Muinais-tiedustuksia Pohjanperiltä
J. W. Calamnius, Suomi 1868

 

Iin pitäjä
ynnä Kuivaniemen, Haukiputaan, Yli- ja Ala-Kiimingin kappelit.


Paikkakuntain nimien seassa on Ii tosiaan vaikeimpia selityksen puolesta. Huviksemme mainin tässäkin vanhemman Ol. Rubeck'in selityksen asiassa. Hänpä arvelee Iin saaneen nimensä muka Isiin jälkeen, joka oli Cimmerialaisten kuningas Inakhon tytär. Tämä Isis kutsuttiin näet myös Rhea, Frej ja ja Jo, josta Ijo, paikkakunnan ruotsalainen nimitys. Epäiltävä, jos kyllä ver­rattoman todenmukaisempi, on myös Mathesius'en antama seli­tys. Tämä näet sanoo, *17 että “kansan-taru johtaa nimityksen eräästä Lappalaisesta, nimeltä Hijo, joka veljinensä Oulas ja Limas, olisi ensimäisenä näitä paikkoja anastanut, antaen itse ni­mensä Iille, samaten kuin Oulas Oululle, Limas Limingalle". Tätä nykyä on tämä taru jo kokonaan hävinnyt pitäjästä. Mutta jos elikin se täällä Mathesius'en aikana, se on: toista sataa vuotta sitten, niin on sittenkin tarun todenperäisyys varsin epäiltävä, sillä jokseenkin varmaan voipi päättää, että täällä ennen Lappalaisia on asunut muuta kansaa. Jättäen Iin nimen johdatuksen sikseen arvelen nimen olevan tämän entisen kansan jättämän vaan *18.

Mathesius pitää kuitenkin hänkin mainitun tarun Lappalai­nen Hijosta epäiltävänä. “Sed vix credi potest — lausuu hän — haec loca, capiendis piscibus maxime idonea, ad adventum usque Lapponum fuisse ignota". Olkoonpa nyi kalan-rikkaus tai mikä ta­hansa tähän syynä, niin se ainakin lienee varmaa, että paikka­kunta jo varhain sai asukkaita, jopa ennen Lappalaisten tuloakin. Tätä todistanevat todeksi sekä muutamat muistomerkit, joista alem­pana kerrotaan, että myöskin vielä elävä kansantaru. Ennen mui­noin — niin tietää tämä taru mainita — oli läällä asunut iso-kasvuinen kansa, joka oli asuntonsa rakentanut vuorille. Maata he eivät viljelleet, oleskelivat vaan kivikankaillansa ja vaaroil­lansa, josta ovatkin tämmöiset kivikankaat saaneet niinen Hiiden pellot, sillä Hiiden kansaa tämä oli. Näistä nimensä saaneita paik­koja löytyy vielä paikkakunnassa, esm. Hiidenpato, Hiidenkoski, Hiidenvaara, ja heidän viimeisenä asuntopaikkana osoitetaan vielä Hiidenkangas. Tämä Hiidenkangas on korkeanlainen hiekka-kan­gas, jonka ylimmäinen harju on laveata kivi-tannerta. Kiviharjun keskellä kasvaa pikku lehdikko, jota kutsutaan “Jättiläisten puu­tarhaksi," samaten kuin koko kiviharju myöskin kutsutaan “Jättiläisten kirkoksi". Sillä Jättiläiset ja Hiiden kansa ovat, kansan mielessä yhtä, ja nämä nimitykset vaihdellaan eroillamatta toisiinsa *19. Hiidenpato on poikki jokea kulkeva kivipalo eli muuri, joka tekee laskeville veneille vaarallisen, lyhyen mutta jyrkän, vedenpudotuksen. Tämäkin mainitaan “Jättiläisten tekemäksi". Mah­dollista on, että tämä pato on luonnon rakentama; mahdollista myöskin, että se on ihmisten. Tunnettu näet on, että Suoma­laiset varustimena Venäläisiä vastaan sodissa 15 vuosisadan lop­pupuolella myöskin käyttivät sitä keinoa, että rakensivat kivisalpauksia jokien poikki, millä he estivät vihollisia pääsemästä jo­kia myöten kulkemaan ja saattoivat heille surman. Tämmöinen salpaus voisi Hiidenpatokin olla.

Että tämä Hiiden kansa olisi Lappalaisia, sitä kieltävät kan­san sanomat vakaasti, sillä “eri kansaa ne oli". Lappalaisista puhuukin kansantaru usein jonkunmoisella ylenkatseella, jota vas­taan se aina pelolla mainitsee Jättiläisiä eli Hiiden kansaa. Ja niinkuin Jättiläisten viimeistä asuntopaikkaa näytetään, niin näy­tetään myöskin Lappalaisten. Ne ei ensinkään sovi yhteen.

Hiiden kansa on nyt paennut kauas pois Siperian taakse, kertoo taru. Kuitenkin he vielä silloin tällöin ilmestyvät aaveina. Niin oli esm. muuan mies kerran, iltapuolella puuta hakatessaan Hiidenvaaralla, äkkiä kuullut kaikuvan äänen huutavan: “Mitäs sinä siellä kesken yötä puuta hakkaat, tuossahan talo, mene, pane maata!" Hämmästyneenä loi puun hakkaaja silmänsä ylös, ja to­dellakin, siinä talo seisoi hänen edessänsä. Ei muuta, tottelihan se puun hakkaaja, meni, pani maata ja nukkui siinä hyvin. Nousi taas aamulla ja meni työlle, niin katsoi hän taaksensa — talo oli kadonnut. Toinen mies taas oli kerran väsyksissään pan­nut maata erääsen saunaan sydänmaassa. Hiidet toivat oven kautta hälle silloin kauniin tytön. Mutta kun mies ojensi kätensä halataksensa tätä tyttöä, niin jo veivät Hiidet irvistellen tytön pois.

Eräästä “Jättiläis-linnasta" saapi joskus Iissäkin kuulla haastettavan. Se ei kuitenkaan ole mikään linna, vaan luonnon tekemä jyrkkä kallio nimeltä Herukkavaara, joka outoutensa läh­den näillä alamailla on saanut kunnia-nimen: linna. Se on Ol­havan kylässä, ja tarjoo jotensakin lavean katsanto-alan. Yksi­näinen pietarin-leikki eli “Jatulin-taras," niinkuin näitä Kemissä kutsuttiin, kuuluu löytyneen Olhavan lasi-tehtaan tienoilla.

