Käydessäni nyt tässä esittämään tulokset tutkimuksistani Suomen suvun jumaluus-opin alalla, joissa usein tulee pakko lausua tämän tieteen kuuluisan perustajan M. A. Castrénin ajatuksista poikkeavia mielipiteitä, on tarpeellista, että jollakin lailla puolustan ja selitän tätä rohkeuttani. Castrénin teos epäilemättä on ja luultavasti on aina pysyvä sinä lujana perustuksena, jolle kaikki esitykset tästä aineesta ovat rakennettavat. Tämä sen ijäinen arvo on siinä, että Castrén on opin suomalaisten pakanauskosta laajentanut opiksi koko laajan Suomen suvun uskonnollisista käsityksistä ja menoista. Sillä hän on hiihtänyt auki sen ladun, jota tutkimuksemme aina on kulkeminen. Vielä sen lisäksi on hän tavallisella nerollisella silmänterävyydellään, käsityksen selvyydellään ja avaruudellaan sekä tieteellisellä tarkkuudellaan tehnyt hänellä saatavissa olevilla aineksilla, mitä niillä saattoi tehdä: luonut kokoon kirkkaan, suurenmoisen ja pääpiirteissään todenmukaisen kuvan puheenalaisesta puolesta sukumme muinaisessa elämässä. Mutta muutamat syyt tekevät, että tämä kuva kuitenkin sangen monissa yksityisseikoissa tarvitsee, jopa vaatii sekä täydennystä että korjausta.
Ensiksikin on niinä neljänä vuosikymmenenä, jotka ovat kuluneet siitä kuin Castrén syyslukukaudella 1851 ja alussa kevätlukukautta 1852 valmisti luentonsa Suomen mythologiasta, koottu lisään arvaamattoman runsas, voisipa sanoa ääretön vara uusia tietoja, erittäin mitä koskee suomalaisten kansain uskonnollisia menoja, mutta myös osaksi itse jumaluusoppia koskevaa. Näiden tietojen lisääminen vaatisi jo yksistään Castrénin työn uudestaan tekemistä. Mutta siihen tulee, että hän näihin tutkimuksiinsa kerkesi panna pääasiallisesti vaan viimeiset kuukaudet elämäänsä, niinäkin arvattavasti lomahetket, joita muut tärkeät työt hänelle jättivät. Vaikeutta lisäsi paitsi sitä yhä enemmän riuduttava tauti; melkein koko viimeinen luku on kirjoitettu vuoteella maaten, lyyjyskynällä. Asiain näin ollessa ei ole kummeksimista, jos joku yksityispiirre siellä täällä silloinkin jo käsillä olevissa lähteissä jäi huomaamatta; päinvastoin tulee ihmetellä, kuinka hän niin vähällä ajalla, kuolon leppymättömän kouran jo kiirehdyttäessä, kuitenkin kerkesi ja jaksoi niinkin tyystin ja perinpohjin tyhjentää mahdolliset tietovarat ja saattaa ne tieteelliseen järjestykseen.
Yhden tärkeän muistutuksen vaan häntä vastaan, mitä lähteitten käyttämiseen tulee, voisi tehdä, ja se on tosin painava, nimittäin, ettei hän perustanut esitystänsä Suomen suomalaisten jumalista loitsuin käsikirjoituksiin. Niinkuin näyttää, hän pääasiallisesti käytti lähteenään painettua Kalevalaa, joka kyllä aina on esteettisessä katsannossa oleva kirjallisuutemme kulmakivi, vaan tieteellisiin tutkimuksiin on aivan kelpaamaton, vieläpä usein eksyttäväinen. Lönnrotin järjestävä käsi on monesti muuttanut alkuperäisen järjestyksen ja siten saanut aikaan miellyttävän kuvan, vaan ei aina todenmukaista. Olkoon ensi aluksi kylläksi yhdessä esimerkissä. Painetusta Kalevalasta emme voi saada muuta käsitystä kuin että Ukko ylijumala katsottiin ikäänkuin muiden jumalien hallitsijaksi, ainakin voimallisesti vaikuttavaksi heidänkin piirinsä alalle. Muilta ensin turhaan haettuansa tukea ja turvaa, loitsija hädissään, monesti viimein, “kun ei tuostana totelle", “kun ei tuostana apua", kääntyy Ukon puoleen ja rukoilee hänen apuansa, joka ei petäkään toivoja. Tämä arvon järjestys on kuitenkin yksistään Lönnrotin aikaansaama; käsikirjoituksissa sitä juuri vaan joku ainoa kerta noudatetaan, enimmiten on se aivan satunnainen, välistä päinvastainenkin.
