Mutta ei ainoastaan rannoilla vaan myöskin sisempänä jär­vien tienoilla löytyy Lappalais-raunioita ja “Jättiläisten hautoja". Niinpä näitä on esm. Juorkunan kylässä Utajärven kappelissa Wesalankankaalla ja Korkeamaanharjulla, pohjaspuolella Oulunjokea. Noin kahden penikulman päässä Kosulan kestikiivarista itään päin, pohjaspuolella jokea, kerrottiin Pirttijärvi nimisessä järvessä löy­tyvän eräs saari, nimeltä Jättläis-saari, jossa saaressa löytyisi kivikehiä — Lappalaisraunioita — ja pait näitä myös eräs n. k. “Jättiläiskirkko". Tämän vähäpätöisestä laajuudesta päätin kui­tenkin sen olevan tavallisen suuremman Lapinraunion, enkä huo­linutkaan lähteä asian tähden sitä tarkastamaan. Sangin kylässä Utajärvellä on pohjaspuolella jokea Maanselkä niminen selänne, jossa minä myöskin havaitsin muutamia kiviraunioita, ehkä nämä olivat nelikulmaisia. Se erinomaisuus näissä kuitenkin oli, että tulensija, joka tavan mukaan aina löydetään keskeltä rauniota, näissä havaittiin olevan nurkassa *36. Tämä tekisi epäiltäväksi, ovatko nämä Lappalais-raunioita, ellei taas heidän ikänsä ja pie­nuutensa, joka on tavallinen lappalais-mukainen, tätä todistaisi. Seinät olivat näet ainoastaan syllän pituisia ja itse perus vallan vähäpätöinen. — Mäkelän talon vieressä samassa Sangin kylässä sanottiin myös löytyvän erinomaisia Jättiläisten hautoja. Mutta perille tultuani havaitsin niiden olevan ainoastaan tavallisia luon­non tekemiä syvyyksiä, joista vesi oli kuivennut. Sitä vastaan havaitsin vähän etäämmällä kaksi selvää ympyriäistä rauniota, kah­den syllän levyisiä poikkimitattuina, ja muutamia kyheitä saman­laisiin, ehkä jo niin epäselviä, ettei niitä minkään muotoisiksi enään juuri saanut. Nämä olivat mäen rinteellä järven rannalla. — Lapinraunioita havaitaan myös Hirvenravikolla, joka soista, entisistä järvistä, kohoaapi, niinkuin Mäntyvaarallakin, kolmen neljänneksen päässä itäpuolella Laitilaa, missä ne kutsutaan Jätti­läisten luoliksi. Samaten myös niitä on Pitkäselällä, Pilpajärvellä Pikkaralan kylässä y. m. p.
Hiltulan talon kohdalla Utajärvellä on erilainen muisto Lap­palaisten täällä olosta. Se on eräs kivi-aita, joka kulkee joen poikki, ja kutsutaan Lappalaisten padoksi. Itse talokin mainitaan Lappalaisten entiseksi asunnoksi *37.

Jättiläisistä pitäisi tarun mukaan Jäkisalmi-nimen muistutta­man. Tämä, joka on entinen salmi taikka suo neljänneksen mat­kan päässä Oulunjoesta Engeslevään päin, sanottiin muka mer­kitsevän yhtä kuin Jättisalmi. Tästä on löydetty vanha ruuhi suosta. Täällä sanotaan myös olevan “Jättiläis-raunioita," mitkä kuitenkin lienevät vaan tavallisia ympyriäisiä Lapinraunioita, osoit­taen täten miten Jättiläis- ja Lappalaismuistot sekoitetaan loi­siinsa.