Lappalaisten jättämiä muistoja on pitäjässä useita. Olha­vassa on pieni lampi, jolla on nimenä Lapinjärvi. Toinen Lapin­järvi niminen lampi on Oulun ja Iin rajalla, jossa myöskin löy­tyy Lapinneva. Yli-Kiimingissä on Lapinlampi. Tannilan ky­lässä on Lapinsaari, jonka ohessa siellä myöskin löytyy Hirsi­puun niemi niminen niemeke, jossa Lappalaiset kerrotaan pitä­neen käräjiä, tuominneen rikoksia ja hirttäneen syylliset, josta sen nimi. Mitään merkkiä siinä ei nyt enään näy. — Oijärvellä mai­nitsi eräs nykyisen miespolven mies nähneensä täällä lappalais-kodan, jonka seipäätkin vielä oli seisoneet siten, että ne ylhäällä yhdistyivät. Takkakin oli vielä selvästi näkynyt. Kertojan van­hempain aikana oli täällä vielä muutamia Lappalaisia asunut, mitkä olivat heille poroja kesyttäneet ja taivuttaneet. Näiden Lap­palaisten seassa olisi muka myöskin eräs Niilman ollut, jota ke­sänä ei milloin nähty, hän kun oli kulkenut missä lienee kulke­nutkin, vaan talvena aina taas tuli näkyviin, ja jolla silloin, kun ihmeteltiin hänen vielä elävän, oli tapa vastata, “no, mikäs tap­poi?" Vanhempain Lappalaisten kuoltua oli muka heidän lapsensa yhdistyneet suomalaiseen väestöön, mikä naimisella, mikä palvele­malla j. n. e., mutta enin osa oli muuttanut pois paikkakunnasta.

Lappalais-rauniot ovat täällä, niinkuin useimmissa muissakin paikkakunnissa, enimmältään ympyriäisiä. Useimmat suuremmat vaarat säilyttävät näitä. Niin esm. Puutikkanenä, Matkavaara ja Poutuaselkä Tannilan kylässä, Mäntyharju Pirttitörmän kylässä, Makkaraharju, Härkövaara ja Metelinvaara Yli-Kiimingissä samaten kuin Vepsän kylässäkin, ja Huttulan kylässä Ala-Kiimingissä. Matkavaaralla on suurin Lapin-raunio, mitä nähnyt olen. Se on poikkimitaten kaksi syltää leveä, ehk'eivät tavalliset juuri yli yhden syllän ole. Puhumatta näistä ylimaissa olevista paikoista, niin on alhaisempiakin, joissa tänkaltaisia raunioita löy­tyy. Niinpä niitä korkeammilla saarillakin saapi nähdä, esm. Sa­lakarilla, Röytällä eli Papinkarilla ja Krunneilla.

Mutta paitsi näitä ympyriäisiä kiviraunioita, niin tavataan nelinurkkaisiakin. Niin ovat esm. Malkavaaralla enimmät melkeen aivan nelinurkkaisia eli kvadratin muotoisia. Ne ovat samaten kuin ympyrätkin tehdyt kokoon-laadituista kivistä, yhden kerrok­sen korkeisiksi, mutta ovat tavallisesti suuremmat kuin ympyrät. Näiden sisällä tavataan välistä toinen pienempi nelikulma, joka luultavasti on takkana ollut. Samalla Matkavaaralla näytettiin myös yksityinen kivistä laadittu nelikulmainen pyykki, kahden kyynärän korkeinen, jota muka suuri-arvoiseksi arveltiin. Vaan uuden ajan väre vivahti rakennuksesta, ja nähtävästi se ei ole tätä vuosisataa vanhempi. Melkeen yhdenlaisen, ehkä pienem­män, sanottiin Portinkankaallakin löytyvän, mikä kivikumpu siis ei sekään vanha ole.

Erikaltaisia taas ovat ne kivi-ympyrät, joita Hiidenkankaalla Putahilla tavataan, ja joita kansa kutsuu ”Jättiläisten luoliksi". Ne eivät kohoa maanpinnasta ylöspäin, vaan painuvat päin vas­toin suppilon muotoon maan pinnasta alas, ja ovat laaditut suu­remmista kivistä, kuin edelliset. Tämmöisiä täällä voipi havaita kymmenittäin. Lappalaisten jättämiksi kansa näitä ei katso, ar­velee vaan niitä Jättiläisten tekemiksi. Mikä niiden merkillisyyt­tänsä koroittaa, on se, että kiviharjun toisella puolella eli missä kivirakka muuttuu tavalliseksi kivikko-törmäksi havaitaan kivi-laadelmia, mitkä kaikista muista eroavat. Kiviä on näet laadittu yhteen kerrokseen niin, että ne muodostavat suora-nurkan eli rektangelin, melkeen yhtä suuren kuin meidän tavalliset haudat. Keskellä havaitaan välistä myös yksi litteä kivikin. Muutamat näitä näyttivät pitkistä sivuistansa sisään päin laskeuneilta, niin että ne kesken olivat syvemmät. Miksi tarpeeksi näitä on raken­nettu, on vaikea arvata. Kivet kulkivat ainoastaan yhdellä ker­roksella, eikä niiden alla näkynyt juuri mitään, mikä olisi niiden tarkempaan tutkintoon tahi kaivamiseen kiihoittanut.

Merkillisimpiä tämän paikkakunnan muistomerkkejä ovat kivikummut Konttikankaalla Tannilan kylässä, seitsemän neljännek­sen päässä soiden ja rämeiden takana Siurua-joesta, ja melkeen saman verran päässä meren rannasta. Avaroista rämeisiä kohoaapi täällä vähitellen korkeneva kangas, kantaen niskoillansa korkeanlaisen, puoli-pyörön muotoisen kivirakan, josta rakasta sitten kummut kohoavat. Näitä kumpuja, joita kansa kutsuu “Jättiläisten haudoiksi," on täällä neljättä kymmentä. Ne ovat hyvin selviä, ehk'eivät kaikki ole yhden kokoiset, vaan vaihtelevaiset sekä laajuutensa että korkeutensa puolesta. Hauta-rakennusta ei vaivaa hiekka, niinkuin useimmiten muualla asian laita on, vaan kivien välit ovat tyhjät ja puhtaat, niin että vallan selvään nä­kee, että kivet ovat ihmisten kokoon-laatimat.