Ajan lyhyys osaksi oli esteenä, että Castrén ei voinut tarkemmin verrata Kalevalaan painettuja loitsuja käsinkirjoitettuihin, joita hänellä itselläänkin oli melkoinen keräelmä, saatu kokoon muun muassa juuri mythologian selvittämistä tarkoittavalla matkallaan pohjois-Savoon, pohjois-Karjalaan sekä Wenäjän-Karjalaan v. 1839. Sen lisäksi tuli, että hänen oma keräelmänsä, vaikkapa olisikin otettu ennen painetut lisään, tuskin kuitenkin olisi varmoihin päätöksiin riittänyt, ja että kaikki muut olivat tallella Lönnrotin takana. Vasta nyt, kun kaikki runovarat ovat yhdessä kohdin koossa, aineita myöten jaettuna ja järjestettynä, on niiden perinpohjainen tutkiminen mahdollinen. Sen laiminlyömistä ei siis millään tavoin sovi tehdä Castrénille moitteeksi, vaikka toiselta puolen tämä vaillinaisuus, ynnä ennen jo mainitun muiden uudempain lähteitten karttumisen kanssa, tekee Suomen suvun jumaluusopin uudestaan läpitarkastamisen tuiki tarpeelliseksi.
Vaan ennen kuin siihen nyt ryhdyn, tahtoisin vielä tutustuttaa teitä, kunnioitettavat kuulijat, ainakin tärkeämpiin lähteisin, joista tieto tästä aineesta on ammennettava. Tieteessä on ensimmäisiä sääntöjä, ettei saa jurare in verba magistri; pitää itse punnita opettajan johtopäätöksiä, ja voidaksensa sitä täydellä tarkkuudella tehdä, on alkulähteitten tutkiminen tarpeellinen.
Myöhään kesä ja sen seurassa kulkeva ihana päivänpaiste saapuu poloisille Pohjan perille; silloin kun etelän rintamaat jo ovat kauan nauttineet suven suloisuutta, alkavat täällä vasta ensimmäiset pälvet ilmautua. Myöhään on samoin historian valo kohdannut Pohjan perän lapsia, Suomen sukua, ja erittäin myöhään on se varsinkin tunkeutunut niihin salaisimpiin sopukoihin, joissa sen uskonto on piillyt.
Itämeren suomalaisista ensiksikin tapaamme skandinavein tarinoissa usein mainetta, mutta heidän uskonnostaan pilkoittaa ainoastaan se tosin tärkeä kohta esiin, että he suurella taidolla harjoittivat loitsimista.
Suomen suomalaisten olojen pimeyteen ei edes Ruotsin valloitus luonut valoa usean vuosisadan kuluessa. Valloittajat olivat siksi liian vähän kypsyneet kirjallisiin harrastuksiin. Ainoasti joku hyvin vaillinainen tieto tavataan parissa paavin bullassa. Mikael Agricolan luettelo hämäläisten ja karjalaisten jumalista on uudella ajalla ensimmäinen, kaikessa lyhyydessään ylen tärkeä, mutta taas pitkiksi ajoiksi melkein ainoa muistomerkki, jota sitten yhä uudestaan käänneltiin ja katseltiin. Mitä papit tarkastusmatkoillaan ja tuomarit käräjillä panivat paperille kansan taikauskoa koskevaa, erittäin noidanvainojen aikana 1600-luvulla, jäi melkein poikkeuksetta arkistojen kätköön. Samoin hautautuivat, painettuinakin, ne hajalliset muistiinpanot, joita löytyy väitöskirjallisuudessa 1700-luvun alkupuolella, historian, maantieteen ja luonnontieteen aineksien sekaan. Kuinka vähän edistynyt tieto oli vielä viime vuosisadan keskipalkoilla, nähdään paraiten Daniel Jusleniuksen sanakirjasta, jossa ylen harva
tarullinen sana on selitetty, useat lisäksi väärin. Ahto, Hiisi ja Lempo ovat oikealla merkityksellänsä mainitut, Mehtola (hijde, willdiursbo), Tapio (skog) ja Tuoni {död) ovat tehdyt pelkiksi appellativeiksi, Wäinämöinen on selitetty latinaksi Nereis, ruotsiksi hafzfru, ja siis sekoitettu we'en emoisen kanssa; siinä kaikki.
