Pakanuuden aikana oli esi-isillämme joka sukukunnalla, myöhemmin joka talolla, pyhä puistonsa nimeltä karsikko, jossa vainajain mieliksi uhrattiin kaikesta, mitä suvussa ja talossa saatiin vuoden tuloksi, olipa se sitten maantuotetta, karjan-antimia, taikka metsän riistaa, ja veden saalista; myöskin suvussa ja perheessä sattuvina erityisinä pito- ja juhlapäivinä muistet­tiin vainajia uhreilla.

Kuin jostakusta suku- tahi perhekunnasta oli jäsen tahi useampi syystä taikka toisesta lähtenyt vastaratkolle, s. o. uusille asuinsijoille, niin oli uudis-asukkaan ensimmäisiä toimia valita talolle karsikon paikka, s. o. jättää kaatamatta joku metsäpuska .sopivassa paikassa asumuksen läheisyydessä. Tästä metsiköstä muodostui sitten vähitellen varsinainen karsikko seuraavalla tavalla: Kuin talossa kuoli joku henki, karsittiin hänelle puu karsikoksi määrätyssä puistikossa, ja sitä tehden sitten jokaiselle, sen talon vainajalle. Vanhimpina aikoina kerrotaan karsitun tällainen puu jokaiselle kuolleelle, olipa se sitten aikainen tahi lapsi, perheenjäsen taikka palvelija ja työ­mies, kumpaa sukupuolta hyvänsä. Kuin tähän puistikkoon oli ilmestynyt ensimmäinen karsittu puu, aljettiin siinä uhrata vainajalle. Nämä uhrit, niinkuin jo mainitusta näkyy, olivat monenlaisia. Eläimiä ja kaloja ei koskaan uhrattu sinään, vaan ruoaksi laitettuna. Kuin talossa teurastettiin eläin, vie­tiin siitä laitetusta ruoasta ensimmäinen kupponen karsikkoon; sillä karsikossa ei uhrattu erittäin itsekullekkin, vaan kaikille vainajille yhteisesti. Kuin keväällä saatiin ensimmäiset kalat, niin tehtiin samoin. Jos joskus satuttiin samaan viljemmälti kaloja tahi metsän riistaa, muistettiin aina ensikädessä vainajia. Vainajain osa oli keitosta otettava ennenkuin kukaan ihminen oli sitä maistanut. Viljaa sitä vastaan uhrattiin semmoisenaankin. Syksyllä kuin uudisviljaa saatiin, vietiin tuokkonen joka lajia uhripaikkaan; samoin kannikka uudisleipää. Kuin elon leikkuun loputtua vietettiin suuret pidot, kampijaiset, uhrattiin niissä käytetyitä ruokia, mutta erittäinkin silloin tavallisesta  ”sirppipuurosta" oli vainajille välttämättömästä vietävä heidän osansa. Muinakin pito- ja juhlapäivinä muistettiin vai­najia ruoilla ja juomilla. Rahaa uhrattiin myöskin. Kuin sa­tuttiin tekemään onnistunut kauppa, taikka muuten rahaa ker­ralla enemmälti saamaan, niin vietiin niistä, ennenkuin niitä! mihinkään muuhun käytettiin, joku pieni raha karsikkooni uhriksi. Minkälaisia juhlamenoja, taikoja ja palvelustapoja uhratessa käytettiin, siitä en ole saanut mitään selvyyttä.

Ensimmäinen kunnioitus kuolleelle tapahtui silloin kuin se vietiin pois talosta s. o. hautajaisissa. Silloin pantiin kaksi pitkää kuusta molemmin puolin asuinhuoneen ovea. Nämä kuuset olivat tarkasti oksitut, niin että ainoastaan latva oli jäänyt karsimatta, ja keskelle puuta jätetty kaksi oksaa käsi­varsiksi, jos vainaja oli ollut naimisessa, mutta vaan yksi, jos hän oli ollut naimatoin. Jos näitä puita tarvittiin senlaiseen aikaan, jolloin puut ovat nilallaan, kolottiin ne latvatupsuun asti. Nämä puut olivat niin pitkät että ne näkyivät taloon tulevalle jo loitompata. Talvisena aikana olivat nämä puut saatavat pystöön seinämälle niin ett'ei tuvan katolla olevata lunta mitenkään rikottu, kesällä taas ei saanut puista mitään pärtöä karista asuinhuoneen katolle.

