Johdatus

Elköön sinun joukossas löytykö yhtäkään en­nustajaa, päivän valitsijaa tahi tietäjää tahi velhoa tahi lumojaa tahi noitaa tahi merkkein tulkitsijaa tahi joka jotaki kuolleilta kysyy, sillä jokainen, joka senkaltaisia tekee, on Herralle kauhistus. 6 Moseksen kirjan 18: 10—12.

 

Jos esi-isillämme alkuansa lienee ollutki parempi tieto Jumalasta ja hänen vaikutuksestansa maailman hallinnossa, niin se tieto vähitellen häm­mentyi tarusekaiseksi taika-uskoksi, joka esivanhemmillamme pakanuuden aikana oli vallallansa. Jumalan nimen tosin silloinki tunsivat, mutta sillä nimellä kunnioittivat monenlaisia henki-olentoja, joilta toivoivat jotain apua tahi pelkäsivät jotain pahaa itsellensä. Voimallisinta niistä kutsuivat yli­jumalaksi eli erityisnimellä Ukoksi, ja hänen valtansa alaisia tavallisimmasti haltioiksi, välistä myös jumaliksi.

Näitä haltioita, mitkä hyviä, mitkä pahoja, luultiin koko luonto täynnänsä olevan, ilmassa, maassa ja maan allaki. Ei ollut järveä, saarta, nientä ja lahtea, ei metsää, korpea, suota, kangasta, ahoa ja laaksoa, ei mäkeä, vuorta ja kukkulaa, ei lähdettä, puroa, jokea ja koskea, ei puuta, ruohoa ja kukkasta, ei ihmistä eikä muuta elävää, jolla ei olisi ollut erityinen oma haltiansa. Vedellä ja raudalla, tulella, tuulella ja pakka­sella, vieläpä semmoisillaki olennoilla, kuin uni ja kuolema, oli oma lähim­mäinen haltiansa. Näiden haltiain luultiin itsekunki voivan vaikuttaa hyvää tahi pahaa niin omalla alallansa kuin syrjäisillenki, johon niitä tarpeen mukaan hyvityssanoilla, rukouksilla ja uhreillaki kehotettiin, välistä myös nuhde- ja uhkaussanoilla taivutettiin. Muutamilla haltioilla oli suurempi piiri kuin toisilla, niin esimerkiksi Tapiolla suurempi kuin Hongattarella, Pihlajattarella ja muilla eri puiden haltioilla, mutta kaikki olivat he ylijumalan Ukon vallan alaisina, jonka puoleen siis rukouksissa käännyttiin, kun muusta ei tullut toivottua apua.

Tämmöinen ylimmiten oli esivanhempaimme taika-uskonto, joka oli heidän mieleensä niin syvälle juurtunut, että jälkiä siitä vieläki tavataan, vaikka kristinoppia jo niin monta vuosisataa on Suomenkansalle saarnattu. Näistä jälkijäännöksistä on tämä taikarunosto syntynyt, joka siinäki tarkotuksessa on koottu ja nyt ilmaantuu, että neki, jos niitä vielä maassa löytyy, jotka muistamatta, mitä Moseksen 5 kirjan 18 luvussa, vv. 10—12 sanotaan, taika-uskolle jotain arvoa antavat, tulisivat tuntemaan, mihin hairauksiin ihminen joutuu, kun sillä ei ole Jumalan sanaa johtajana, ja sentähden vanhain taikausten turhuuksista luopuneina vakautumaan Jumalan meille ilmottamassa ainoassa oikeassa uskossa. Toivottavaa vaan olisi, että yhtä hartaasti ja uskollisesti, kuin esivanhempamme tietämättömyydessänsä rukoilivat ja palvelivat luultuja epäjumaliansa ja haltioitansa, heidän jäl­keisensä muistaisivat rukoilla ja palvella yhtä ainoata oikeata Jumalaa, ja sen sijasta, kuin esivanhempamme kääntyivät luulojumalainsa ja haltiainsa puoleen, turvautuisivat yhteen ainoaan totiseen Jumalaan.