Henrik Gabriel Porthan oli tässäkin, niinkuin monessa muussa asiassa uuden tien raivaaja. Hänen kauttaan innostuneet oppilaat keräsivät jommoisetkin runovarat, joiden nojalle Kristian Eerik Lencqvist 1782 ja Kristfrid Ganander 1789 perustivat suomalaisten pakanallisen jumaluusopin. Jälkimmäinen, sanakirjan muotoon kirjoitettu, sisältää myös samassa paljon tietoja lappalaisten uskonnosta. Sitten jälleen kuluu pitkä aika ilman sanottavitta tuloksitta, yksi ja toinen yksityistieto sanomalehdissä poislukien. Varmalle tieteelliselle pohjalle vakautuu suomalainen mythologia vasta Castrénin teoksen kautta. Mutta sen jälkeen taas ei ole kuulunut muuta kuin tosin entistä suurempi luku pienempiä erikoistutkimuksia. Mahdoton on minun ruveta niitä kaikkia tässä luettelemaan; olkoon siinä kyllin, että viittaan Suomi-kirjaan, muinaismuistoyhdistyksen julkaisuihin, ylioppilasalbumeihin ja sanomalehtiin. Nyt tahdon vaan erittäin huomauttaa: Suomi-kirjasta Eero Salmelaisen vähäistä kertoelmaa muinais-suomalaisten pyhistä menoista 1852, J. W. Murmanin tiedonantoja pohjanmaalaisten taikauskosta 1854 ja D. Skogmanin kertomusta matkoiltansa Satakunnassa 1864; Uudesta Suomettaresta H. Laitisen juhlamenoja ja taikatapoja Savossa ja Karjalassa 1878, J. R. Aspelinin pyhiä puita ja puistoja Suomessa 1880 ja J. Paasosen pitämyspuita Mikkelin kihlakunnassa 1881; Aspelinin tutkimusta karsikoista Lönnrotin albumissa 1882 ja H. Hornborgin samanaineista kirjoitusta Wirittäjässä 1886 sekä A. H. Snellmanin esitystä kekrijuhlasta Joukahaisessa 1887. Muinaistieteellisistä kihlakunnankertomuksista ovat paitsi painettuja myös muutamat käsikirjoitukset lukuun otettavat, samoin Muinaismuisto-yhdistyksen hallussa olevat H. A. Reinholmin keräelmät, jotka Aspelin on järjestänyt ja osaksi käyttänyt mainituissa tutkimuksissaan sekä yleisteoksessa “Suomen asukkaat pakanuuden aikana" 1885. Viimein tietysti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toista sataa tuhatta numeroa sisältävät kansanrunouskokoelmat, joista M. Waronen on julkaissut kaksi osaa Suomen kansan muinaisia taikoja 1891—1892 *1.
Wirolaisista ovat tiedot paljoa aikaisemmat, vaikk'ei ottaisikaan lukuun, mitä Aatami Bremiläinen ll:llä vuosisadalla kuulon mukaan tarinoi. Henrik Lättiläinen, joka tunnetussa aikakirjassaan on kertonut saksalaisten valloitussodan Itämeren maakunnissa yksityistapauksia myöten, puhuu useassa paikassa wirolaisten ja heidän heimolaistensa liiviläisten pakanallisesta jumalanpalveluksesta 1200-luvulla. Sitten taas uskonpuhdistus, joka alkoi uuden sodan katolisuuden varjossa piilevää taikauskoa vastaan, antaa aihetta kirjoittamaan Wiron kansan sisällisestä tilasta. Saksalaisen papiston puoleksi uskonnollista, puoleksi tieteellistä harrastusta kuvaava on Johannes Gutslaffin “Kertomus ja opetus väärin pyhiksi nimitetyistä Wõhanda-joen lähteistä", painettu v. 1644, jossa tekijä ainettansa kaikilta mahdollisilta ja mahdottomilta näkökannoilta käsittelee. Yhtä ja toista huomattavaa sisältävät myös holsteinilaisen lähettilään Adam Oleariusen matkamuistelmat, jotka ilmestyivät v. 1646, sekä samanaikuiset historialliset teokset, esim. Ruotsalaisen Thomas Hjärnen. Viimeksi on tältä ajalta mainittava suomalaisen Johannes Forseliusen runsasaineinen kokoelma “Wirolaisten taikauskoisia menoja, tapoja ja pitämyksiä", jonka eräs Boecler omalla nimellänsä julkaisi v. 1685.
Puhtaasti tieteellinen tutkimus ei kuitenkaan ole Wirossa vanhempi kuin Suomessakaan, päinvastoin on se usein jäljessä kulkenut. Samaan aikaan kuin Porthan kokoili virolainen historioitsija ja kielentutkija August Wilhelm Hupel paikkakunnallisia tietoja Liivin ja Wiron maasta. Gananderin suomalaisen mythologian toimitti Chr. J. Peterson v. 1821 saksan kielellä sisällyksen mukaan järjestettynä ja virolaisilla aineksilla enennettynä. Yksityisiä muistiinpanoja ja tutkimuksia painatettiin ahkerasti J. H. Rosenplänterin aikakauskirjaan 1813—1832, sanomalehteen Das Inland 1836—1863 sekä Die gelehrte Ehstnische Gesellschaftin toimituksiin, joka Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran malliin oli perustettu Tartossa v. 1838. Räävelin kirjallisen seuran kustannuksella julkaisi H. Neus Wiron kansan runot 1850-1852 ja Pietarin tiedeakatemian varoilla toimitti Fr. R. Kreutzwald V. 1854 ennen mainitun Forseliusen (Boeclerin) taikakokoelman uudestaan painosta lisäyksillä ja selityksillä varustettuna sekä yhdessä Neusin kanssa myytillisten ja loitsurunojen kokoelman *2.
