Aarretarinoita Keski-Pohjanmaalla

1910, Kotiseutu

 

<<Takaisin

 

 

Salakirjat Vignetti



Ei ole maamme rikasta jaloista metalleista. Köyhää on niistä vuori-perämme, köyhiä muinaislöytömme naapurimaihin verraten. Mutta rahvas ei ole tyytynyt tähän kolkkoon todellisuuteen. Se arvelee maan kätkevän suuren määrän luoksepääsemättömiä aarteita, ja missä ikinä maa-seudulla liikut, kertoo se sinulle tarinoita kätketyistä aarteista, hopealla ja kullalla täytetyistä, kattiloista, joista unissa joskus ilmoitetaan tahi joitten paikan juhannusöin palava sininen liekki — aarnivalkea — ilmaisee. Mielikuvituksellaan on se täyttänyt niillä tuhannet järvemme saarineen, kuohuvat koskemme ja vuoriemme rotkot, ja jos kaikki nämä aarteet joskus saataisün päivän valoon, niin kohoaisi maamme varmasti Europan rikkaimpien joukkoon. Mutta toivoa sellaista on turhaa, silla aarteet ovat milt'ei aina niin voimakkailla ”kiroilla” tahi ”uhreilla pantuja”, että tavallisen kuolevaisen on mahdoton päästa niihin käsiksi.

Tällaiset aarretarinat, jotka ehdottomasti ovat yleisimmät kaikista kansan suussa liikkuvista jutuista, eivät kuitenkaan ole koskaan vailla arvoa. Niitten synty näyttää olevan yhteydessä ikivanhojen pakanuuden ajalta perittyjen käsitysten kanssa. Jo varhain historiantakaisina aikoina kätkettiin näet maahan kalliita kapineita. Joko peitettiin ne sinne vainajan maallisten jäännösten yhteydessä hänen tarpeikseen haudan tuolla puolen, tahi kaivoi joku ne maahan tai upotti järveen käyttääkseen niitä itse hyväkseen tulevassa elämässään. Jumalia lepytettiin ja heidan suosiotansa tavoiteltiin myöskin uhraamalla heille kalleuksia. Vihdoin on suuri joukko aarteita joutunut maahan tapaturmaisesti. Ne ovat joskus piilotetut esim. vihollisten maahan tullessa, ja jos kätkijä silloin sai surmansa, jäivät hänen tavaransa piiloonsa odottamaan onnellista sattumaa tullakseen sieltä päivänvaloon.

Historiantakaisia löytöjä, jotka kaikesta päättäen näin ovat joutuneet maan poveen, on usein tavattu. Tähän tapaan ovat tarinain mukaan nekin aarteet, joista nykyään niin paljon kerrotaan, joutuneet kätköihinsä. Usein sijaitsevat ne vanhoilla pakopaikoilla ja ovat kuulemma muinaisten pakolaisten ”kassoja”. Uhreihin viittaa joko suorastaan kansan joskus aarteesta käyttämä nimitys ”uhraus” tahi ”uhri” sana, joka viimeksimainittu tarkoittaa sitä tehtävää, jonka suorittaminen aarteen saavuttamiseksi on välttämätön ehto. Vanhoihin kalmistopaikkoihin viittaavat taas tarinat kätköpaikoilla palavista ”aarni-” tahi ”viinavalkeista”. Ja se kammo, jota kansa usein tuntee aarre-paikkaa kohtaan, samoinkuin sekin seikka, että aarteenkaivajan tavallisesti kerrotaan saaneen jonkun vamman siihen ruumiinosaan, jolla hän on aarretta koskettanut — se joko halpaantuu ja tulee työhön kykenemättömäksi tahi täyttyy paiseilla lienee peruja ajoilta, jolloin aarteita uskonnollisissa tarkoituksissa maahan kätkettiin. *1 Niitten varastajaahan kohtaa jumalien tahi vainajien ankara tuomio.

