ISBN 978-952-5774-81-8

Kovakantinen korusidos lukunauhalla
271 sivua ja liitekartta
Salakirjat, 2015

Lisätietoja kirjasta osoitteessa:

SamuliPaulaharju.net

Hinta
20,00 €
Suositushinta
22,00 €
Sisältää postikulut.
“Vanhat Lapin jumalat piilevät vieläkin erämaiden kätköissä ja seisovat ikivanhoilla sijoillaan tunturien kalliopohjalla.”

Näin julistaa Samuli Paulaharju alun perin 1922 ilmestyneessä kirjassaan Lapin muisteluksia. Nyt korupainoksena uudelleenjulkaistava teos sukeltaa kairan äijien ja ämmien luonnon läpäisemään elämäntapaan. Äärimmäisen pohjoisen karu ja outo maailma on täynnä väkevän hersyviä tarinoita, loitsuja, tapoja, runoja ja uskomuksia. Tuuli viheltää tunturikoivuissa, joikaajamestarit panevat parastaan, taivas leiskuu, porovarkaat väijyvät, haltijoita lepytellään ja uutta uskontoa vastaan kapinoidaan. Teosta täydentää Paulaharjun omakätinen piirroskuvitus, lukuisat valokuvat ja erikoistermejä avaava selitysosio.

Lapin muisteluksia oli Paulaharjun ensimmäinen Suomen Lapista kirjoittama teos.


Kirjan sisällysluettelo:

Alkusana
Lapinkorven valtauksesta
Majava ja peura
Lappalaismuisteluksia Unarilta
Alakylän ensimmäiset asukkaat
Sieppijärvi
Kelontekemä
Tepastolompolon tarina
Lapin-Kyröt
Peräpohjan viimeisiä porolappalaisia
Lapinkodalla
Porolappalainen muuttoretkellä
Poronvarkaus
Joikaaminen
Lapin suurnoitia
Loma-Tuokko
Seitapalvonnan muistoja
Salkko-Niila
Maahiaisista
Saivo ja kaltio
Taivaanvalkiat
Vanhan lapinkirkon tarina
Koutokeino
Akamella ja Kurjenpolvi
Sana- ja asiaselityksiä


Otteita kirjan sisällöstä:

Jo vanhastaan on Lappi tunnettu noitien maaksi. Suomalaisetkin, jotka itsekin olivat koko etevää tietäjäkansaa ja muualla suuressa noitamaineessa, pitivät vasta Lappia oikeana tietäjien maana, ja lapinnoitia kaikkien noitien noitina. Suomen suurimmat tietäjät hakivatkin parhaimman mahtinsa aina Tuli-Lapista asti; mitä etemmäksi he jaksoivat mennä, sitä mahdikkaampina he palasivat kotiin. Kaikkialla saamme vieläkin kuulla kertomuksia vanhojen suurtietäjien Tuli-Lapissa käynnistä, opinnoista siellä sekä huimasta noitakyydistä takaisin.


Lapin nykytietäjiä


Lapin suuret lovinoidat ovat tehneet tehtävänsä ja menneet kaiken maailman tietä.

Niin täytyi hylättyjen ja vainottujen vanhan uskon mahtimiesten väistyä vahvemman tieltä. Ja “raukoiksi” nimittää nykyinen kristikansa heitä, niinkuin muitakin ihmisparkoja, joiden se varmasti uskoo perineen onnettoman tulevaisuuden.

Mutta eivät nämä vanhat ukko-“raukat”, niin säälittävä kuin heidän tämänilmainen kohtalonsa olikin, sittenkään raukkoina kadonneet jäljettömiin. Se tuhatvuotinen pohja, jolla he olivat seisoneet, oli siksi vankka, ettei se suinkaan heidän mukanaan murtunut. Heidän kanssaan ei kadonnut entisten isien henki, mikä erämaissa oli elänyt polvi polvelta. Vanhojen ukkojen usko kulki syvimpänä pohjavirtana edelleenkin tunturien kansassa, ja edesmenneitten lovinoita-raukkojen veri meni perintönä jälkeläisiin pojalta pojalle.