Uudemmista julkaisuista mainitsen ainoasti: K. Fr. W. Russwurmin kirjoituksen pyhistä puista Inlandissa 1857, J. B. Holzmayerin Osiliana, paikallistietoja Saarenmaalta 1873 oppineen virolaisen seuran toimituksissa, F. J. Wiedbmannin yleiskokoelman Wirolaisten sisällisestä ja ulkomaisesta elämästä 1876, M. Wesken matkakertomukset M. M. Eesti kirjameeste Seltsi aastaraamatussa, 1879, J. Jungin Kodumaalt nimisen sarjan kuudennen osan ynnä muutamat M. I. Eisenin tutkimukset. Sillä vaikka ne tyystinkin lueteltaisiin, tulisi vaan vähäinen osa siitä työstä mainituksi, jota kansanrunouden alalla on Wirossa tehty viimeisinä vuosikymmeninä ja erittäin näinä viime vuosina. Tuhatmäärä kansalaista J. Hurtin nerollisella johdolla on siihen ottanut osaa, niin että nykyänsä on olemassa aineskokoelma, jolle koko maailmassa ainoasti Suomalaisen kirjallisuuden seuran voi vetää vertoja *3.
Wenäjän vallan alle joutuneista karjalaisista, niinkuin myös watjalaisista ja wepsäläisistä, on tietoja vanhoissa venäläisissä aikakirjoissa, joista M. Akiander on julkaissut otteita Suomi-kirjassa, 1848. Aikaisin tiedonanto on ll:ltä vuosisadalta, enimmät kuitenkin 16:lta; silloin vielä kreikanuskoiset suomalaiset joka paikassa harjoittivat julkista epäjumalanpalvelusta. Muutamia pakanuuden muistoja sisältää myös Pietarin akatemikon Johann Gottlieb Georgin kertomus Wenäjän valtakunnan kansallisuuksista, joka ilmestyi v. 1776 ja jossa löytyy erityinen luku inkerikoista. Nykyiseen aikaan asti säilyneestä taikauskosta on ainoasti hajanaisia havaintoja suomalaisten runonkerääjäin, kielimiesten ja muinaistutkijain kokoelmissa sekä venäläisten kansatieteilijäin kertomuksissa. Viittaan toistaiseksi A. Genetzin ja O. A. Forsströmin kuvaelmiin Salmin kihlakunnasta, jotka ilmestyivät Koittaressa 1870 ja Walvojassa 1886; A. A. Boreniusen ja W. Porkan matkamuistelmiin vuosilta 1872 ja 1883, edellisen Wenäjän-Karjalasta, jälkimmäisen Inkeristä; J. W. Juveliusen tutkimukseen pohjoisen Wenäjän-Karjalan muinaisuudesta 1889, Aunuksen kuvernementin tilastollisen komitean julkaisuun Olonetskij Sbornik 1875—6 ja 1886 sekä W. Moshkovin kirjoitukseen karjalaisten uhrimenoista Kazanin muinaistieteellis-historiallis-kansatieteellisen seuran aikakauskirjassa 1892.
Samaten kuin suomalaiset jakautuivat lappalaiset jo pakanuutensa aikana kahteen suureen ryhmään, joista toinen joutui skandinavilaisen, toinen venäläisen vaikutuksen alaiseksi. Kahdelta eri taholta myös tutkimuksen tulisoihtu valaisi Lapin kansan elämää.