Yhden näitä kumpuja olen syllän avaraan poikkimittaukseen avauttanut. Kun oli purettu itse kumpu, joka oli suuremmista kivistä, — ei mikään kuitenkaan sen suurempi, kuin että yksi mies sen helposti liikutti — ja päästy kivirakan pinnan tasalle, niin alkoi kerros pienempää kivi-lajia. Nämä pikku-kivet suure­nivat kuitenkin suurenemistaan mitä syvemmälle päästiin, ja muut­tuivat viimein sen kokoisiksi, että meidän täytyi kolmen miehen yhdistyneillä voimilla niitä haudasta nostaa. Me olimme jo syl­län syvyydelle päässeet, emmekä vielä olleet haudan pohjaa saa­vuttaneet. Arvataankin tämmöisten haudain pitävän 3:n, 5:n jopa 7:nkin syllän syvyyden. Kivien vastus kasvoi vähitellen yli voimiamme. Mutta kun hankalan matkan tähden emme voineet mu­kaamme vetää tämän, milt'ei arvaamattomankin, esteen poistami­seksi riittäviä rauta-aseita, niin täytyi meidän, pohjaa saavutta­matta, pyrinnöstämme luopua. Haudassa löytyi tiheään home-lönttejä, ja hämähäkit näkyi siellä hyvin menestyvän. Alimmalta löy­tyi kerros punamultaa, melkeen kuin poltetusta tiilistä, mistä mul­lasta vähän otettiin ja pantiin tallelle. Muutoin on näillä hau­doilla heille hyvin sopiva tila tässä erämaassa. Mailman metelisyys ei ainakaan kuolleita täällä vaivaa. Kivirakan kukkulalta seu­tua katsellen, näkee selvästi, että tämä kadonneen suvun hau­tausmaa on ennen muinoin meren saarena ollut.

Jos jo näillä muinaisen ajan haudoilla on historiallinen merkillisyytensä ja mielenkiintonsa, niin sama on vielä suuremmassakin määrässä sen muinais-jäännöksen laita, joka nyt on kuvaeltavana ja joka onkin paikkakunnan erinomaisin muinaisjäte. Se on eräs soikean-pyörä raunio, jota kansa sanoo Melelin lin­naksi, mutta vielä useammin Metelin kirkoksi. Tämä sadun ra­kastama muinais-rakennus, kolmen neljän virstan päässä Kakon talosta Karjalan kylässä, on sekin ylängöllä. Puut kasvavat jo syvässä rauhassa tämän raunion päällä, ja sammal peittää ikivanhat muurit. Pari kolme kymmentä vuotta sitten olivat nämä muurit vielä neljän jalan korkeisia, kuten todistavat miehet, mitkä tätä siihen aikaan näkivät, vaan nytpä niisiä ei enään ole juuri miksikään.

Ensimäkien kohta, joka silmään astuu, on raunion monikertainen rakennus. Ensin on näet soikea-pyörä valli eli muuri rakennettu, joka pisimmältä suunnaltansa kulkee idästä länteen. Tähän muuriin on tehty neljä porttia, toisiansa vastakkain, antaen koilliseen ja luoteiseen, kaakkoon ja lounaan päin. Sitten on tä­män muurin sisäpuolelle vielä toinenkin muuri laitettu, joka kul­kee yhtä-suuntaisena ja rinnakkain ulkomuurin kanssa, 8 á 10 jalan kaukaisena tästä. Sisämuurissa ei havaita portin merkkejä. Mutta mainittujen ulkomuurin porttien edessä näkyy hajonneita kivilajia, jotka ensi silmäyksessä näyttävät tehdyiltä ja rinkilöihin vähän vivahtavilta. Tarkempi tutkinto näyttää kuitenkin, ett'ei niin ole laita, tehden todennäköiseksi, että ne vaan hajoomisen kautta ovat sinne tulleet. Mahdollista on, että nämä kiviläjät ovat jonkummoisia hajonneita porratuksia, koska ne ovat juuri porttien alla. Täten saapi tämä, muihin verrattuna monikertai­nen, kehämuuri semmoisen ulkomuodon kuin kuva I kuvalehdellä osoittaa.

Kun olin sen ulkomuodosta selvälle päässyt, päätin tarkemmin tutkia rakennuksen ainetta ja rakennustapaa, koska se tämä minusta tärkeäksi näytti päästäkseni oikeaan ymmärrykseen mui­naisjäännöksen mahdollisesta tarkoituksesta. Käännyin siis ensin ulkomuurin tutkimiseen ja kaivatin sen kahdesta eri paikasta halki (Kuva I a: a ja b) missä muuri selvimmältä ja korkeim­malta näytti.

Ensimäisessä kaivannossa (a) havaitsin muurin tehdyksi kokoonlaadituista pään-kokoisista kivistä, joiden seasta kuitenkin löydettiin sekä suurempia että pienempiäkin. Hiekkaa ei tässä paikassa juuri sanottavaksi nähty. Sen verta, mitä siellä näkyi, oli aika sinne voinut myöhemmin saattaa. Sammalta oli muurin päällä. Toinen taas kaivanto (b) ei tuonutkaan paljaita kiviä esiin, sillä tässä oli muuri tehty enimmiten someromaasta, jossa kuitenkin tuon tuostakin sekä suurempia että pienempiä kiviä yhä ilmestyi. Lujaa rakennus-lajia tämä ei ollut. Muutkin kehä-muu­rin osat näkyivät samaten olevan eri laatua. Tästä näyttääkin, ikäänkuin rakennettaissa ei olisikaan suuresti lukua pidetty muu­rin lujuudesta ja vastustus-voimasta, ellei muutoin sen hävinnyt tila arvosteluamme petä. Siitäpä näyttää kuin jos itsekuhunkin paikkaan olisi pantu sitä rakennus-ainetta mitä siinä vaan löy­tyi. Tästä kenties ne vähäiset syvyydet, joita muurin alla, ulko­puolella, vielä voipi eroittaa.