Niin että vielä näinä päivinäkin, satoja vuosia lentävien lovinoitien jälkeen, elää tietäjiä Tuli-Lapissa, ja erämaa uskoo heidän mahtiinsa ja tarvitsee heidän taitoansa.

Sellaisia lapinnoitien jälkeläisiä elää vielä muuan Kittilässäkin, nimittäin Tuomas Lomajärvi, “Loma-Tuokko”, koko pitäjän parhain tietäjämies, 80-vuotias äijänkäpsä.


Maahiaiset ovat merkillistä erämaankansaa, arkoja metsien lapsia niinkuin lappalaisetkin. Ne eivät viihdy siellä, missä elämä on poikennut vanhoilta hiljaisilta poluiltaan ja vaeltaa pauhaten leveitä teitä, niitä ei miellytä olo niillä mailla, missä ihmiset myötäänsä rehkivät, raatavat ja kokoovat yhä enemmän aittaansa, ennättämättä milloinkaan pysähtyä hengähtämään ja muistelemaan menneitä aikoja; missä ihmiset ahertavat vain kuin tulessa, kaatavat kaikki nurin, myllertävät maat ja mannut kuin äkäpäissään, raastavat piiloisimmatkin metsäjärvet ja jokirannat. Pois on lapinsuku kauhuissaan paennut tällaisilta seuduilta – ja maahiaiskansa on seurannut jäljessä.

Sillä maahiaiskansa viihtyy vain sellaisilla mailla, missä vielä elää vanhankansan henki, missä korvet ovat kirveen käymättömät, missä vanha erämies kiveliöiden virkateitä vielä astelee kuin pyhiä polkuja sekä tuntee metsänväen ja sen tavat ja taipumukset, ei laita asentoaan kielletylle paikalle eikä rupea yönuotioille kysymättä haltijoilta lupaa. Mutta kaikkein mieluimmin oleskelee maahiainen lappalaisten tunturimailla ja hiekkatievoilla. Se rakastaa, niin kuin lappalainenkin, suuria hiljaisia erämaita ja rannattomia autioita tuntureita.



Lapin vanhat jumalat seisovat vieläkin kalliopohjallaan ja hallitsevat ikimuistoista Lapinkorpea. Ja vanhoja jumalia on Lapin erämaassa vielä paljon.

Syvimmässä sydänmaassa, korkealla Kitisen latvoilla, on Taatsin seita, ristimättömän kansan kuulu jumalainen. Pienen jyrkkärantaisen Taatsijärven pohjoisrannalla, äkkijyrkän pahtaseinän suojassa, se seisoo kuin mahtava röyhyinen peikko, harmaa vuorenäijä.


Se on enimmäkseen vanhaa ja kadonnutta Lappia, mutta myös vähän nykyistäkin tuhkalapin elämää. Olen siinä vähän poikennut entiseltä ladultani enkä ole ahtanut niin paljon taikajuttuja kuin Kainuun kuvaraamattuun. Ei silti että niitä minulla olisi nytkin. On se vie. Olen kolme kesää laukkonut jänkiä ja vanhaan tapaan pistänyt pitkän nenäni joka nurkkaan.

- Paulaharju kirjeessään Ilmari Kiannolle

Lapin muistelusten kaunokirjallisia ansioita ei ole turhaan tähdennetty. Lapin suuret noidat, maahiset, taivaanvalkeat, salaperäiset saivot ja kaltiot ovat inspiroineet yhtä paljon kertomusten muistiinmerkitsijää kuin niiden kertojia. Paulaharju on näiden kertomusten innoittamana tavoittanut sen suggestiivisen tyylin, josta hänet tunnemme. Teosta on luonnehdittu myös suureksi noitakirjaksi. Se on epäilemättä yksi parhaista vanhaa uskomusmaailmaa esittelevistä teoksistamme.

- Pekka Laaksonen


Kaksi muuta korupainoksina julkaisemaamme Paulaharjua:

Tämän tuotteen ostaneet ostivat myös…