Skandinavian niemimaan lappalaiset esiintyvät vielä useammin kuin suomalaiset naapureinsa tarinoissa mahtavina, peljättävinä noitina. Tämä heidän maineensa levisi yli Euroopan niiden eriskummaisten kertomusten kautta, joita 16:n vuosisadan maantieteilijät ja maankulkijat, portugalilainen ritari Damianus A. Goes, ruotsalainen nimipiispa Olaus Magnus Gothus y. m. panivat heistä liikkeelle. Koko kristityn maailman huomio kääntyi kansaan, joka kahden valistuneen, luterinuskoisen valtakunnan alaisena yhä edelleen eli pakanallisessa pimeydessä, ja uuden ajan herättämä tiedonhalu seurasi viipymättä uskonnollisen harrastuksen jäljissä. Eivätkä ainoastaan ulkomaalaiset matkailijat 17:llä ja 18:lla vuosisadalla, mainittakoon esim. ranskalainen Jean-Francois Regnard ja Aubry De La Motraye, tätä tieteellistä tarvetta tyydyttäneet. Myös kotimaiset papit, joita Ruotsin hallitus 1600-luvulla lähetti lappalaisia lopullisesti käännyttämään, saivat erityiseksi tehtäväkseen koota tietoja Lapin maasta ja kansasta. Niiden sekä omien muistiinpanojensa nojalla julkaisi saksalainen oppinut Johannes Scheffer V. 1673 kuuluisan teoksensa Lapponia. Käsikirjoituksista, jotka säilytetään Tukholman ja Upsalan kirjastoissa ja joista enimmät ovat vuosilta 1670—1672, ansaitsevat erityistä huomiota ruotsalaisten Olaus Petei Niurenius Plantinuksen, Samuel Rehnin, Olaus Graanin ja Nikolaus Lundin sekä suomalaisten Johannes Tornaeuksen ja Gabriel Tuderuksen; viimeksi mainitut ovat painostakin ilmestyneet, edellinen lyhennettynä v. 1772 ja osa jälkimmäisestä v. 1773. Vanhempien Ruotsin ja suomenpuolisten lähteitten joukkoon on vielä luettava Pehr Högströmin omantakeinen ja perinpohjainen tutkimus Ruotsin kruunun alaisista lapinmaista, jonka painovuosi on ilmoittamatta, luultavasti 1746. Tanskan hallituksen pyrinnöt Norjan lappalaisten käännyttämiseksi toteutuivat vasta 1700 luvun alkupuolella. Lähetyssaarnaajain kertomuksista toimitti ylitarkastaja Erik Johan Jessen yhteenvedon, joka löytyy liitteenä Knud Leemin V. 1767 julkaisemassa kuvallisessa teoksessa Ruijan Lapista. Yksityisiä käsikirjoituksia, joita talletetaan sekä Köpenhaminassa että Kristianiassa, lueteltakoon: Thomas Von Westenin ja erään nimettömän Närön saarelta 1723, Gananderin käyttämä Lenart Sideniuksen 1726, Henrik Forbuksen 1727 ja Sigvard Kildalin 1730; painettuja ovat ainoasti ensiksi mainittu v. 1773 ja viimeksi mainittu v. 1807.
Tällä tavoin keräytyneistä aineksista on nykyajan tiede yrittänyt luoda kokonaiskuvauksia lappalaisten muinaisuudesta, semmoisia kuin norjalaisten J. Vahlin 1866 ja J. A. Friisin 1871 sekä ruotsalaisen G. Von Dübenin 1873 *4. Verrattain vähän sitä vastoin on koetettu korjata talteen nykyisen kansan tietoja; huomattakoon kuitenkin, paitsi Petrus ja Lars Levi Laestadiusen muistiinpanoja vuosisadan alkupuolelta, suomalaisten O. Donnerin 1876 ja Hj. Appelgrenin 1882, unkarilaisen I. Halaszin 1885—1893, norjalaisten J. Qvigstadin ja G. Sandbergin julkaisut 1888 sekä ruotsalaisen K. B. Wiklundin runsaat kokoelmat.
Wenäjän lappalaisten pakanuudesta on tuskin mitään mainetta säilynyt heidän käännyttäjiensä kautta, se vaan että olivat epäjumalanpalvelijoita ja suuria noitia. V. 1584 kutsuttiin muutamia heistä Moskovaan selittämään erään komeetin ilmestymistä. Matkailijoita ainoasti harvoin eksyi heidän syrjäisille asuinsijoilleen, eikä ketään joka olisi kauvemmin viipynyt heihin tutustuakseen. Toiselta puolen oli valistuksen vaikutus näillä pohjan perukoilla niin heikko, ett'ei se vielä tänä päivänäkään ole saanut poistetuksi kaikkia pakanallisia menoja. Tavallista arvokkaammat ovat siitä syystä ne kertomukset, joita Castrén matkamuistelmissaan, J. Fellman Suomi-kirjassa 1846 ja Genetz Suomen Kuvalehdessä 1878 omasta näkemästänsä ja kuulemastansa ovat julkaisseet. Aivan viime vuosina on venäläinen tutkija N. Haruzin koonnut uusia aineksia ja yhdistänyt kaikki lappalaisten mythologiaa koskevat tiedot suureen teokseensa Wenäjän lappalaisista 1890*5.