Mitä enemmin ulkomuurin arvo täten tuli katoomaan sitä enemmin olisi minusta sisämuurin pitänyt itselleen arvo voitta­man, jos nimittäin tämä muinais-jäännös olisi linnoitukseksi aiottu. Tämän muurin tutkimiseen kääntyen, kaivatin senkin halki kah­della kaivannolla (c ja d) siinä paikoin, missä se paraiten oli näkyvissä. Kumpasenkin kaivannon te'etin syllän leveäksi. Mo­lemmissa paikoissa oli täälläkin, samaten kuin ulkomuurissakin, järeätä someromaata ja sen seassa kiviä, mitkä täällä kuitenkin olivat pieniä kuin tavalliset käsi-kivet. Tänkaltainen maa-kerros kesti lakkaamatta syllän syvyydelle saakka, jonka perästä maahan kiintyneitä ja vuoren-peräisiä kiviä alkoi ilmi tulla, jotka olivat sitä laatua, ett'ei niitä ole saatettu sinne vääntää. Muutoin löy­tyi haudasta muutamia savi-kivettymiä, joiden seassa yksi puu-kannon muotoinenkin.

Täten näkyy sisämuurinkin laatu osoittavan, ett'ei ole kehä-muuria aiottu varustus-palkaksi. Pitäen vielä lattiankin tutkimi­sen tarpeellisena, kaivatin sisäkehän keskelle nelikulmaisen kai­vannon (e) 8 jalan pitkän, 6 jalan leveän ja 6 jalan syvän. Tääl­läkään ei mitään erinomaista astunut silmiin, maa oli vaan erästä kovaa ja lujaa rautahiekan lajia, joka teki lapiolle vastusta. Vuori-peräiset kivet estivät viimein täälläkin syvemmälle pääsemästä. Kun nähtävä oli, ett'ei näitä oltu sinne pantu, olimme me siis pohjaa saavuttaneet.

Kaikesta tästä näkyy seuraavan, ettei kehämuuri olekaan varustus-linnaksi aiottu. Tätä vakuuttavat seuraavaisetkin kohdat. Ulkomuuri, jonka lujuudesta ja pätevyydestä tämmöisen linnoi­tuksen vastustus-voima ainakin rippuu, on sisämuuria alhaisempi, jopa alhaisempikin kuin sisäkehän pohjan pinta. Korkoviiva a-b (ks. Kuva I B ja I y) on, näet, g-kohtaa alhaisempi, niin että ulkomuuri ei niin vähääkään suojele sisäkehän sisällä seisovata. Suojelusta eipä myöskään muurien välinen loma tarjoo, sillä nämä, kohdat d ja c, ovat ulkomuurin tasalla olevia. Sisämuurinkin vähäpätöisyyteen katsoen, tulee asia yhä todennäköisemmäksi. Tätä todistaa vielä lisäksi vertaaminen muihin kehämuureihin, joita olen ollut tilaisuudessa omin silmin nähdä, ja jotka alempana tulevat paikoillansa kuvatuiksi.

Näihin katsoen astuu näet heti silmiin se kohta, että nii­den paikka jo itsessään ilman linnoituksettakin tarjoo suojaa ja varustusta, mikä ei ole “ Metelin kirkon" laita. Niin ovat esm. vähäpätöisemmältä näistä, nim. Linnankankaan linnoituksella Paavolassa, muurit kyllä melkein yhtä kehnot ja alhaisemmatkin kuin Metelinkirkolla *20, multa sen sijaan itse luonto tälle tarjoo varustusta jyrkkäin törmäinsä kautta. Mitä taas Pesuankankaan linnalta puuttuu luonnon antaman varustus-voiman puolesta, sitä on koettu korvata lujilla ja vakavilla muurilla. Salosten linnalle vihdoin on sekä luonto että ihmisten työ antanut niin lujan varustuksen, että jos vertaa Metelinkirkkoa tähän ainoaan linnaan, niin ei pääse ensinkään Metelinkirkko linnoituksen arvoiseksi. Ulkomuodoltansa ovat nämä kolme kehämuuria ihan toistensa kaltai­set; Metelinkirkko se tämänkin suhteen eroopi. Näillä on näet vaan yksi muuri, vaan Metelinkirkolla kaksi. Edellisillä on hei­dän porttinsa yksi joka puolella vastapäätä toisiansa, mutta Metelinkirkolla on ne vaan pitkillä puolillansa, vaan ei päässä. Eroavaisuudeksi saattaa vielä mainita hajassa olevia porrasraunioita, joita semmoisia ei näy muissa linnoituksissa.

Jos tähän nyt vielä senkin todistuksen liittää, minkä kansantaru tarjoo, kun se ei ainoastaan kutsu paikkaa useimmin kirkoksi, kuin linnaksi, vaan myöskin paikasta kertoo sen laatuisia satuja ja juttuja, mitkä paremmin soveltuvat uskonnollisiin kuin sotaisiin käytäntöihin ja menoihin, niin syitä ei puuttune siihen arveluun, että Metelinkirkko on vanha pakanuuden uhripaikka.
Tarkan mittaamisen mukaan on sen laajuus kaikista puolin seuraava: Pituus lännestä itään 126 jalkaa; leveys pohjasesta ete­lään 90 jalkaa; muurin korkeus on vaihteleva 2:n ja 4:n jalan välillä, sen leveys, suuremman tai vähemmän hajoomisen jälkeen, 6:n, 10:n 12:n jalkain välillä. Poikkimitattuna on sisä-kehä 83 jalkaa pitkä ja 53 jalkaa leveä; muurien välinen loma on 8—10 jalkaa. Ylänne, minkä päällä jäännös seisoo, on pitkä-kallahtava ja vähäpätöinen; itse paikka eriksensä oleva ja rauhallinen. Ylän­teen juuressa on suo, joka nähtävästi ennen muinoin on ollut järvenä. Se laskeuupi nyt Kälkäjoen kautta Iijokeen.