Kertoessansa Muhoksen pitäjästä sanoo Mathesius: “Likellä Solkajärveä, puoli kuudelta penikulmaa Oulusta joen etelä-ran­nalla, kuuluu Pyhäkoski kuohuvan vanhan linnoituksen raunioin vieressä". Mutta vaikka nämä sanat kyllä kuvaavat romanttisen näky-alan, niin täytyy niitä kuitenkin tyhjiksi tehdä, sillä sen mu­kaan mitä minä olen asiasta saanut selvää sekä likellä että loi­tolla asuvaisilta, ei löydy mitään linnoituksen rauniota tässä paikassa, eikä ole miesmuistissa ollutkaan. Mathesius'en sanoma on kuitenkin helppo selittää. Hän on kuullut puhuttavan eräästä “hiien-linnasta" Pyhäkosken rannalla. Tämmöinen Hiienlinna tässä to­siaan löytyy, vaan se ei ole muuta, kuin korkea ja jyrkkä törmä. Linnoitusta siihen ei tarvitse ajatellakaan, sillä kansa kutsuu usein tämmöisiä luonnon tekemiä varustuksia “linnoiksi" *38. Vastapäätä tätä Hiidenlinnan törmää, pohjoisella rannalla, löytyy eräs luolan-muodostus veden ääressä. Näyttää ihan kuin jos pyhä koski rai­voissansa kerran olisi kaikilla voimillansa syössyt näiden kallioin päälle, jotka tahtovat hänen kulkuansa säätää, purrut itsensä kal­lioihin kiini ja niistä naukaissut suuren lohkareen. Se ontelo, joka näin syntyi kallioon, muodostaa luolan. Luola on siinä paikassa, missä veneet, koskea läskeissä, kulkevat ihan likellä kallioitten sivutse. Tämän luolan vieressä on muutamia kivi-istuimia kalliossa, joita sanotaan “Jättiläisten istuimiksi".

Puhuessamme pyhästä koskesta emme saa jättää mainitsematta sen pyhyyden alkua. Taru kertoo tästä tähän tapaan: Oli aika, jolloin ei kukaan vielä ollut uskaltanut laskea Oulujoen kuo­huvia koskia. Tuli silloin “Karjalan Venäläinen" jokea myöten matkustaen ja laski kosket. Multa kun Pyhäkosken yläpuolelle joutui ja näki sen raivoilevia aaltoja, niin kauhistui hän kovin ja teki kosken haltialle sen lupauksen: “jos päästät mun elä­vänä, niin ollos pyhä, olkoon sulle myös uhri vuodessa!" Sit­ten otti hän karahkan, joka hänellä oli veneessä, nakkasi sen menemään koskeen ja viillätti veneitänsä tämän uivan karahkan jälkeen — ja tuli terveenä alas. Tästä asti ottaa Pyhäkoski joka vuosi uhrinsa, ja jos yhdeksi vuodeksi “jääpikin velaksi," niin ottaa se toisena kertana kaksin. Kansa näet katsoo sen var­maksi, että joka vuosi ainakin yksi, jos ei useampi, on koskeen hukkuva *39.

Maantien varrella kaksi virstaa Syväyksen kestikiivarista Muhoksessa löytyy kivi, joka on saanut jonkunmoisen merkillisyyden. Se on niin kutsuttu Ruskonkivi. Käsikirjoituksessaan “Breves Observationes" etc. puhuu Frosterus tästä kivestä näillä sanoilla: “tähän kiveen ovat hakattuina ruotsalainen kruunu, Venäläisten risti ja Lappalaisten vasara, mitkä merkit eivät nyt enään niin tark­kaan ole havaittavat, vaan muutamia aikoja sitten ovat olleet ai­van selviä". Se olisi näin muka ollut jonakuna rajakivenä näi­den kansain välillä. Myöskin Mathesius mainii tästä kivestä yh­dellä lailla, lisäten hän puolestansa, “ettei näitä merkkiä nyt enää voida ollenkaan taikka ainakin ainoastaan hyvin epäselvästi nähdä". Koska tämä kivi täten mainitaan vanhoissa kirjoituksissa, ja se omassa paikkakunnassakin on saanut jonkunmoisen kuuluisuuden, niin otettakoon se likemmin tarkastettavaksi.