Wolgan suomalaiset mainitaan jo 10:nnellä vuosisadalla Ibn Foszlanin ynnä muiden arabialaisten matkustajain kirjoituksissa. Valitettavasti vaan ne tiedonannot, jotka koskevat heidän pakanallista uskontoansa, ovat aivan vähäpätöistä laatua. Samaa tietä kuin arabialaiset tutustui mordvalaisiin Wenetsian lähettiläs Josaphat Barbaro, joka 1400-luvulla oleskeli Asovissa Krimin niemimaalla. Kun sitten Pietari Suuri avasi sisä-Wenäjän myös länttä kohti, käytti Nicolaes Witsen, Amsterdamin pormestari, tilaisuutta kootaksensa aineksia laveaan teokseen pohjois- ja itä-Tartariasta, jonka toisessa, v. 1705 ilmestyneessä painoksessa on runsaasti tietoja myös suomensukuisista kansoista. Vasten tahtoansa suomalais-ugrilaiseksi tutkijaksi tuli ruotsalainen upseeri Philipp Johann Von Strahlenberg, joka Pultavan tappelussa vangittuna vietti monta vuotta Wenäjällä. Hänen kertomuksessaan pohjois- ja itä-Euroopasta sekä Aasiasta, joka ilmestyi Tukholmassa 1730, on muutamia tähän kuuluvia muistiinpanoja. Katarina II:n aikana oli jo Wenäjän hallituksen huomio kääntynyt niihin monilukuisiin kansallisuuksiin, jotka valtakunnan yhä laajenevalla alueella asuivat. Pietarin tiedeakatemian toimesta lähetettiin vuosina 1768—1773 useita retkikuntia sekä itä-Wenäjälle että Siperiaan. Mordvalaisten luona kävivät akatemikot Ivan Lepehin, Peter Simon Pallas ja ennenmainittu Georgi. Tällä vuosisadalla on venäläinen papisto koonnut suuren joukon aineksia, joihin P. I. Melnikovin mordvalaiset kuvaelmat 1867 ja W. Mainovin mordvalainen mythologia 1889 pääasiallisesti perustuvat. Suomalaisista tiedemiehistä A. Ahlqvist julkaisi ensimmäiset näytteet mordvankielistä kansanrunoutta 1861, täydellistä kokoelmaa alkoi H. Paasonen toimittaa 1891. Viimeksi on itse mordvalaisissa herännyt harrastus säilyttämään kansallisia muistojansa. Siitä ovat todistuksena koulunopettajain Jurtovin ja Kobajevin keräelmät Mordvan kansan lauluja ja satuja, Kazanin lähetysseuran kustannuksella painosta ilmestyneet 1882—3, sekä useat Suomalais-ugrilaiselle seuralle lähetetyt käsikirjoitukset *6.
Tsheremissein jumalanpalveluksen on kuvannut ennen mainittu Olearius v. 1636 matkallansa Moskovasta persiaan. Alkupuolelta 1700 lukua on, paitsi Witsenin ja Strahlenbergin teoksia, saksalaisen oppineen Gerhard Friedrich Müllerin yleiskatsaus tsheremissein, tshuvassein ja wotjakkein elämään, joka tuli painetuksi v. 1758. Vuosisadan loppupuolella ovat tsheremissein luona käyneet akatemikot Pallas ja Georgi sekä edellisen retkikunnassa kapteini Nikolai Rytshkov. Arvokkaita tietoja sisältävät myös A. A. Andrievskin painattamat viralliset asiakirjat vuosilta 1827—1857, jotka koskevat Wjatkan kuvernementin tsheremissejä ja wotjakkeja, sekä kreivinna Aleksandra Fuchsin v. 1840 ilmestyneet kirjoitukset tshuvasseista ja tsheremisseistä. Mutta vasta viime vuosikymmeninä on tutkimus tällä alalla täyteen vauhtiinsa päässyt. Wenäläisistä kansatieteilijöistä mainittakoon S. A. Nurminskij 1862, P. W. Znamenskij 1868, A. N. Filimonov 1868—9, N. I. Zolotnitskij 1877, S. K. Kuznetsov 1879—1885 ja G. Jakovlev 1887, joista ainakin molemmat viimeksi mainitut ovat tsheremissiläistä syntyperää, sekä itä-Wenäjällä asuvien, suomensukuisten kansojen historioitsija professori I. N. SMIRNOV 1889 *7. Suomalaisista A. O. Heikel yksin edustaa kansatiedettä, kielentutkijat Porkka ja Genetz ovat etupäässä keränneet kansanrunoutta, josta jälkimmäinen on toimittanut ensimmäisen kokoelman painosta 1889.
Tatarinsukuisista, vaan tavoissansa suomalaisten naapurien kanssa yhtä pitävistä tshuvasseista on, paitsi Strahlenbergia ja muita matkailijoita 1700-luvulla eräs nimensä ilmoittamaton kirjoittanut. Käsikirjoitus löytyy painettuna aikakauskirjassa Sjevernyj Arhiv 1827. Nykyisemmistä tutkimuksista ovat huomattavimmat W. Sboevin 1865 *8, N. I. Zolotnitskijn 1875 sekä W. Magnitskijn 1881. Suomalaisia tutkijoita ei ole ollut muita kuin Ahlqvist ja Heikel.