Kansa katselee näitä raunioita taikauskolla, ja vaeltaja poikkeepi mielellään pimeässä syrjälle, päästäksensä menemästä rau­nion ohitse. Tiedetäänpä muka kertoa useista tapaturmista, mitkä täällä olisivat kohdanneet. Niin oli esm. eräs keinoilija, joka täältä oli kultaa etsinyt, tullut sokeaksi. Toinen oli pudonnut ja loukannut jalkaansa. Kolmas oli rammaksi joutunut, j. n. e. Senpä tähden olivatkin myös ne työmiehet, joilla minä teetin mainitut kaivannot, hyvin halukkaat noudattamaan minun tahtoani, kun ma käskin heitä jälleen täyttää kaikki kaivannot, niin että kuului melkeen itseänsä lohduttamiselta, kun heistä eräs, työn tehtyänsä, vakuutti “kirkon ei pahenneen meidän käsissämme". Mutta merkillisimpänä kai­kesta, mitä taru tiesi tästä paikasta kertoa, on minusta se, että paikan haltia on — ei ukko-vanhus harmaahiuksinen, pitkäpartai­nen, sata vuotia hartioilla kantava, vaan — nainen, neitsy. Tätä hentoa haltiata ei kuitenkaan enään saada näkyviin, sillä hän vai­kuttaa ja toimii näkymättömänä. Kerta vaan on vanhalle noita-akalle onnistunut saada neitsy esiin, akka kun tiesi loihtu-sanat. Eräs poika oli näet raunioilla “pitänyt ilvettä", josta haltia hä­nen rankaisi niin pahalla silmän taudilla, että silmät olivat kuo­pistansa vuotaa. Kysyttiin tähän noita-akalta neuvoa, niin sanoi akka, ett'ei kukaan muu kuin haltia itse voinut tätä parantaa. Akka otti koeltaaksensa lepyttää haltiata, ja läksi sairaan kanssa raunion sisään iltahämärässä — sillä sen arvannee, että haltia-neitsy rakastaapi illan hämärää ja aamun sumua. Rukoiltuansa ja loihdittuansa onnistuikin akalle vihdoin saada haltia esiin, joka armahti poikaa ja teki hänen terveeksi. Muutoin ei tarvitse hurs­kaan pelätä haltiata, sillä se on hurskaille laupias, mutta epähurs­kaille kova.

Ylänteen rinteellä, joka suohon antaa, on ympyriäisiä ja nelinurkkaisia raunioita. Ne ovat kaikki vallan epäselviä ja vanhoja. Yhden niistä, joka vähän vertaa yleni maasta, kaivatin ma, mutta annoin työn taas heretä, kun ei näkynytkään mitään merkkiä siitä, että kivet olisivat tahalla kokoon laaditut.

Muinaisista kivilaitoksista puhuttaissa mainittakoon myöskin, että viimeisiin aikoihin saakka on ulkosaarilla — esm. Krunneilla ja Tukkikarilla — nähty kivi-roukkioita kokoon-laadituita ihmi­sen kokoisiksi ja ihmisen muotoisiksikin, mihin roukkioihin on uhrattu rahaa, jotta saataisiin runsas kalansaalis, tyven ilma j. n. e.

Meren ja lähimmäisen ylänteen välinen ala kantaa sekin kivirakennuksia, joita myöskin, ehkä ovatkin vähäpätöisiä, otettakoon mainittaviksi. Ne ovat nelikulmaisia kiviperustuksia, mitkä eivät nouse maanpintaa ylemmäksi, ja joita siis paraiten havaitsee siitä, että ne ovat puista paljaat. Tänkaltaisia saapi nähdä muu­tamia liki toisiansa, ja usein niistä kulkee kivinen polkukin mereen päin. Jos tätä perustusta otetaan ylös, niin havaitaan sen olevan pientä kivilajia, sitten someroa, viimein santaa, s. t. s tavallista merenpohjan kerrosta. Tämä asia, samaten kuin niiden asemakin, osoittaa, että ne ovat entisten kalasaunain perustuksia, niinkuin niitä tämmöisiä saunoja vielä nytkin saaristossa pidetään. Erinomattain vanhoja ne siis ei saata olla, kosk'ei puutkaan ole niihin vielä oikeen päässeet kasvamaan. Olhavassa näitä parai­ten havaitaan.

Merkkinä veden laskemisesta ja maan nousemisesta ovat esm. ne valkamat, mitkä siellä täällä havaitaan paikoissa, jotka nyt ovat vedestä kaukana. Niin esrn. Illinsaaren korkeimmalla pai­dalla, metsässä, Merikosken törmällä y. m. Tämä Merikoski oli mui­noin viimeinen koski, niinkuin sen nimikin ilmoittaa, multa nyt on se jäänyt 7 virstan päähän merestä, ja sillä on nyt neljä kos­kea aliansa. Sittemmin oli joen lasku-paikka Kirkkosaaren vie­ressä, josta nyt on pari kolme virstaa merelle. — Pitäjän poh­joisessa osassa on Herukka-hieta niminen, nyt jokseenkin mata­loitunut, lahdelma, joka muinoin pidettiin Pohjanlahden uloimmaisena perukkana. — Ne Jättiläisten haudat eli kivikattilat, joita Hirvesvaaralla ja uuden tien varrella Tannilassa näytetään, ei ole muuta kuin luonnon tekemiä syvyyksiä, joista vesi on kuivennut.