On vielä toinenki syy näiden taikarunojen kokoamiseen ja ilmiantamiseen vaikuttanut. Samoin kuin ikä-ihmisen mieli toisinaan peräytyy lapsuutensa aikoja muistelemaan, kansatki haluisesti tahtoisivat tietoja muinais-ajoistansa. Historiallisten asiatietoin ohessa keräävät kaikenlaisia aineellisia muinoksia, usein syvästäki maan sisästä, jotka antaisivat jotaki johtoa tutkinnoillensa. Niitä on Suomenki kansalla, mutta verrattomasti rikkaampi on se hengellisistä muinoksista, jotka ilmaantuvat sen vanhoissa runoissa, sananlaskuissa, tarinoissa ja itsessä kielessäki.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on muiden isänmaan entisiä ja nykyisiä oloja valaisevain tointensa ohessa jo monena vuosikymmenenä kokoillut, mitä tietoja nykyisinä aikoina kansan keskellä vielä säilyisi esivanhempaimme muinais-uskostaki niin Suomessa kuin myöski Inkerin­maalla ja Venäjänpuolisessa Karjalassa, joissa Suomenkansaa elää. Kokoelmainsa seassa on myös paljon taikarunoja, jotka nyt tässä ilmaantuvat ynnä niiden kanssa, joita ennestään löytyi painettuina Porthanin, Lencquistin, Gananderin, von Schröterin ja Topeliusen, kuin myöski Kantele ja Kalevala nimisissä kirjoissa, ja Arividssonin, von Beckerin ja Fellmannin käsikirjotuksissa. Ne jotka myöhempinä aikoina Kirjalli­suuden Seuran puolesta ovat runoja keräilleet, taikka jotka ilman ovat niitä Seuralle lähettäneet, ovat A, F. Ahlman, A. E, Ahlqvist, O. Berg, A, Berneri A. A. Borenius, J. Fr. Cajan, M. A. Castren, K. R. Ehrström, D. E. D. Europaeus, neiti Charlotta Europaeus, A. W. Floman, A. Genetz, J. K. Heinonen, A, Härkönen, H. Laitinen, W. Lavonius, J. Länkelä, A. Meron, J. W. Murman, B. A. Paldani, O. Petterson, Fr. Polen, A. Puhakka, K. W. Regnell, H. A. Reinholm, J. W. Poschier, A. Rothman, E. Rudbäck, J. Saksa, F, Saukko, F. A. Saocbäck, Z. Sirelius, K. Slöör, O. Streng, K. Stråhlman, Th. Tallqvist, A. Törneroos, O. H. Wares.

Nämät näin useammalta haaralta kootut runo-aineet ovat tähän taikarunostoon käytetyt sillä tavoin, että useampia, välistä parikymmentäki sama-aineista runoa on yhteen sovitettu täyttämään toinen toisensa vailli­naisuuksia, sillä yhdeltä kertojalta ei runoa koskaan saa niin täydellisenä, ett' ei siihen jäisi lomapaikkoja, useinki muistamattomuudesta, usein myös siitä syystä, että pelkää runon hänen omissa tarpeissansa voimattomaksi tulevan, jos sen kokonansa toiselle antaisi. Mutta jos se toinen ei ole häntä itseänsä vanhempi, ja vaan kolmeki sanaa jättää pois, niin se hänellä itsellänsä pysyy voimassansa ja toinen saa sen yhtä voimattomana, kuin Väinämöisen runo venettä tehdessä oli, joka "uupui kolmea sanoa". Ne sanat, jotka yhdeltä kertojalta jäävät pois, taidetaan kuitenkin saada jolta­kulta toiselta, joka pidättää toisia sanoja kertomatta, ja näin voipi runo, useampia sama-aineisia toisihinsa vertomalla, täydelliseksi tulla.

On vielä toinenki syy siihen, että taikarunot semmoisina, kuin ne yksityisiltä kertojilta saadaan, ovat vajanaisia. Ne useinki ovat niin toinen toisiinsa sotkeutuneet, että mitä yksi kertoo esimerk. riiden loit­sussa, sen toinen lukee raanin, syyhelmän, maahisen tahi johonki muuhun loitsuun, ja yleensä on niissä paljon yhteisiä sanoja. On siis ollut täytyminen mahdollisuutta myöten erottaa paikkaansa, mihin mikin luonnollisesti kuuluu, joka erottaminen ei olekkaan mikään helppo tehtävä ollut, ja sentähden lienee kuta kuinki menestynyt.