Esimerkkeinä aarretarinoista kerron seuraavat enimmäkseen keski-Pohjanmaalla muistiinkirjoitetut: Paavolan pitäjän sydänmailla on pieni, idyllinen Kipsuon järvi, jonka keskessä on korkeahko saaren nyppylä, Aarresaari nimeltään. Sen rannassa kerrotaan aarteen olevan, upotettuna kolmilaitaveneessä, sisältäen rahoja, hopea-astioita ja -lusikoita y. m. Joka rannalta heittää viiden naulan painoisen kirveen saareen, saapi sen. Olipa kerran ”riski” mies täyttänyt ehdon, mutta onnettomuudeksi kimmosi kirves saaren jyrkästä törmästä takaisin. Veneen kokka oli jo kohonnut veden pinnalle, mutta kohta painunut takaisin jälleen. Saari on useampien kiven heittojen päässä rannasta. — Tarina veneessä kätketyistä aarteista on muualtakin tunnettu.

Haapaveden Mustikkamäellä on Pellikan talon kujan pielessä iso, terävä-huippuinen kivi. Sen alle on kätketty aarre, jonka saapi se, joka alastonna seisoo päällään kiven huipulla joulusaarnan ajan. Haapajärven Askon lahteen samassa pitäjässä on ”vihan” aikana upotettu kirkon kellot, jotka vielä joskus pinnalla näyttäytyvät. Saadakseen ne tulee suvikunta-varsalla ajaa yksiöistä jäätä myöten järven yli. Mainittu ehto elikkä ”uhri” on kautta Suomen hyvin yleinen. Paikoin on se vieläkin vaikeampi, varsankin kun pitää olla ”yksiöinen”, joskus ei itse ajajakaan saa olla vanhempi. Vielä yleisempi on tarina vihan aikana järveen upotetuista kirkon kelloista. Se kerrotaan melkein joka pitäjässä, joissakin useammistakin paikoin. Ja sunnuntai aamusin nousevat ne kuulemma joskus veden pinnalle ”pyhää soittamaan”. Muhoksella tarinoidaan kummallisista piirroksistaan kuuluisan Ruskon kiven alla olevan kirkon kellon ”täynnänsä hopeita”. Haapa-veden pitäjässä on edelleen Mieluskylässä karjakujan varrella iso ”aarnipuu”. Siinä olisi nähty oksat täynnä kulta- ja hopea-astioita. Erään miehen kerrotaan kerran lyöneen puuhun ja saaneen ”kynttilä-staakan”.

Nivalan pohjois-osassa on Pakolan talo, joka on saanut nimensä paikalla ”vihan” aikana olleesta pakopirtistä. Siellä kerrotaan olevan maassa aarteen arkussa ja juhannusyönä kuuluu savu nousevan paikalta. Muuan mies oli kerran nähnytkin arkun ja oli siinä ollut oikein paljon avaimiakin Hän oli rientänyt kohta näöstään muille ilmoittamaan. Arveltiin, että hänen ei olisi sita pitänyt tehdä, olisi näet muuten kenties saanutkin aarteen.

Reisjärven muinaisen Kalajoen järven saarissa kerrotaan useimmissa olevan aaiteita. Niitten on nähty ”viinavalkeana” palavan ja kuultu ”romisevan". Veenpään vanhalle mummolle oli unissa neuvottu siellä muuan aarrepaikka. Sinne olisi hänen pitänyt mennä ilkialastonna ”perä-melasissa” (selin meloen), eikä saanut peljätä vaikka mitä sattuisi. Niin olisi hän saanut rahaa koko ijäkseen. Mummo ei ollut kuitenkaan hirvennyt lähteä sitä hakemaan.

Joskus onnistuu kuitenkin etsijän saavuttaa aarre. Niinpä kerrotaan niistä hopea esineistä *2, jotka eras talollisen poika parisen kymmentä vuotta sitten löysi Nivalan pitäjän, Sarjan kylän Kolmikankaalta, seuraava, tietysti myöhemmin sepitetty, mutta kuitenkin puheen alaisille tarinoille kuvaava juttu: ”Kun aarretta kätkettiin, oli panija hokenut, että seitsemän lapsen päätä, ennenkuin aarteen saa. Vaan oli toinen,joka oli mennyt pensaikkoon piiloon kuuntelemaan, minkälaisen uhrin se panee, sieltä hokenut, että seitsemän seipäänpäätä. Kätkijä oli viimein kyllääntynyt ja kiljaissut, että olkoon sitten seitsemän seipäänpäätä. Onnellinen löytäjä oli kuulemma vienyt paikalle nuo seitsemän seipään päätä ja siten saanut aarteen pois. Vaan vastaan oli kertonut panneen ja tahtoneen ikäänkuin maan alle painua.”