Noista rajuista sodista XVI vuosisadan loppupuolella säilyttää kansan taru vielä muutamia muistoja, joiden keskuutena on talonpoika Wesaisen urotyöt. Wesainen oli kotosin Wesan ta­losta Yli-Kiimingistä, ja sanotaan olleen erinomattain neuvokas, urhea ja voimakas mies. Ei ainoastaan kotiseudussa vaan myös­kin naapuri-pitäjissä oli hän itselleen voittanut semmoisen arvon ja luottamuksen, että nämä aina panivat hänen päälliköksi, kun heidän oli puolustaminen itseänsä Ryssiä vastaan tai kosto- ja ryöstö-retkiä tekeminen vihollisten omaan maahan. Täällä ker­ran ryöstöllä käydessään olivat viholliset myöskin sytyttäneet Iin emäkirkkoakin. Se tapahtui itse pyhä-päivänä. Wesainen kui­tenkin rohkeudellansa liesi pelastaa kirkkoon kokoontuneen aseet­toman väen sekä itse kirkonkin, vieläpä ajoi viholliset pakoon. Tätä ryöstöretkeä kostaaksensa retkeilivät nyt Suomalaiset syvälle pohjois-Venäjään ja aina Kantalahden kaupunkiin saakka, missä taru mainii heidän polttaneen kaksi kirkkoa, jopa olleen aikeissa polttaa kolmaskin. Tämän he kuitenkin mainitaan säästäneen, muka sen pyhyyteen nähden, ja se siis vielä nytkin muka seisoo. He palasivat sitten kotimaahansa suinen saaliin kanssa. Mutta sillä aikaa, kuin nämä näin ryöstivät Venäjässä pitkin Wienan meren rantoja, olivat Venäläiset niiden sivutse tunkeuneet Suo­men maahan, jonka pohjoisia pitäjiä he hirmuisesti hävitti­vät ja ryöstivät, pitäjät kun nyt olivat paljastetut sotaisasta nuo­risostansa ja etenkin johdattajasta. Varsinkin oli heillä syytä kääntää vihansa Iita vastaan, tämä kun oli vihatun ja peljätyn Wesaisen kotipaikka. Tälle ne sentähden ankaralla hävityksellä kostivat Wesaisen tekoja. Kerrotaanpa myöskin, että eräs vihol­linen olisi pahoin menetellyt Wesaisen vaimonkin kanssa, joka sanotaan olleen nuori ja kaunis nainen, ja miehellensä uskolli­nen. Miehensä kanssa oli hällä kaksi lastakin, mitkä Venäläiset viime retkellänsä tappoivat. Wesainen tulee nyt kotiin juuri pa­rahiksi nähdäksensä, kuinka viholliset hävittävät, kuinka kirkko palaa ilmi-tulessa, ja kuinka hänen nuori vaimonsa on erään Rys­sän vallassa. Tästäkö nyt meteli nousi! Viholliset karkoiteltiin, ja Wesainen teki uuden hävittävän kosto-retken. Riistettyänsä raastettuansa monta kylää ja kaupunkia palasi hän sitten vihol­lisen maasta taas kotiin, mutta tällä paluumatkalla surmasi hä­nen eräs sotavanki, nimeltä Ahma.

Ison vihan ajoista täälläkin löytyy tavalliset kertomukset rosvoomisesta ja ihmis-kiduttamisesta. Yli-Kiimingiilä sanotaan vi­hollisten kuitenkin kerran olleen niin hentoina, etteivät kärsineet nähdä verta, jonka tähden he, havaittuansa joukon naisia ja lap­sia, mitkä olivat erääsen maan-alaiseen kellariin kätkeyneet, ai­noastaan salpasivat oven ulkopuolelta kiini, jotta lapset ja naiset näin siivosti siihen kuolivat. — Viholliset sanotaan olleen erinomattain taitavat vainumaan kätketyltä kaluja ja ihmisiä, niin että kansan taru on heitä kuvaillut Koirankuontolaisiksi s., t. s. ih­misiksi, joilla on koiran naama, niin että he paljaalla vainulla aina löysivät kaikkea salattua. — Erään akan olivat täälläkin vi­holliset polttaneet olki-tulella. — Missä niin voitiin, tehtiin vasta-rynnäkköä. Kuitenkin on monessa paikoin päässyt kansan mieleen se luulo, että kaikki tämä rajaton viheliäisyys vaan oli Ju­malan lähettämä rangaistus ihmisille heidän syntiensä tähden, joka luulo jo oli muka senkin aikuisissa ihmisissä elänyt ja vai­kuttanut. Senpä tähden muka olikin semmoinen kauhu ja hirmu turmellut näiden mieltä, että he usein eivät uskaltaneet yrittää­kään vastusta, vaan joutuivat kokonaan pelkuriuden alaisiksi. Niinpä esm. kerrotaan, että kaksi ainoata kasakkaa kerran tap­poi koko joukon miehiä ja naisia ilman kenenkään vastusta­matta. Ja Haukiputahilla, Murhasaari nimisessä paikassa, oli sa­maten suuri joukko tapettu ja kauheasti kidutettu saunassa, ehkä aseita löytyi millä itseänsä puolustaa, ja ehkä vihollisten luku­määrä oli vähäinen. — Näistä ajoista on lukuisia pakopirttien jäännöksiä erämaissa. Myös ulkosaariin lähdettiin pakoon. Niin esm. tuli pakolaisia Hailuodosta, mitkä pelastivat itsensä Iin Krunneihin.

Kellon kylän läpitse virtaava Kalimänoja on sekin näistä ajoista tuttu. Tässä näet tapahtui se kahakka ruotsalaisen ratsu­väen ja kasakkain välillä vuoden 1719 alussa, jossa kasakkain päällikkö, majuori Antamon Antonevitsch, hevosen selästä pudot­tuansa, piilosi pensaisin, ja sittemin paljain päin vaelsi jään yli Hailuotoon, kun oli hänen väkensä kaikki pakoon lähtenyt, syystä että he luulivat päällikkönsä kuolleeksi, koska näkivät hänen hevosensa laukkaavan irtonaisena sinne tänne (ks. Abå Tidn. 1791 N:o 24).

Taimenen kivi on suuri litteä kivi Iijoessa Karjalan kylässä, mikä kivi, kun vesi on alhaisella, seisoo veden pintaa ylempänä. Tähän olivat Venäläiset kerran sodan aikana panneet veneillä, luullen itsensä täällä olevan paremmassa turvassa, kuin metsäi­sillä rannoilla. Heillä oli muassa ollut vangiksi oteltu nainen, jota muka pelkäsivät heiltä ryöstettävän. Nimi taimenen-kivi olisi siitä tullut, että Venäläiset täällä taimenia itsilleen keittivät, kun talonpojat, jotka olivat väijyksissä, heitä ampuivat. — Venäjänkari, lohen-pyynti paikka joessa, kirkonkylässä, on nimensä saa­nut siitä, että joukko venäläis-ruumiita, jotka olivat ylikylissä tape­tut, ja jotka nyt kulkea kelluttivat alas virtaa, tarttuivat tälle karille.