Ne useimmille loitsuluvuille yhteiset sanat on myös pitänyt eriksensä ottaa, koska ilman kirjan koko niiden kautta olisi paljon laventunut. Sem­moisia ovat ne kirjan alussa tavattavat 11 perustussanaa, joista loit­sija työhön ruvetessansa, erittäinki sairaita parantaessa, luki yhden tahi useampia; 10 varomussanaa noitia, velhoja ja muita pahansuopia vas­taan, ett' eivät voisi loukata, erittäinki matkoille lähtiessä tarpeelliset; 6 kateen sanaa moninaisissa yrityksissä kadehtijain pahoja silmäyksiä tahi muita juonia vastaan, ett' eivät pystyisi työtä turmelemaan; 3 kosto-sanaa peljätykseksi kaikenlaisille vastustajille; 6 alkuperäisyyden tiedustussanaa sairaita loitsiessa, kun taudin synty eli alku on epätietoisna; 3 työnsä korjaussanaa, kun loitsija loukkauksia, kipuja, tauteja, käär­meen puremia ja muita vikoja huusatessa, käskee sen, jolta ovat alkunsa saaneet, tulemaan itse niitä korjaamaanki; 5 vihotussanaa käärmeen puremissa ja muissa vihottavissa haavoissa ja loukkauksissa; 9 luovutus-sanaa moninaisissa kivuissa ja taudeissa, erittäinki panenta- eli nostanta-taudeissa, joita tavallisesti myös poikenluomiksi eli rikkeiksi sanotaan ja päätetään vihamiesten noitakeinoilla aikaansaamiksi; 5 kyydityssanaa luetaan luovutus- tahi manaussanain perästä samoissa tiloissa kuin neki; 7 kipusanaa tarpeelliset kipuja, särkyjä ja kolotuksia vaikistaissa; 1 nuhdesanoja käärmeen ja muiden eläväin puremissa, myös hammastaudissa ja moninaisissa kiven, raudan, tulen, pakkasen j. n. e. saattamissa vioissa ja loukkaamissa; 3 haltioihinsaatto- eli luonnonnostatus- (innostus-) sanaa luonnon karastamiseksi sairaita loitsiessa ja itsepin­taisia vastuksia poistaessa; 1 hätäsanoja kovissa tuskissa ja taudin puuskahuksissa; 17 kerskaussanaa noitien, velhojen, kateiden ja muiden vastustajien peljätykseksi, oman voimansa julistamiseksi ja luontonsa kat­kaisemiseksi kuin myöski täydellistä luottamusta voittaaksensa; 2 asetus-sanaa kovain tuskain asettamiseksi taudeissa; 3 uhkasanaa luovutus-sanain perästä, kun niistä ei ollut toivottua apua; 48 manaussanaa kipujen, tuskien, kirojen, rikkeiden ja kaikkinaisten pahain panosten ja turmioiden muuanne saattamiseksi; 3 kiinnityssanaa, joilla pois manattu paha saadaan määrättyyn paikkaansa asettumaan ja siinä kunnekkaan lii­kahtamatta pysymään.

Seuraantona siitä, mitä edellä on sanottu näiden taikarunoin nykyi­seen muotoonsa saamisesta, on mahdotonta nimittää jonkun erityisen runon saamispaikka ja kerääjä, sillä sitä varten pitäisi joka runon juuressa luetella kyllä kymmeniä paikkoja ja kerääjiä, ja kuitenki jäisi vielä useampi paikka nimittämättä, joista sitä myös epäilemättä olisi voinut saada. Taikasanain tavallisimmat saantipaikat löytyvät sillä maan alalla, joka Laatokan luoteisrannoilta Sortavalan, Jaakkiman ja Kurkijoen pitäjäin tienoilta ulotaikse yhtä suoraan pohjaisluoteista ilmaa kohti Hyrynsalmen ja Suomussalmen pitäjiin ja vielä näistäki paikoista edelleen Pudasjärven, Rovaniemen, Kuusamon, Kemijärven ja Sodankylän pitäjiin, ehkä jo ovatki näissä viidessä viimeksi nimitetyissä paikoissa osiksi hävinneet, osiksi katkelmoituneet ja muuten turmeltuneet. Vielä enemmin unhottuneet ja pahem­min turmeltuneet ovat Oulun läänin etelänpuolisissa pitäjissä, ehkä niissäki vielä katkelmia löytyy, kuin myös maanseljän rajaisissa paikkakunnissa kummallaki puolella aina Satakunnan rajoille asti. Mitä muualla Suo­messa taikarunoja löytyy, ne eivät ole minkään arvoisia, eikä niitä sanot­tavasti tavata Inkerinmaallakaan, jota vastoin ne Vuokkiniemen pitäjässä Kuhmoniemen ja Suomussalmen pitäjien itäisellä rajalla Venäjän Karjalassa ovat samoin kuin kertomarunotki hyvästi säilyneet.