Tämä tapa muuttui sittemmin niin, ettei käytetty enää kahta, vaan yksi ainoa kuusi, joka pystytettiin keskelle pihaa.

Myöhempinä aikoina, kuin vainajain palvelus uhreilla alkoi unhotuksiin joutua ja karsikon oikea merkitys haihtua ruvettiin näitä puitakin kutsumaan karsikoiksi, joka nimitys on annettu muillekkin muistopuille, niinkuin vasta saamme nähdä.

Varhaisin muutos karsikoissa tapahtui siten, ettei palvelus- ja työväkeä enää pidetty perheesen kuuluvina, eikä siis niille tarvinnut mitään karsikkoa tehdä. Näiden ei katsottu voivan vainajina mitenkään elossa olevia vahingoittaa. Koko tämä palvelustapa tarkoitti näet vainajain miellyttämistä, ettei he viihtyisivät siellä missä olivat eivätkä tulisi takaisin kummittelemaan, vahinkoa ja turmiota talolle ja sen asukkaille tuottamaan, jota heidän uskottiin voivan tehdä.

Toinen muutos tässä palvelustavassa tuli vähitellen käy­täntöön siten, ett'ei lapsille eri puuta karsittu, eikä aika ih-misillekkään muille kuin talon vanhuksille, isännälle ja emän­nälle, ja tavallisesti myös vanhimmalle pojalle- Aikain kulu­essa tämä uhripuisto supistui yhdeksi ainoaksi puuksi, joka sai pitää tuon vanhan nimensä karsikko. Tämän karsikon teosta kerrotaan seuraavata: Valittiin sopivassa paikassa talon läheisyydessä, tavallisesti tien varrella tahi järven rannalla, tanakka petäjä — lehtipuuta ei koskaan käytetty minkäänlaisiksi karsikoiksi -, karsittiin kuivat oksat tyvestä, mutta tuoreet jätettiin. Kuin sitten talossa kuoli senlainen arvokas henki, jolle pidettiin uhraamista tarpeellisena, hakattiin tiistä puusta alimmainen tuore oksa ja aljettiin puunjuurella uhrata. Samoin sitä tehden jokaisen arvokkaamman perheen jäsenen kuoltua hakattiin yksi oksa karsikkopuusta, joten siitä tuli vainajain yhteinen karsikko. — Jos taloon muuttivat uudet asukkaat, käyt­tivät he vanhaa karsikkota, jos siinä vielä oli puita jäljellä; muussa tapauksessa ottivat he itselleen uuden. Ja varsinkin myöhempinä aikoina, jolloin vaan yhtä puuta käytettiin kar­sikkona, oli talossa kaksikin tuonlaista uhripuuta, joiden mo­lempain juuressa uhrattiin. Vanhoja vainajia ei ollutkaan hyvä jättää palvelematta ulotetulla tavalla, sillä niiden sitä vasta uskottiinkin voivan uusille asukkaille tuottaa vaikka min­kälaista vahinkoa ja turmiota.

Kuin tätä nykyä tehdään karsikko, karsitaan puu jonkun matkaa tyvestä ja otetaan jostakusta kohti puun kyljestä kuori — toiset veistävät kyljen tasaiseksi — ja leikataan siihen vai­najan tahi vainajain nimimerkki, syntymä- ja kuolinvuosi, joskus -päiväkin. Uhritavat on kristin-usko ja nouseva sivistys jo melkein tykkönään hävittänyt; kuitenkin ne ovat paikoin Pohjois-Savossa ja Karjalassa olleet näihin asti käytännössä.*2 Tänä aikana ei läheskään tehdä kaikkia karsikotta kasvavasta puusta, vaan laudanpäästä, kivestä y. m. senlaisesta, josta näkee kuinka karsikon alkuperäinen merkitys on haihtunut, melkein toisenlaiseksi muuttunut. Lautapalanen, johon on leikattu vai­najan puumerkki, syntymä- ja kuolinvuosi, ja joka on naulattu jonkun  ”kylmän huoneen" seinään, kutsutaan karsikoksi. Sa­moin hakataan jolloinkin isoon kiveen, joka sattuu lähellä pi­haa olemaan, vainajan nimimerkki, syntymä- ja kuolinvuosi, niin-ikään asetaan jonkun huoneen seinämälle latuskainen kivi johon mainitut merkit hakataan — näitä sanotaan karsikoiksi.