Permin suomalaisista saamme ensimmäiset tiedot niiden meriretkien kautta, joita skandinavit yhdeksänneltä vuosisadalta alkaen tekivät bjarmein maahan Wiena-joen suulle. Latvempana joen varrella asuvat permiläiset joutuivat sisämaasta päin tunkeutuvain wenäläisten yhteyteen. Aikaisemmin kuin mikään muu suomensukuinen kansa itä-Wenäjällä omistivat he kristinuskon, joka heille tarjottiin heidän omalla kielellään. Permiläisten apostoli, pyhä Tapani, ainoa suomalaisten kansojen käännyttäjistä, joka ymmärsi kansankielisen kirjallisuuden tarpeen, on myös säilyttänyt muistoja kristillisyyden ja pakanuuden välisestä taistelusta 1300-luvulla. Ne löytyvät siinä elämäkerrassa, jonka eräs Epifanij, arvattavasti hänen omien kertomustensa mukaan, kirjoitti. Valitettavasti raukesi pian yritys perustaa permiläistä kirjakieltä, samalla sammui myös kaikki kansatieteellinen harrastus pitkiksi ajoiksi, ja kun se uudelleen elpyi, oli jo myöhäistä. Niukat ovat ne tiedonannot permjakeista, jotka löytyvät akatemiko Lepehinin muistiinpanoissa, vähäiseen supistuvat ne syrjäniläiset ainekset, joita tämän vuosisadan alkupuolella kansalaisemme J. A. Sjögren ja Castrén kokosivat. Minkä verran vielä nykyjään on saatavissa, ovat venäläiset tutkijat N. Rogov 1858, K. A. Popov 1874 ja Smirnov *9 1891 huolellisesti talteen korjanneet. Pienehkön kansanrunouskokoelman on julkaissut syrjäniläinen kimnaasinopettaja G. S. Lytkin 1889.
Monin verroin runsaammat tietovarat ovat meille tarjona wotjakjjein pakanallisesta uskonnosta, vaikka vanhemmat lähteet eivät ulotu kauemmaksi Müllerin ja Pietarin akatemikojen matkakertomuksia ja vaikka uudempi tutkimus voidaan sanoa alkaneeksi vasta vuodesta 1878, jolloin suomalainen T. Aminoff Suomen tiedeseuran kustannuksella teki matkan heidän maahansa. Ennen hänen käyntiänsä on D. Ostrovskijn kirjoitus Kazanin kuvernementin wotjakeista 1874 miltei ainoa huomattava, mutta jo v. 1880 ilmestyi yhtä haavaa neljä kirjailijaa: W. Behterev, W. Koshurnikov ja ennen mainittu Andrievskij sekä eräs kristitty tatari B. Gavrilov. V. 1883 toimitti Itämeren maakuntalainen M. Buch, käyttämällä myös Aminoffin keräelmiä, lavean kansatieteellisen kuvauksen wotjakeista. Vv. 1884—9 painattivat venäläiset G. N. Potanin ja P. M. Bogaevskij kumpikin yhden, Gr. Wereshtshagin kaksi ja N. Pervuhin neljä teosta wotjakkein uskonnollisista käsitteistä ja menoista eri paikkakunnilla, suureksi osaksi votjakkilaisten kansakoulunopettajain avulla. Samaan aikaan julkaisi unkarilainen B. Munkácsi kansanrunouskokoelmansa. Näillä aineksilla rakensivat sitten v. 1890 usein mainittu Smirnov *10 sekä Bogaevskij kumpikin votjakkilaisen mythologian kokeensa. Vv. 1890—2 tulivat vielä Pervuhinin, Gavrilovin ja Aminoffin jälkeen jääneet muistiinpanot painosta. Viimeksi mainitut järjesti yhdessä omien keräelmiensä kanssa suomalainen Y. Wichmann, jolta sitä paitsi v. 1893 on ilmestynyt ensimmäinen osa votjakkilaisia kielennäytteitä, sisältävä lauluja, rukouksia ja loitsuja.
Ugrilaisista kansoista joutuivat unkarilaiset niin varhain pois alkuperäisiltä asuinsijoiltaan ja niin kauas muitten kansallisuuksien sekaan, että ei ollut kumma, jos pian unohtivat esi-isiltä perityn uskontonsa. Siihen tuli lisäksi hyvin aikainen kristinuskon vaikutus. Unkarilaisten pakanallisesta jumalanpalveluksesta on, P. Hunfalvyn mukaan, ainoasti pari muistiinpanoa ll:ltä vuosisadalta sekä muutamia jälkiä kielessä säilynyt *11.