Suurimmaksi osaksi ovat nämät taikarunot perintöä vanhoista paka­nuuden ajoista, joihin kuitenki myöhemmin on voinut erityisiä nimiä ja lauseita lisäksi tulla, niinkuin muutamat runot kokonansaki nähtävästi ovat vanhain runoin mukaan myöhempinä aikoina syntyneet.

Taikarunoillansa luulivat esivanhempamme voivansa taivuttaa juma­liansa ja haltioitansa avullisuuteen moninaisissa tiloissa ja tarpeissa, milloin niiden paljaalla, usein monikertaisella lukemisella ja erittäinki rukous- ja hyvityssanoilla, milloin sen ohessa erinäisillä lupauksilla ja uhreilla. Met­sän haltioille luvattiin hyvästä saaliista perintökultaa ja -hopeata, josta sitten myös pieniä hitusia heille kaapittiin, lieneepä joskus myös kokonai­nen kukkoki luvattu ja uhrattu. Karjan keväällä ensikerran laitumelta tultua uhrattiin esikkomaitoa sen menestykseksi ja vuodentulosta syksyllä esikkojyvät riihestä, jotka niin maito kuin jyvätki vietiin jonkun pyhän pitämyspuun juurelle ja annettiin karjan ja vuodentulon haltioille. Myös Ollin päivänä heinäaikana, vuodenalkajais- ja kekrijuhlina syksyllä muis­teltiin ”näkymättömiä vieraita" s. o. haltioita ruoka-uhreilla. Lähteihin uhrattiin pieniä mynttirahoja, neuloja ja muuta vähäpätöistä tavaraa luul­tavasti veden tähden, jota niistä loitsutarpeihin otettiin, eikä unhotettu maan-alaistenkaan haltiain hyvittämistä, jos niiden tienoilta arveltiin jotain sairautta tahi muuta pahaa tulleen.

Paitsi sitä, mitä jo sanottu on, palvelivat jumaliansa myös välistä päänsä paljastamalla, polvikumarruksilla, maahan lankeemisilla, pyhissä paikoissa käymällä ja muilla semmoisilla tavoilla, jotka ehkä vasta myö­hempinä aikoina olivat käytäntöön tulleet kristittyin jumalanpalveluksen mukaan. Todenmukaisesti esivanhempamme eivät kuitenkaan palvelleet minkäänlaisia kuvia eikä muita hengettömiä kappaleita, sillä vaikka Agri­cola sanoo: ”palveltiin myös paljo muuta, kivet, kannot, tähdet, kuuta", niin ei niitä palveltu, vaan haltiain puoleen, jotka niitä vartioitsivat, toisinaan tarpeen tultua käännyttiin; kivet, kannot j. m. ilman haltioitansa eivät voineet mitään, kun itseki tarvitsivat niiden apua ja suojelemista.

Hyviä jumalia ja haltioita, jonkalaisia Ukko, Tapio, Ahti, Vellamo, Sampsa, Metsän emäntä, Mannun eukko, Kuutar, Päivätär ja monet muut olivat, loitsijat sekä muut avun tarpeessa rukoilivat ja palvelivat, mutta harvoin, jos milloinkaan, lienevät mitään palveluksentapaista pahoille hengille osottaneet. Niitä semmoisia, kun Hiisi, Lempo, Piru, Perkele, Louhi, Syöjätär ja mitä muita niitä oli, loitsijat enemmin käskemisen eli manaamisen, kuin rukoilemisen ja avuksi huuta­misen tavoin kohtelivat, kun vaateivat heitä jotain heidän itsensä laitta­maa pahaa panosta korjaamaan taikka myös jotain semmoista jollekulle toiselle hankkimaan.