Paljon Venäläisiä kerrotaan hukkuneen, kun he omin tuu­min jokea laskivat. Kerran olivat he pakolla saaneet erään ta­lonpojan heitä laskemaan. Mutta tämä hyppäsi sivulla olevalle kalliolle, ja kaikki Venäläiset hukkuivat. — Toisen kerran taas olivat Venäläiset saaneet erään talonpojan kiinni ja pakoittivat häntä heitä laskemaan. Myöskin vannoittivat häntä rehellisesti sen te­kemään. Mies piti valansa ja laskikin koskia taitavasti. Mutta kun tulivat Raasakkaan, joka on joen uljain ja vaarallisin koski; ja mies täällä viillätti veneen suoraan kallioita kohden, niin ei­vät Ryssät muuta uskoneet, kuin että mies tahtoi heila surmata, ja paiskausivat joka mies koskeen vaan, unhottaen kostoa ja kaik­kea. Täällä ne musertuivat kallioita ja kiviä vastaan, ja huk­kuivat kaikki, sen arvaa. Mutta mies laski vakaana samaa suuntaa vaan, sillä kallion juuressa se väylä kulki, eikä hänellä mitään hätää: valansa oli hän pitänyt, tuli terveenä alas.

Eräästä Jokinen nimisestä miehestä, kotoisin Ala-Kiimingin Jokelasta, kerrotaan, että hän kerran karhunkeihäällänsä pisti kaksi Ryssää yhtä haavaa kuoliaiksi. Toisten oli hän toisen to­verin kanssa suksissa ajanut Venäläislaumaa takaa, siksi että näistä eräs jättiläisen kokoinen mies seisahtui ja uhkasi Jokista pam­pullansa. Vaan Jokinen otti keihäänsä ja syöksi sen Ryssään, niin että tämä kaatui, ajoi sitten toverinsa kanssa toiset pakoon. Muutoin rosvoi vihollinen kirkot hyvin tarkkaan, eikä halveksinut vähimmän arvoistakaan.

1742 vuoden sodan aikana läksi Löfving Kellon kylästä Hailuotoon ja hyökkäsi siellä olevaisten Ryssäin päälle. Mutta kun hänen toimensa ei satu tähän pitäjään, niin ei ole kummaa­kaan, ett'ei hänestä täällä sen enempätä muisteta. Eipä niitä mui­takaan tämän sodan tapauksia muisteta.
Muiden nimien ja muistojen johdosta mainittakoon myös­kin, että Kirkkosaari tietysti on nimensä saanut siitä, että kirkko ennen oli siihen rakennettu. Se oli sen ohessa sekä hautaus- että mestauspaikka. Kuinka monta kirkkoa tässä on seisonut, ja onko muuallakin pitäjässä kirkkoa ollut, siitä ei enään tietoa. Hämärä muisto viittaa Illinsaareen, että muka täällä ennen olisi kirkko seisonut. Jopa mainiikin sen muiston mukaan taru, että muinai­sessa sodassa kerran kirkonkelloja olisi upoteltu tällä saarella olevaan mutalampeen, mikä lampi muka pohjatonna on, niin ettei kelloja enään saatukaan ylös. Ainakin XV vuosisadan loppupuo­lella oli pitäjällä oma kirkko, mikä sittemmin, XVI vuosisadan loppupuolella, joutui vihollisien polttamaksi. Nykyinen kirkko sei­soo vastapäätä Kirkkosaarta, ja sillä on seuraavat vanhat kalut: Vanha hopeakalkki, päällekirjoituksella “Scvande Banér 1625", jalassa Kristus-kuva; Vanha kummanlainen alttari-peite, kaikenlai­silla eläimillä ja koristuksilla koristettu; *21 Muutamia kuolleiden virkamiesten miekkoja, yksi vuodesta 1721; Vanha mestaus-kirves y. m. Pappila oli ennen muinoin Karhusaarella, jossa sen rau­nioita vielä nähdään Kirkkosaarta vastapäätä. Tämä poltettiin sa­massa tilassa kuin kirkkokin, nim. vuonna 1582. Kellari ynnä kivi-perustukset ja tako-alustin ovat vielä nähtävinä. Luultavasti on se tämä kellari, joka on Åbo Tidningar'iin vuodelta 1772, nro 8, tuottanut sen ilmoituksen, että Iissä muka ennen olisi ollut luostari, josta vieläkin kellari näkyy. Koko luostari-taru supistuu muutoin muutamiin niittyihin, jotka kuuluivat Rauman luostariin *22.
Muutamia erinomaisempia tapauksia, jotka ovat pitäjässä ta­pahtuneet, on E. J. Frösterus kirjoittanut muistoon. Ne ovat luettavina Iin emäkirkon Inventario-kirjassa käsikirjoituksessa. Näistä on Murman Suomi-kirjassa vuodelta 1865, Toinen Jakso, 3 osa, siv. 30 ss., jo enimmät julkaissut — esm. Mathias nimisestä kappalaisesta, jonka Venäläiset v. 1588 elävältä polttivat, lohi­verkkoihin käärittynä; Jacobus Olai nimisestä pastorista, joka 9 vuorokautta makasi jään alla Kintaskoskessa, ja sittenkin vielä oteltiin elävänä ylös; kuningas Adolf Fredrikin käynnistä Iissä, pappilassa, 1752, y. m. — jonkatähden niitä ei tarvitse täällä uudestan julkaista. Yksi taru on kuitenkin hänellä jäänyt jul­kaisematta, jonka tähden se täällä kerrottakoon mainitun Froste-rus'en käsikirjoituksen mukaan. Se kuuluu suomennettuna näin: “Jacobus Olai Fellman *23 1584, ennen kappalainen Isossa Kyrössä, on allekirjoittanut “Decretum Upsaliense". Hänestä on muistoon piirretty, että Venäläiset (vuosilukua ei ole mainittu) hänen van­gittavat, ja että hänen täytyi rahalla lunastaa sekä oma henkensä, että vaimonsakin jopa sikiönkin emäkohdussa. Mainitun pastorin ovat he vangittuna vieneet kanssanssa Pudasjärvelle, 14 peni­kulmaa Iistä, erääsen paikkaan nimeltä Invi (?) vät, *24 josta he sitten päästivät hänen irti, kun ensin olivat häneltä ottaneet va­lan sen päälle, ettei hän meikäläisille ilmoittaisi, kuinka suuri vi­hollinen oli luvultansa. Mutta kun viholliset sitten, mainitussa paikassa, laittoivat itsensä saaliista ilopäihin, niin joutuivat meikä­läiset heidän päällensä ja löivät heidät kokonaan".