Ostjakit ja wogulit sitä vastoin edustavat paremmin kuin mikään muu suomensukuinen kansa alkuperäisintä kantaa. Tiedot heidän uskonnostaan eivät tosin ole kovin vanhoja. Aikaisimmat ovat 1500-luvulta ja löytyvät puolalaisen lääkärin Matthaeus Von Miechovin, Itävallan lähettilään Sigmund Zu Herbersteinin ja italialaisen soturin Alessandro Guagninon maantieteellisissä kuvaelmissa, nähtävästi venäläisten lähteitten mukaan, sekä wjatkalaisen pyhän Tryfonin elämäkerrassa. 1600-luvulta ovat ne osaksi kirjallisista osaksi suullisista kertomuksista kootut tiedonannot, joita Witsenillä tavataan. Mutta tutkimuksella ei ollut mitään kiirettä ennättääkseen, ennen kuin kristinuskon valo oli pakanuuden varjot vaalentanut. Tieteellinen harrastus ja käännytysinto kulkivat käsi kädessä. Wenäläisten lähetystyöhön viime vuosisadan alkupuolella joutui oppinut mies, vähävenäläinen kasakkipäällikkö Grigorij Novitskij, joka oli ottanut osaa Mazepan kapinaan ja saanut armon sillä ehdolla, että lähtisi ostjakkeja ja woguleja käännyttämään. Kertomus, jonka hän v. 1715 jätti käsikirjoituksena Tobolskin kuvernöörille, on ensimmäinen kansatieteellinen tutkimus wenäjän kielellä ja laatuaan erinomainen. Sitä mukaeli saksan kielellä ruotsalainen rakuunakapteeni Johann Bernhard Müller, joka siihen aikaan oli joutunut sotavankina Siperiaan, samoin kuin Strahlenberg. Loppupuolella 1700 lukua kävivät näillä tienoin akatemikot Pallas ja Georgi, 1800 luvun alkupuolella venäläinen Fr. Bjeljavskij ja unkarilainen A. Reguly, edellinen ostjakkein, jälkimmäinen wogulein luona. Aasian puolisten heimolaistemme varsinainen tutkija on kuitenkin ikimuistettava Castrén, jonka jäljissä lukematon joukko kansatieteilijöitä on kulkenut Siperiaan. Ostjakeista ovat tutkimuksia julkaisseet paitsi muita: unkarilainen P. Hunfalvy 1875, venäläinen I. S. Poljakov 1877, saksalainen O. Finsch 1879, italialainen St. Sommier 1885 ja ranskalainen Ch. Rabot 1892. Woguleista ovat kirjoittaneet venäläiset N. Sorokin 1873 ja N. L. Gondatti 1888 sekä unkarilainen Munkácsi 1892—3. Suomalaisena on yksin Ahlqvist jatkanut Castrénin työtä, mutta toivoa sopii, että meidänkin puoleltamme tieteellinen velka pian tulee suoritetuksi. Ei vieläkään ole myöhäistä toimia, yhä elää pakanallinen uskonto, vaikka vetäytyneenä syrjään valtatieltä ja kätkeytyneenä kansan mielikuvituksen sopukoihin. Se sankarirunouskin, jonka s. K. Patkanov 1891 on ostjakeilla löytänyt, ansaitsisi kielimiehen tarkkaa ja tunnollista kirjaanpanoa *12.
1. Vähäinen kirjallisuuden luettelo löytyy Muinaismuisto-yhdistyksen aikakauskirjan kuudennessa osassa kansilehdille painettuna. Toista, osaksi tähän kuuluvaa luetteloa on julkaistu esipuheessa helppohintaiseen Kalevalaan, jokaisessa painoksessa täydennettynä.
2. Kreutzwaldin Kalevipoeg, joka ilmestyi oppineen virolaisen seuran toimituksissa v. 1857-61, on koottu lyhyistä kansanlauluista, joita on monin paikoin pidennetty, sekä saduista ja tarinoista, joille on runopuku annettu. Tieteelliselle tutkimukselle se ei ole mikään luotettava lähde.
3. Kirjallisuutta luettelevat: E. Winkelmann, Bibliotheca Livoniae historica 1873 ja W. Reiman kirjoituksessa Kullakaevajad Eesti üliõplaste seltsi albumissa 1889.
4. Viimeksi mainitun teoksessa Lapin maasta ja lappalaisista löytyy lavea kirjallisuuden luettelo.
5. Siinä on myös viitattu muihin venäläisiin kirjailijoihin. Lisää: A. Jashtshenko.
6. Kirjallisuutta luettelee I. N. Smirnov aikakauskirjassa Etnografitsheskoe Obozrjenic XI s. 280. Lisää: A. N. Münch.
7. Luettelee tarkoin kirjallisuuden. Lisää: W. Magnitskij ja N. Troitskoi.
8. Siinä löytyy myös kirjallisuuden luettelo. Toisen, myöhäisemmän tshuvassilaisesta ja ylimalkaan suomalais-tatarilaisesta kirjallisuudesta on julkaissut w. Th. Müller Dashkovin ethnografisen museon kokoelmain luettelossa.
9. Luettelee kirjallisuuden. Lisää: W. Kandinskij.
10. Luettelee kirjallisuuden. Lisää: G. A. Antiev.
11. Erikoisunkarilaisen mythologian historian on l. Katona 1887—8 lyhyesti esittänyt. Viimeksi kuluneina vuosina on H. Von Wlislocki julkaissut muutamia huomattavia teoksia unkarin kansan nykyisestä taikauskosta.
12. Kirjallisuuden luettelo tavataan W. I. Mezhovin julkaisemassa Sibirskaja bibliografia II. 1891.