Tässä on vielä yksi vainajan palvelukseen kuuluva kar­sikko mainittava, ja se on se, jonka vainajan hautaan-viejät tekevät matkalla tienviereen — venematkalla johonkin nie­meen. — He karsivat puun, leikkaavat siihen tavanmukaiset merkit ia ottavat ryypyt vainajan muistoksi. Tämän tekevät he sentähden, ettei vainaja tulisi heille kummittelemaan ja heitä vaivaamaan. Tällaiseen karsikkopuuhun jätetään myös­kin yksi oksa, käsivarsi, tojottamaan, tavallisesti kirkolle päin.

Toinen laatu karsikoita on n. s. muistokarsikot. Nämä, samaa tekotapaa kuin vasta mainitut, tehdään jonkun erin­omaisen tapauksen, onnettomuuden y. m. senlaisen muistoksi. Ne tehdään sille paikalle, jossa tapaus on sattunut joko siten että karsitaan puu ja siihen leikataan vuosiluku, jona tapaus sattui, taikka pystytetään samanlaisella merkillä varustettu kivi paikalle. Kuin joku matkoilla ensi kertaa sattuu oudolle paikalle, tehdään hänelle karsikko jo kerrotulla tavalla, johon leikataan ensikertalaisen nimimerkki ja vuosiluku, jona matka .tapahtui. Tuota ensikertalaista kutsutaan härkäpojaksi ja hä­nen on pitäminen härkijäiset, s. o. tarjota ryypyt, karsikon te­kijöille, matka-tovereilleen.

Lopuksi on vielä mainittava kaksi karsikon laatua, jotka näyttävät olevan jonkunlaisia jätteitä katoolisen ajan juhlame­noista. Entiseen aikaan oli Pohjois-Savossa tapana, kuin hau­tajaisia pidettiin, levittää vierashuoneen periseinälle lakana tai muu valkoinen vaate, sen päälle pienempi musta silkkihuivi ja sen keskelle nelikulmainen, valkoinen paperi, johon oli tehty vainajan nimimerkki, syntymä- ja kuolinvuosi sekä -päivä. Sa­moin tehtiin häissä, mutta mustan sijaan valkoisen lakanan päälle asetettiin, punainen tai muuten loistavavärinen huivi ja sen keskelle paperilappu, jossa oli sulhasen ja morsiamen ni­mimerkit, hääpäivä ja vuosiluku; vieläpä toisinaan onnentoi­votus-runokin. Nämä sanotaan olleen juhlamerkkiä ja kutsut­tiin karsikoiksi. Oliko niillä mitään muuta merkitystä, sitä en ole tietooni saanut.

Olivatko nämä karsikot ja uhritavat koko Suomen kansalla käytännössä, niinkuin näyttää, sitä en ota tässä päättäjikseni, eikä se kuulu tämän kirjoituksen tehtävään, jonka tarkoitus on ainoastaan kertoa sitä, mitä minä näistä asioista olen sel­ville saanut.

K. H. Hornborg.

*1 Karsikoista vrt. Suomen ylioppilaskunnan albumissa Lönnrotin kunniaksi J. R A:n tekemää kirjoitusta.

*2 Tämän kirjoittajakin on tavannut kaksi vanhusta, jotka karsi­kon juurella toimittivat uhrinsa vanhaan tapaan; nyt lie ovat jo men­neet esi-isäinsä luo eikä heidän karsikkoinsa juuressa kukaan uhraa. Tässä kerrotut tiedot ovat enimmäkseen saadut toiselta näistä van­huksista.