Perille tultuani ha'in minä ensinkin mainitut merkit. Näitä havaitsinkin ja näin vanhain kirjoittajaan siinä totta puhuneen, että nämä merkit olivat epäselviä. Nenäliinalla kostuteltuani näitä, jotta selvemmin niitä näkisin, ja tarkkaan nyt näitä tarkastelluani tulin minä siihen vakuutukseen, että asiata oltiin jokseenkin romanttiseerattu. Risti siinä kyllä näkyi, sekin vähäpätöinen, vaan ei oikeata vasarata, eikä kruunua. Oli siinä kyllä semmoinen kolo, jonka sopi vasaran pääksi saada, mutta kun se ensiksikin oli hyvin syvä ja aivan hyvässä säilyksessä, niin että se vallan selvästi näkyi ilman kostuttamattakin, kun sen sijassa muut mer­kit olivat vallan kuluneet ja epäselvät, niin ettei niitä kostutta­mallakaan tahtonut selvään saada ja toiseksi tällä kololla ei ol­lut vähintäkään varren-kyhettä, jota ilman se ei vasaraksi pääse, niin se minusta näyttää sangen epäiltävältä l:ksi onko tämä kolo sinne ollenkaan ihmisen käden kautta tullutkaan, koska se minun mielestäni helpommin sopisi yhdenlaiseksi luonnon tekemäksi reiäksi kuin ne, joita useasti muuallakin tavataan kivissä, ja joita esm. Sangin kylässä tätä pitäjätä usein nähdään — ja 2:ksi onko tämä kolo, jos sen nyt ihmisen tekemäksi päättäisikin, aiottu merkitsemään vasarata *40. Mitä taas kruunuun tulee, niin se on yhtä vaikea saada. Vaan jos se nyt ainakin väkiselläkin on sinne saatava, niin täytyy myöntää, että se taideniekka, joka sen kruunun sinne piirtänyt on, oli pahanpäiväinen nurkkamestari. Mutta minusta tämä “kruunu" yhtä vähän pääsee kruunuksi, kuin “vasara" vasaraksi. Minun nähden se ei ole muuta, kuin yli-puoli kuluneesta A kirjaimesta, semminkin koska se, niinkuin ku­vasta näkyy (ks. Kuva II), on yhdessä rivissä toistenkin siihen piirretyin kirjainten H:n ja M:n kanssa. Jos se kruunumerkiksi olisi aiottu, niin se luultavasti olisi pantu yhteen riviin toisten, valta-merkeiksi muka aiottuin, piirrosten kanssa. Ja sijaa ei ole muussa paikassa ollut, eikä olekaan täällä koskaan muita merkkiä nähty, kuin nyt mainitut, sitä vakuuttivat ne uteliaat ihmiset, jotka ko­koontuivat kiven ympärille katsomaan minun menetystäni. Vä­hän syrjälle on piirretty vuosiluku 1681. Kivi on 9 jalkaa pitkä ja 4 jalkaa korkea. Luultavasti on se ennen muinoin näyttänyt paljoa arvoisammalta, kun koko se kangas, jossa se seisoo, ja jonka nimi on Ruskonkangas, oli tasainen ja metsätön.

Ruskonkiven nimen arvelen siten tulleen, että kangas se ensinnä Ruskon-nimen kantoi, kenties siitä ruskeasta sammalesta joka sillä kasvaa, ja kivi sitten saanut Ruskon-nimen, se kun Ruskonkankaalla oli. Niinkuin melkeen kaikkia muitakin merkillisempiä kiviä ja kappaleita varustaa kansa mielessänsä tätäkin ki­veä suurilla aarteilla ja salaisuuksilla. Myöskin tietää se mainita, että eräs onnenhaeskelija täällä olisi kaivanutkin kultaa, vaan että hänen on täytynyt yrityksestänsä heretä, kun alkoi näkymään ja kuulumaan kaikenlaisia varottavaisia ilmiöitä. Kiveen piirretyn ristin nenät viittaavat jokseenkin tarkkaan pohjaseen, etelään, itään ja länteen. Itäinen ristihaara viittaa myös Pyhäkosken ensi­maiseen pudotukseen Sotkajärvestä.