Taikasanoja ja useampia rukouksia käytti yhteinen kansa yleisesti tarpeissansa, mutta toisia taikarunoja löytyy, joiden käytäntään vaadittiin erityistä taitoa. Semmoisella erityisellä taidolla varustetut olivat ne niin kutsutut tietäjät, loitsijat, arpojat, poppamiehet, myrrysmiehet, intomiehet, kukkaromiehet, lumojat, taikurit, puoskarit, kuoharit, joiden joukkoon myös noidat ja velhot nimitettäkööt, vaikka eroavatki edellä nimitetyistä siinä suhteessa, että heidän toimensa ja hankkeensa aina tarkottivat jotain pahaa ja turmiollista, kun niillä toisilla tavallisesti oli jotain hyvää toimenansa.

Näistä heidän nimistänsä muutamia sanoja selitykseksi.

Tietäjä eli tietomies oli se, joka tiesi tahi luultiin tietävän muilta ihmisiltä salatuita asioita. Loitsija eli loihtija, jos johtuisi sanasta luode, voimallinen taikasana, samoin kuin sanasta kade tulee kadehtija, olisi alkuisin ollut luodehtija ja siitä murteellisesti saanut muotonsa luoehtija, loehtija, loihtija, loitsija niinkuin sana kadehtija tois-muotoisesti kuuluu kaehtija, kaihtija (kaitsija). Tämän selityksen mu­kaan loitsija siis merkitsee sitä, joka voimallisilla taikasanoilla jotaki toimittaa. Voisi loitsija-sanan myös johtaa lapinkielisestä sanasta luoittet, jolla on päästämisen merkintö, joten loitsija, lap. luoitte tulisi pääs­täjää merkitsemään. Arpoja on se, joka arvalla jotain tiedustelee. Pop­pamies venäläisestä sanasta nonb, pappi, arvattavasti tarkottaa taikaluvun osaajaa. Myrrysmies ja intomies taikakonsteissa taitava, vrt. lapin sanaa meuret, noitua. Kukkaromies, varustettu kukkarolla, jossa oli monenlaista taika-moskaa: kalmanluita, karhun kämmenluita, kotkan kynsiä, sammakon luurankoja, käärmeen pääkalloja, talia ja keräjäkiviä, ukontalttoja, kirkon tahi kolmesti muutetun huoneen seinästä saatuja puumuruja, lukusuoloja ynnä muuta törkyä. Lumoja, joka taisi koirat, sudet, karhut, käärmeet, nuolet, pyssynluodit, tulen, raudan, pakkasen, kivut, tuomarit ja muut senlaiset, joista jotain pahaa oli peljättävä, tehottomiksi saattaa. Taikuri s. o. taikakeinoja harjottava. Puoskari s. o. hevosten ja muidenki eläväin vikoja huusaileva. Kuohari eli salvuri, joka seki taikauksilla työtänsä toimitteli. Noita ja velho ovat nimensä saaneet, edelli­nen luultavasti lapin sanasta noaidde ja jälkimäinen venäjän sanasta bonxbb, joilla on sama merkintö.

Tietäjillä ja loitsijoilla oli hyvin avara vaikutus-ala, sen mukaan, mitä he itse kerskasivat tahi muut heidän voimastansa tiesivät kertoa. Paitsi sairaiden parantamista, johon työhön heitä tavallisimmasti käytet­tiin, taisivat he myös ihmisiä ja eläimiä sairaiksi saattaa, laittaa ihmiset vihaamaan tahi lempimään toisiansa, kääntää silmät näkemään outoja olentoja ja korvat kuulemaan olemattomia ääniä, saattaa kielen puhumat­tomaksi tahi puhumaan toisin, kuin puhuja tahtoi ja aikoi, tehdä ihmiset sokeiksi, rammoiksi, mielipuoliksi, avioelossa riitaisiksi, juomareiksi, tuhlareiksi, varkaiksi, vieläpä muuttaa heidät susiksi, koiriksi, karhuiksi tahi muiksi eläviksi.

He taisivat saattaa hyvän naimis-onnen, sovittaa riitaiset pariskun­nat, onnistaa kirnumisen, oluenpanon, saipuan keiton ja muut emännyys-toimet, tuottaa karjan-, kalastus-, metsästys- ja vuodentulo-onnen, usein toisistaki taloista, taisivat myös hävittää sen ja toisiin paikkoihin saattaa, pilata lehmät ja vasikat, hevoset ja varsat, siat ja porsaat, lampaat ja karitsat, maidot, voit, villat, pyssyt, nuolet, permet, loukut ja satimet, onget, rysät, merrat, verkot5 nuotat, navetat, tallit ja riihet, mutta saattivat myös korjata, mitä muut olivat pilanneet.