Muista pitäjän nimistä olen saanut seuraavat tiedot: Kellon kylä on saanut nimensä siten, että eräs alus, jolla oli kirkon­kello tänne tuotavana, joutui nykyisen Himottu nimisen sillan pai­koilla pahasti kivelle, niin että koko alus meni pirstoiksi ja kello painui veden pohjaan, johon se katosi. Tämä paikka oli näet ennen muinoin järvenä, ehkä se nyt on kuivehtunut. Himottu-silta on Lopakan kestikiivarin vieressä, ja se puro, jonka yli silta viepi, on nyt aivan vähäpätöinen, ehkä täällä ennen jahdilla kul­jettiin. Lampi, josla puro laskeuupi, kantaa tästä tapauksesta saakka nimen: Kettorilampi *25.

Että paikkakunta on saanut vastaanottaa siirtolaisia muista­kin maaseuduista, Savosta, Karjalasta ja Hämeestä, se varmaa. Tästä asutuksesta muistuttavat esm. Oijärvet, Karjalat, Hämeen-järvet. Kerran oli näet “Sauvon maasta" siirtokunta muuttanut näille seuduille. Kauvan kuljettuansa erämaita sinne tänne, löy­tämättä itsilleen sijaa, oli yht'äkkiä muuanna päivänä heidän silmäinsä edessä ilmestynyt viheriäinen tienoo ja sen keskellä järvi. “Oi! järvi!" huusivat he hämmästyneinä. He asettuivat tänne, ja siitä asti kantaakin paikka niinen Oijärvi. — “Karjalasta Ve­näjän puolelta" oli samaten muutamia perhekuntia tännepäin-muut­tanut, ja kun he seutuun mielistyivät, niin he tänne asettuivat ja kutsuivat uuden paikan Karjalaksi, entisen asuntopaikkansa jälkeen. — Niinpä oli myöskin, kerrotaan, tänne siirtynyt Hämä­läisiä, mitkä kutsuivat järven, jonka ympäri asettuivat, Hämeen-järveksi, joka on järvi Ala-Kiimingissä.
Muiden nimien seasta muistuttaa Helsinginkoski, nykyään pari kolme virstaa merestä, Helsingeistä, joidenka vallassa luul­tavasti täällä muinoin rikas kalastustila oli; Kyrönlahti ja Kyrön-saari, Putahilla, useassa tavattavasta Kyrö-nimestä: ja Finninkari siitä ajasta, jolloin eri väestöt eivät vielä olleet yhteensulaneet, vaan katsoivat toisiansa vieraiksi.

Löytöjä ei ole tietääkseni muita löydetty kuin Makkaran-kankaalla etelä-Iin kylässä eräs tappara-keihäs eli hillebardi. Se oli maannut vanhan mänty-kannon juurien alla erään pienen pu­ron rannalla *26

 

 

*17 Ks. Geogr. beskrifning öfver Österb. — Suomi 1843.

*18 Nimen alkuperää haettaessa on muistaminen, että Ii-nimi muualla­kin ilmestyy maassamme, esm. nimissä Ii-salmi, Iitti, puhumatta Iijoen seutuihin kuuluvista Ii-nimistä (Iinatti y. m.). Mutta merkillisempää sitten­kin lienee, että pohjois-Asiassakin tämä nimi löytyy nimityksenä eräälle Obi-joen syrjäjoelle (Ija), jonka vieressä myöskin löylyy nimi Kem. Kielen­tutkija Europaeus miettii, että nimi on johdettava Syrjänin kielestä, missä löylyy sana ij (Votjakin kielessä ijä), joka on sama kuin suomen jää. Ii­joki olisi siis yhtä kuin Jääjoki.

*19 Kerran kun minä tästä asiasta huomautin kertojaa, antoi tämä sen selvityksen, että Jättiläiset kyllä olivat itsenäistä kansaa, vaan että he oli­vat Hiiden sukua.

*20 Ks. sitä vertailevata taulua, joka löytyy Sälöisten linnan kuvaelluksen alla.

*21 Edellisen, nim. kalkin, on nykyään yliopiston konsistorio lunas­tanut kansa-tieteelliselle museollensa. Alttari-peitteestä on palanen jätetty samaan museoon, toinen puoli säilytetään kirkon sakaristossa. Kuivanie­men kirkossa käytetään vielä eräs Venäläisen lahjoittama alttari-peite, mikä todella ei enään ole juuri uuden muodin mukainen sekään.

*22 Ks. Murman'in julkaisemaa Iin kirkko-arkiston kirjaa, Kertomus Tiedustusmatkasta Pohjanperällä Suomi 1865, s. 54.

*23 Sama mies, mikä Kintaskoskessa makasi. Suomentajan muist.

*24 Nimi on käsikirjoituksessa siten kirjoitettuna, että edellinen osa sanaa on toisella rivillä, jälkimäinen toisella. Kun sittemmin on paperia suoraksi leikaltu, niin on edellisen osan lopusta yksi tahi kaksi kirjainta mennyt hukkaan, niin ettei nimestä enään saada täysinäistä sanaa. Tur­haan olen minä ahkerasti kuulustanut Pudasjärveltä tänkaltaista nimeä. Senmoista ei siellä nykyään ole, eikä muisteta olleen. Kenties onnistuu kuitenkin vielä yritys saada nimestä selvää.

*25 Tämän kansantarun on v. pastori K. A. Calamnius kerännyt ja kir­joittanut muistoon. Häntä on minun kiittäminen useista muistakin hänen keräämistänsä tiedoista ja suuresta avusta tämän pitäjän muinais-jäännösten tutkimisessa.

*26 Tämän hillebardin on v. pastori K. A. Calamnius lunastanut ja lahjoittanut Yliopiston kansatieteelliselle museolle.

 

 

 

<<Takaisin

 

 

Digitalisoinnin copyright © Salakirjat.
Lainaukset ovat tervetulleita
linkittäessäsi tälle sivulle.