Mutta aina ei löytäjän ole yhtä hyvästi onnistunut. Jos hän ei ole suorittanut vaadittuja ehtoja, vainoaa aarteenomistaja häntä yöt päivät, kunnes hän kuljettaa aarteen takaisin paikalleen. Niinpä kerrotaan Muhoksella seuraava tarina: (S. M. Y. A. IX: 213). Muuan ruunun mies oli siellä vihovenäläisten tullessa kätkenyt paljon ruunun rahaa pieneen Sipolan ojaan. Paikkakuntalaiset olivat tätä ojaa kaivaneet ja saaneetkin rahat käsiinsä, mutta kun niitä sitten aina ”vaadittiin” takaisin eivätkä niitten ”lainaajat” saaneet edes yölläkään rauhaa, täytyi viedä aarre takaisin entiseen kätköönsä. Vasta sitten voisi mainitut rahat saada, kun kätköpaikkaan pantaisiin ”yksivuotias valkeapäinen poika ja vuorokauden vanha valkea jääräkaritsa”. — Kemin Kivaloihin ovat jättiläiset aarteensa kätkeneet, mutta ovat ne niin ”kiroilla pantuja”, ettei niitä syrjäinen saa. Muuankin mies oli vuorissa kulkiessaan nähnyt kultaa riippuvan kallion kupeella suurissa kaistaleissa, kuin ”jääpiikit talvella.” Laukkunsa oli täyttänyt ja lähtenyt, mutta kolmasti tuli hän paikalle takaisin, eikä osannut kotiinsa, ennenkuin oli heittänyt kaikki aarteet takaisin paikoilleen. (S. M. Y. A. XIV:269).

Kävisi liian pitkäksi tässä esittää kaikki keski-Pohjanmaalta tunnetut aarretarinat. Aarteita ovat metsät ja pellot, tiet ja tanhuat täynnänsä ja tarinat niistä ovat enimmäkseen aivan toistensa kaltaisia. — Ne ovat maahan kätkettyjä usein sangallisissa astioissa: viinapannuissa, ämpäreissä y. m. s. tahi vaskipuohtimissa, arkuissa, veneissä, kirkonkelloissa j. n. e. Niitä tavoitellessa joutuu tavallisesti ylipääsemättömiin vaikeuksiin. Maa tahtoo pitää omansa ja vastustamattomalla voimalla vetää sitä puoleensa. Aarteenkaivajan valtaa silloin kammo, joka estää häntä enää todenteolla yrittämästä.
Siksipä livahtaakin aarre useimmiten hänen käsistään. Jos löytää aarteen, ei saa siitä myöskään toisille kertoa, silla silloin se pakenee tiehensä — sangen haitallinen seikka, aarteet kun usein ovat niin suuria, ettei niitä yksin jaksa liikutella. Kivijärvellä kerrotaan eräästä tytöstä, joka marjamatkallaan löysi aarteen: padallisen täynnänsä hopea-riksejä. Rupesi lappaamaan niitä esiliinaansa ja kutsui toverinsakin avukseen. Mutta sitä ei hänen olisi pitänyt tehdä, sillä silloin pata mennä hurahti entiseen piiloonsa. Riksit, jotka hän oli esiliinaansa ehtinyt saada, sai hän kuitenkin pitää.

 

Aarne E—s.

 

*1 Tapa uhrata puitten juurille ja veteen ruokia, rahoja y. m. on paikoin maassamme säilynyt hyvinkin myöhäisiin aikoihin.

*2 Löytö lunastettiin Valtion Hist. Museon kokoelmiin v. 1891 ja sisälsi se kauniin, taitehikkaan kopeakannun 1600-luvun työtä (kuvattuna Finskt Museum III ss. 36 ja 40) hopeamukin ja -pikarin sekä 9 hopealusikkaa (H. M. 1. 2792: 1 —12). Lähellä paikkaa on kivikasa, jota arvellaan muinoisen piilopirtin sijaksi. Merenrantalaiset olisivat olleet siellä ”vihan” aikana pakosalla.

 

 

<<Takaisin

 

 

Digitalisoinnin copyright © Salakirjat.
Lainaukset ovat tervetulleita
linkittäessäsi tälle sivulle.