Varkaan he panivat takaisin tuomaan, mitä oli varastanut, tahi kiinnittymään varastamaansa kaluun, ettei pääsnyt irti, ennenkuin omis­taja tuli omaansa perimään, saattivat pois-karanneen hevosen tahi muun elukan kotiin palajamaan, antoivat tietoa kadonneista kappaleista, missä ne olivat, käänsivät ilmassa lentelevät noidannuolet, tyrät ja muut pahat hankkeet lähtöpaikkaansa takaisin omain lähettäjäinsä päälle, varjelivat kar­jan metsänpedoilta, kaalimaat madoilta, touvot ruosteelta, jyvälaarit ja aumat hiiriltä, huoneet tulipalolta, karkottivat luteet, torakat ja muut syöpäläiset huoneista, poistivat vahingolliset tuulet, sateet, hallat ja pakkaset; lujittivat itsensä ja muita velhoja, noitia ja kateita, tarttuvia tauteja, rikkeitä ja kaikkia pahoja vastaan, vieläpä niinki, että taisivat tulikuumaa rautaa paljailla käsillään pidellä, lumoivat käärmeitä ja muita pahoja eläviä, lumoivatpa la'inki ja tuomarit niin, että keräjissä aina pääsivät voitolle, oli asia mikä tahansa.

Näitä ja monta muuta kummaa kerrottiin tietäjistä tahi kuultiin heidän omista kerskauksistaan. Jos sairas asui kaukana tahi muuta estettä oli, ett' eivät pääsneet hänen luoksensa, niin taisivat taudin laadun, mistä se oli alkunsa saanut ja mitenkä päättyisi, sanoa, jos vaan saivat tutkiaksensa jotaki sairaan pitämää vaaterepaletta, paitaa, sukkia, housuja tahi muuta. Muistaki etäisistä oloista ja tulevista asioista kuin myöskin toisten ihmisten ajatuksista voivat tietoa hankkia ja edeltäpäin sanoa, miten joku aivottu matka tahi muu hanke, metsästys, kalastus, oli onnistuva.

Kivillä istuen sanottiin tietäjien kulkeneen yli jokien ja järvien ja heidän henkensä ruumiista erillään matkustaneen muilla kaukaisillaki pai­koilla tietoja saamassa ja sitten jonkun tiiman perästä jälleen yhdistyneen ruumiisen. Semmoiseen henkimätkään olivat jonkun taikarunon hiljaisella hyrinällä valmistauneet, siitä tainnoksiin joutuneet eli ”loveen langenneet" ja sillä aikaa, kun henki itsepäällänsä kulki, ruumiin, kuin hengetön ruumis ainaki, kuolleena maanneen, sitten hengen matkoiltaan palattua jälleen vironneen.

Ei tainnutkaan kaikilla tietäjillä sitä mahtia olla, että saivat henkensä ruumiista erillänsä asioita tiedustelemaan, jonka tähden heidän piti tur­vautua muihin keinoihin. Semmoisia tavallisimpia olivat aaveet ja en­nustukset, jotka näkymättömäin henkien eli haltiain vaikuttamina toisi­naan eri tiloissa ilmautuivat ikään kuin itsestään, ettei ihmisen sitä varten tarvinnut mitään tehdä. Niitä oliki koko joukko ja monenlaisia, niinkuin niitä kansassa vieläki kyllin löytyy ja vaarissa pidetään.

Toinen varta vasten tiedon hankkimiseksi tehty ja käytetty laitos oli arpa, eri paikoilla erilainen. Sitä varten muutamin paikoin laskettiin seula alassuin lattialle tahi pankolle ja sen pohjalle pantiin neljälle eri haaralle vähäsen suolaa, leipää, hiiltä ja savea, suola ja leipä vastatusten ja samoin hiili ja savi. Otettiin sitten harja, ja jos vaan saatavissa oli, semmoinen, jolla oli kolme kertaa harjattu ruumiin päätä. Sitten pistet­tiin rihma- eli säijeperäinen neula lujasti kiinni harjan varren päähän, arpoja tarttui neulan säikeesen, asetti harjan keskelle seulan pohjaa ja alkoi lukea arpasanoja. Minnepäin harja sitten hänen lukiessaan nurjahti, jos suolaan, leipään, hiileen tahi saveen päin, siitä arvattiin asian laita erinäisissä tiloissa.