Vanhojen muistojen joukkoon otettakoon myös Kähkösen talo, jossa ennen muinoin on ollut lato, missä on uhrattu, ja Trattila Pyhäkoskessa, jossa on lohta uhrattu. Näitä molempia mainii Ganander Mythologiassaan, multa nyt ovat ne muistosta kadonneet, Trattila kokonaan nimeksiki. Myöskin antaa sama kirjoittaja tämän tiedon: “Nykyri, eräs talonpoika, jonka jälkeen talokin vielä Muhoksessa löytyy nimitettynä, kuuluu naapurinensa sukulaisinensa niin kohdelleen kuleskelevia Venäläis-joukkoja suu­rena sota-aikana, että veri oli jäällä juossut ja kirkko pelastettiin vihollisilta, mikä olisi tapahtunut samana vuotena, milloin Limin­gan kirkko joutui Venäläisten poltettavaksi v. 1591".

Gananderin antaman tiedon mukaan koin tiedustella likempiä tietoja tästä miehestä ja onnistuin saamaan seuraavat sano­mat kirjoitetuiksi: Nykyri oli huudossa oleva ja mahtava noitamies, mustaverinen ja näöltänsä kolkko, jonka tähden hän sanottiinkin “Musta-Nykyriksi". Ruumiinsa puolesta oli hän hyvin pitkä ja laihakas, mutta suurilla voimilla ja notkeudella varustettu. Ruu­miin-voimiansa hän kuitenkin harvoin vaan ja vasten tahtoansa käytti, sillä loihtu ja noituus oli hälle rakkaampi. Kun nyt Ryssät suurissa laumoissa tulivat idästä päin ja Nykyrin vähäinen väki­joukko pelkäsi vihollisen paljoutta, rohkaisi Nykyri heitä sillä sanomalla, että, jos he pitivät itsiänsä liian vähälukuisina vihollis­ten rinnalla, hän kyllä esiin loihtisi jos kuin suuren joukon ih­misiä, siihen kait ei paljon tarvittu, suurempia kummia oli hän toimittanut, hän ei tarvinnut muuta kuin kourallisen höyheniä vaan, ja niitä kun hän ilmaan puhaltaisi, niin ne muuttuisivat sota-miehiksi. Ryssät tulivat, Suomalaisten täytyi vetäytyä Nykyrin talosta Walkolaan, ja silloin täytyi Nykyrinkin tarttua loihtutemppuihinsa. Vaan hän puhalsi nyt ei ainoastaan kourallisen vaan säkillisen höyheniä ilmaan, ja heti muuttuivat nämä sotamiehiksi. Tästä kävivät Suomalaiset urhoollisiksi ja tappelu luja nousi nyt jäällä Nykyrin talon ja Valkolan välillä. Vihdoin ajettiin Venäläiset pakoon. Nykyri ajoi niitä takaa aina Nenäkankaalle saakka Limingassa. Tämä tapahtui ”uuden vuoden päivänä". Äkkiä oli Nykyri sitten ilmestynyt Limingan kirkossa, missä kansa paraikaa oli kokoon­tuneena jumalanpalvelusta pitämään, ilmoittanut kansalle vihollis­ten tuloa, ja, kun kansa ei tahtonut hänen sanojansa uskoa, re­väissyt auki vaatteensa ja näyttänyt veristä paitaansa. — Kaiken sen pahan edestä, minkä hän tiesi Ryssille tehdä, vihasivat nämä häntä kovasti ja koettivat kaikin voimin häntä vainota ja hänen perhekuntaansa rääkätä. Itse täytyi hänen viimein lähteä pa­koon ja hän katosi sitten tietämättömiin. Ainoastaan pojallensa oli hän sanonut “tuonne jäivät hopeani" ja samalla viitannut suo­hon, joka on Muhos- ja Oulujokien välillä. Poika oli koettanut hopeat siitä saada ja sen vuoksi suota kaivanut, mutta hopeat olivat kiini lunastussanoissa, jotka isä oli unhottanut antaa, ja sen tähden ne sinne ikuisiksi päiviksi ovat jääneet.

