Euroopan kansojen keskuudessa kaikki tosiasialliset jäljet pakanallisesta uskosta katosivat kauan sitten, ja näitä on löydettävissä vain arkeologisten tutkimusten ansiosta museoista.
Olisi tosiaan mahdotonta kuvitella ja uskoa että sadan mailin päässä Berliinistä ihmiset uhraisivat polttouhreja Thorille, tai että Ranskassa ihmiset rukoilisivat öisin Marnen tai Verdunin taisteluissa kuolleiden sieluille.
Ei tietenkään! Mutta mikäli tämä pätee koko Eurooppaan Venäjä muodostaa poikkeuksen. "Mahdottomien mahdollisuuksien" maa kätkee yhä alimpien tapojen ohella elävää pakanallista palvontaa, joka on säilynyt iäisyyksiä eläen rauhallista yhteiseloa ortodoksisen kirkon ja 20. vuosisadan sivilisaation kanssa.
En puhu ollenkaan sellaisista Venäjään kuuluvista vähemmistökansallisuuksista kuin suomalaiset tai mongolialaiset Voljakit, Chuvashit, Mordvat, Kalmukit tai Ostjakit jotka tietyistä etnografisista ja historiallis-kulttuurisista syistä ovat säilyneet hyvinkin esihistoriallisen pakanallisuuden tasolla. Puhun venäläisistä jotka jo kauan sitten omasivat "ikkunan Eurooppaan" - Pietarin, kristinuskon, suuria tiedemiehiä ja oppineita, inspiroituneita runoilijoita ja... vielä vähän aikaa sitten valtaistuinta, sivilisaatiota ja kirkkoa puolustavan poliisin.
Voisin antaa useita esimerkkejä venäläisille tutuista pakanallisista ajattelutavoista ja tavoista, mutta mielestäni on kaikkein havainnollisinta jos kerron mitä henkilökohtaisesti näin Pskovissa, ja muutamaa vuotta myöhemmin Mustanmeren provinssissa.
Pskovissa kävin huomattavan rankkojen sateiden aikaan. Valtavat alueet peltoja ja laitumia olivat muuttuneet suuriksi soiden jakamiksi järviksi. Joet tulvivat teille, ja kylät olivat saarretut ulkomaailmalta. Sato tuhoutui täysin. Maanviljelijöitä uhkasi nälänhätä.
Kylissä käydyt messut eivät auttaneet. Sade jatkui ja jatkui. Kylän vanhimmat miehet alkoivat vihjailla kuinka "muinaiset jumalat olivat vihastuneet kyläläisille, jotka heidät unohtivat", ja että näitä täytyisi lepytellä. Sitten taloissa humisi kuiskinta. Oli selvää että kyläläiset valmistautuivat.
Oli heinä- ja elokuun vaihde.
Eräänä iltana joukko vanhempia kyläläisiä nähtiin eukkoineen liikkuvan soista joenrantaa kohti läheisen kukkulan peittämää metsää. Liityin heidän matkaansa hyödyntäen isäntäni, Plochovan kylän entisen tuomarin, kutsua.
Rankkasade jatkui. Näytti siltä kuin raskaina lähellä maanpintaa hitaasti kulkevista pilvistä sataisi puroina haaleaa vettä. Viimein saavuimme määränpäähämme luita myöten märkinä.
Valkoisiin pellavavaatteisiin pukeutunut vanhempi kyläläinen odotti jo sovitussa paikassa. Paikka itsessään oli kieltämättä hyvin epätavallinen. Pienellä metsäaukiolla korkeiden mäntyjen keskellä seisoi valtava mahtavan mutta aikoja sitten kuolleen puun runko. Lähellä makasi tummunut ja sammaleen peittämä kivi. Isäntäni kertoi että puunrunko oli "jumala Perkunaksen puusta", ja että kivi oli alttari, jolla toimitettiin vanhoja uhrimenoja tuolle hirveälle slaavien jumalalle.
Yö oli musta kuin epätoivo. Kuulin vain putoavan sateen huminaa ja jalkojen laahustusta pehmenneellä, liukkaalla maalla ja Perkunaksen alttarin ympärille kokoontuneiden ihmisten supinaa.
"Sytyttäkää tulet!", komensi vanha mies, ja samassa useissa kohdin leimahti savun takaa koivun tuohi. Hetken kuluttua kaksi suurta kokkoa paloivat sadetta uhmaten. Sen jälkeen harmaaparta avasi kiven vieressä makaavan käärön, otti esille mustan kukon, asetti sen kivelle ja leikaten sen kurkun tahri kiven verellä ja huusi:
"Oi muinaiset jumalat! Perun, Volos, jumala Dajdj! Auttakaa kansaanne, pysäyttäkää rankkasade, käskekää vedet takaisin vuoteisiinsa."
Miehet ja naiset ahtautuivat lähemmäksi vanhaa miestä samalla tavoin kuin edellisenä päivänä, kun he laskivat päänsä ristiä kantavan pappinsa edessä. Vanhus kastoi sormensa vereen ja pirskotti sitä noiden 20. vuosisadan pakanoiden päihin.
Tämä tapahtui Pskovissa. Sama seremonia toistettiin myöhemmin minun nähteni Mustanmeren provinssissa.
Volgalla ja Kamassa voi yhä tänä päivänä nähdä kyläläisten hökkeleissä, pääasiassa Mordvalaisten ja Chuvashien, pieniä puusta ja savesta tehtyjä hahmoja, jotka esittävät vanhoja pakanajumalia, vieressään pyhät ikonit ja ristit ja niin sanottu "punainen nurkkaus", joka on ovea vastapäätä.
On totta että maalaiset jotka kääntyvät "vanhojen jumalien" puoleen pyytääkseen apua ja tarjoten näille uhreja saattavat toisinaan, mikäli jumalat pettävät heidän odotuksensa, säälimättä tahrata heidän kasvonsa kaikenlaisella lialla, tai ruoskia pieniä hahmoja ruoskalla.
Ajat ovat muuttuneet ja palvonnan psykologia.
Näinollen pakanismi ja sen henki on säilynyt sen pitkän aikakauden jona ihmiskunta on edennyt sivilisaation ja täydellisyyden tiellä. Tätä tosiasiaa voi havainnoida etenkin keskiaikaisessa uskossa noitiin tai pirulle naitettuihin eukkoihin.