Toisentapainen arpalaitos oli seuraava. Otettiin seula, jonka ulko­laitaan kiinni lyötiin keritsimet (lammassakset) ja vastapäiselle sisäpuoli­selle laidalle pantiin vihkisormus ja pystössä seisova harja. Sitten joku pisti etusormensa keritsimen perään, ja hänen niin ojennetulla käsivarrella kannattaessansa seulaa rustinginensa kysyi arpoja, esimerk. mistä joku tauti oli alkunsa saanut ja mitenkä se oli päättyvä, mitenkä aivottu matka tahi muu yritys oli menestyvä, mihinkä kadonnut eläin oli joutunut, kuka oli jonkun kärsityn onnettomuuden matkaan saattanut tahi jotaki varas tanut j. n. e., nimittäin toisensa perästä kaikki epäluuloiset ihmiset tah muut kohdat, jotka arveli syynä johonki olleen taikka joista ilman tahto tietoa saada. Kun sattui todellisen nimittämään, kääntyi seula itsestänsä ja antoi sillä tavoin tiedon asiasta.

Toiset taas panivat seulan sisälle villalankaisen kerän, keritsimet harjan, vihkisormuksen ja virsikirjan, löivät ulkopuoliseen laitaan tavaili set sakset, joiden perärenkaasen arpoja ja hänen kumppaninsa pistivä etusormensa vastatusten ja niin kädet suorana kannattivat seulaa, joka samoin kuin vastamainitulla edelliselläki tavalla liikahtamalla antoi vas tauksen kysymykselle. Muutamat luulivat myös, kun virsikirjan seulasta ottivat ja aukaisivat, eteen sattuvan virren kolmannesta värsystä voivansa jotain päättää.

Eri arpomisen tapaa oli se kun päreestä tehtiin pivollinen pieniä puikkoja, kukin omalla merkinnöllänsä, ja niistä sitten arpasanat luettua ulos otettiin yksi, jonka merkinnöstä päätös arvattiin. Eri tapa myös päivänkukkasesta arpominen, kun siitä nyäistiin toinen toisensa perästä pari, kolme tahi useampaa kukkalehteä, kukin lehti eri merkinnöllä, jotka merkinnöt samassa järjestyksessä annettiin seuraavillenki yhtä monelle lehdelle ja niin niitäki seuraaville aina viimeiseen lehteen asti, jonka merkinnöstä päätettiin, mitenkä asian kävisi.

Pohjolan emännän arpomisesta kerrotaan Kalevalan 18 runossa, vv. 561—584, sen siis taidamme siksensä heittää ja niin myös monet muut myöhempäin aikain arpomiset, niinkuin sulatun tinan veteen valamisesta, kahviporosta, viinan helmeistä j. n. e. Se vaan lopuksi mainittakoon, että muinais-aikoina arpominen tavallisesti päätettiin uhraamisella, erittäinki jos arpa lupasi hyvää.

Muutamat ovat arvelleet vanhoilla Suomalaisilla noitatrummunki käy­tännössä olleen, mutta siitä asiasta vanhat runot eivät tiedä mitään. Olisihan niin mainiosta arpomis-aseesta, kuin Lappalaisten noitatrumpu oli, pitänyt jäämän jotain jälkiä, vaan kun niitä ei tavata, jota vastoin muista arpomistavoista kylliksi kerrotaan, niin melkeinpä siltä näyttää, kuin olisi se hoku, että Suomalaisetki ennen vanhaan viljelivät noita-trumpua tullut siitä, kun luultiin heitä, niinkuin monessa muussa taikauksessa vetivät Lappalaisille vertoja, ei noitatrummunkaan suhteen huonompia olleen. Semmoiset paikkain nimet, kuin esimerk. Koutaniemi Paltamon pitäjässä, jossa noitatrummun lappalainen nimi govdes 1. gobdas kuvai­lee, eivät kuitenkaan voi mitään parempaa selitystä asiassa antaa.