Tämä viidennen-toista vuosisadan sodista. Ison vihan jäl­kinä on erämaissa paljon pakopirttejä, niinkuin esm. Tunturin-kankaalla y. m. Tunturinkankaan pirttiin kuuluu paljon väkeä piiloon lähteneen, mutta kun Venäläiset koirankuonolaisten avulla ne sieltä löysivät, niin ne kaikki surmattiin. Ja niin pelkurimainen sanotaan tämä väkijoukko olleen, että ainoastaan 5 VenäIäistä tarvittiin koko joukon tappamiseksi *41. Markuksenvaaralla sanotaan olevan neljä kappaletta pirttiä *42. Rokuanvaarasta tiettiin kertoa yhdenlainen historia kuin Tunturinkankaastakin. Tällä kertaa olivat Venäläiset yhdeksän ja ne surmasivat paraillaan, il­man kenenkään vastustamatta, väkeä pirtissä, kun äkkiä talon­poika Räisänen ilmautui, joka yksin ajoi kaikki Venäläiset pakoon.

Isosta vihasta mainitaan myös, että Venäläiset Korholassa, talon ensin poltettuansa, olivat elävältä polttaneet talon isännän­kin kiven päällä. Niskakosken seudusta kerrotaan seuraavaa: Kaikki väki läksi pakoon Raappana nimiseen saareen. Ainoas­taan vanha akka jäi taloon ja kätkeyi lattian alle. Kun Venäläi­set tulivat taloon ja näkivät sen tyhjänä, niin oli eräs niistä kum­mastellen lausunut: “kas, tässäpä asui ennen puhelias akka" jo­hon akka, unhottaen tilansa, lattian alta vastasi: “eipä niinkään puhelias!" — josta hän saatiin ilmi. Hän pakoitettiin nyt il­moittamaan toistenkin piilopaikka, ja tapettiin sitten hänkin niin­kuin ne.

Löytöjä: Kosulan talossa, puoli kolmatta penikulmaa Ou­lusta, on peltoa kuokittaessa löydetty kivikirves maasta kyynärän syvyydeltä. Se on lujaa kivenlaatua ja ulkomuodoltaan semmoi­nen kuin kuva III osoittaa. Sen pituus on 7 3/4 tuumaa, leveys terästä kohden 2 3/4  ja kannasta 1 1/2. Kiven muoto osoittaa, että se on ollut kirves, melkeen samanvertainen kuin se; jonka Nils­son on kuvauttanut, lehti A kuva IX 2 ja lehti II kuvat 11 ja 12. Mitään vartta ei ole nähty *43.

Keräsen talossa on myös löydetty kiviase, jota en kuiten­kaan onnistunut saamaan sillä oli liian myöhään, ase kun oli rikki lyöty, eivätkä palasetkaan enään tallella olleet. Tarkan ku­vauksen mukaan oli sen muoto ollut semmoinen kuin kuva IV osoittaa ja näyttää siis olleen jonkunmoinen muodostus niistä aseista, jotka löytyvät kuvatuina Nilssonin tykönä I. X, kuvat 124 ja 127, s. t. s. jonkunmoinen vasara. Kansa sanoi sitä “nuijaksi" eli “kirveeksi". Sitä oli käytetty suolan survoimeksi. Se oli sekin kuokkamaasta löydetty. — Särkijärvellä on myöskin löydetty kiviase, jolla oli reikä ollut keskellä, ja jota sanottiin “nuija-kurikaksi" *44.

*35 Melkeen kummallisen tiheässä lövtyy Oulujoen korkeilla rannoilla vanhoja maatuneita tervahaudan-syvyyksiä, joita aika on sattunut välistä niin muodostelemaan, että ne pettävät asujainkin silmää, niin että nämä niitä “Jättiläishautoina" jopa linnoinakin näyttävät vieraille.

*36 Sama oli myös laita niiden raunioiden, joita näin Lapinkankaalla Limingassa.

*37 Ehkei kyllä muinaismuistoihin kuuluvia, mainittakoon tässä ne santakuopat, jotka löytyvät Utosjoen rannalla noin 6 neljänneksen päässä Laitilan kestikiivarista, koska nämä kuopat puhuvat vastoin sitä luuloa, joka arvelee, että ne tavalliset ympyriäiset kivirauniot, joita kiviharjuilla tapaa — esm. Hiidenkankaalla Iissä — olisi kuoppia, joissa poroja pyydet­tiin. Näistä Utosjoen kuopista, jotka luvullansa ovat 6 á 10, tiedetään näet varmaan, että ne ovat aiotut juuri tämmöiseen poronpyyntiin. Multa ne ovat­kin erilaatuisia. Ensinkin ovat ne tasasella santakankaallä hiekkaan kai­vetut, eikä kivistä tehdyt, ja sitten paljon suuremmat niitä, mitkä tavataan kivirakoissa. Näitä santakuoppia käytettiin näin: pohjaan pantiin teräviä seipäitä seisomaan kärjet ylöspäin, kuoppa peitettiin olmeilla päreillä ja näiden päälle pantiin santaa. Kun nyt poroja ajettiin näiden päälle, puto­sivat he kuoppaan ja haavoitettiin terävillä seipäillä.

*38 Esimerkkiä tästä näemme vastakin. — Tämä Hiienlinna on yksi niitä törmiä, jolla Pyhäkangas laskeepi Pyhäkoskeen. — Warelius puhuu hänkin Muhoksessa löytyvästä “Jättiläis-kirkosta". Se ei voi olla muu kuin joko se Pirttijärven “jättiläis-kirkko" tahi tämä sama “Hiienlinna".

*39 Tämä taru ei suinkaan ole tydyttävä, ja onkin luultavasti myö­hemmän sukupolven tekemää, sukupolven, joka ei ole ymmärtänyt syitä, miksi esi-isät pyhittivät semmoiset paikat. Syy, mintähden koskenlaskija tehtiin Venäläiseksi, lienee se, ettei oman maan miehestä ole uskottu niin kovaa ja julmaa uhrauksen-lupausta.

*40 Kansa pitää tämän kolon kyyniläisenä merkkinä erään Venäläisen mahalla-makaamisesta.

*41 Tämmöistä olemme jo ennenkin kuulleet. Tätä kerrottaessa li­sättiin “niin silloin olivat miehet, Jumala tiesi mimmoiset nykyiset lie­nevät".

*42 Näissä raunioissa luullaan myös olevan rahaa, ja tästä kerrot­tiin seuraava juttu: Eräs “Noki-Matti" niminen mies oli kerran ottanut kaivaaksensa täältä rahaa. Kun rahaa kaivetaan, niin pitää oleman ääneti, sen arvaa. Mutta kun Noki-Matti, kauan kaiveltuansa ahkeroittuansa, vii­mein löysi raha-arkun ja juuri oli sitä haudasta nostamaisillansa, niin ärjäsi hän kovan vaivansa vimmassa: “aha, perkele, jopa ma sun sain!" — ja samassa painui arkku iki päiviksi maahan.

*43 Tämän kivikirveen olen jättänyt Yliopiston kokoilemiin.

*44 Ylioppilas Carlenius, joka minua ennen oli täällä matkustellut, on kenties onnistunut saamaan tämän.