Sairaiden parantaminen, tautien ja kipujen poistaminen, johon työhön loitsijoita enimmiten tarvittiin, tapahtui parhaiten kylpy saunassa, joka sitä varten lämmitettiin niin salaa kuin mahdollista oli, ett' eivät kateet ja muut pahan suovat saisi tietoa ja tulisi työtä pilaamaan. Lämmitys­puiksi olivat ukon ilman särkemät ja aallon rannalle ajamat puut parhaita; synnytystuskia varten piti ne pilkkoa riihen perimmäisestä parresta, lem­men nostossa puista, jotka ikäänkuin humalanvarsi seipään ympäri olivat toinen toiseensa kierustainneet ja takeltuneet. Kylpyvesi noudettiin poh­jaiseen päin juoksevasta joesta tahi purosta ja erittäinki, jos koskea oli lähellä, siinä syntyvistä soreista ja kuplaimista; kelpasipa hyvän luonto-lähteenki vesi toisinansa, kun vaan tipahutettiin kolme kertaa, vähä kullaki erällä, takaisin tahi vuoltiin kultaa taikka hopeata ottopaikkaan, jota sa­nottiin veden ostamiseksi. Myös pesuveteen, missä sitä tarvittiin, vuol­tiin välistä kultaa tahi hopeata, niin erittäinki äsken syntyneen lapsen pesuun, jotta siitä kasvaisi lempeäluonteinen ihminen, jota varten toiset pitivät mehiläispesää veteen pantuna vielä tehokkaampana. Kylpyvastaksi otettiin kolmen (tahi yhdeksän) verotalon maalta kolmioksaisia koivun var­puja, joita sanottiin kirovarvuiksi, ja lempeä tytöille loitsiessa tehtiin vasta erittäin kolmella (kolmen) tienhaaralla kasvaneista varvuista ja vas­tan sisälle pantiin kolme pohjoispuolelle puuta kasvanutta puun kopraa (vesatukkua puun juurella).

Nämät valmistustyöt asianomaisilla ja muutoin hyvin salaisesti teh­tyänsä, alkoi loitsija varsinaisen toimituksensa. Sitä varten saunaan tul­tuansa hän vastallansa aluksi pyhki saunan lavon, seinät ja la'en ja manasi kovasti kaikki kateet ja pahansuovat pakenemaan. Muutamat jo silloin, toiset vasta myöhemmin, ottivat luontonsa karastamiseksi veitsen tahi muun teräraudan, jota puraisivat kolmesti ja varustuivat kolmella pintapäreellä ja kolmella lastun pirsteellä saunan kynnyksestä loitsusanoja lukeaksensa, jota tekivät, ensin hiljaisemmalla mutinalla lukien veden, tulen ja löylyn sanat ja sitten sairasta kylvettämään, sivelemään, hiero­maan, mittelemään ja mikä milläki tavalla muokkaamaan ja puoskaroimaan, ruvettua kovalla ja korkealla äänellä väliin sylkäistä tupsahuttaen ja ham­paitansa yhteen hivoen, väliin jalkaansa maahan polkien tahi ylös hypäh­täen ja ruumistansa sinne tänne mutkistellen kuin raivossaan oleva vim­mastunut, väliin keskeyttäen lukunsa syvillä huokauksilla ja ääntämällä ”hoh, hoh tahi öh, öh, öh, anna hengellisen huokua!" Loitsijan piti tavalla tahi toisella saada luontonsa nousemaan, innostumaan ja karastumaan niinkuin se hänellä lukunsa alla nousiki ja innostui, jos ei ennen niin haltioihin saatto- ja seuraavissa sanoissa, jotka hän äänsi niin rai­vo sasti, että sairas kyllä säikähtyi. Semmoista säikähyttämistä eli luon­non liikuttamista loitsijat tarkottivatki, kun pitivät sitä hyvänä apukeinona työnsä menestymiseen, milt' ei yhtä tärkeänä, kuin sairaan täydellistä luot­tamusta heidän taitoonsa ja voimaansa.

Missä järjestyksessä loitsija taikasanojansa luki, on vaikea sanoa, sillä, jos jotain järjestystä laisinkaan oli, se ei kaikilla ollut yhtäläinen. Jos jotain haavaa sairaassa oli, niin ainaki löylyn sanat luettiin kohta estämiseksi, ett' ei löyly niihin menisi, ja sitten, jos ei jo sitä ennenki, perustus-, varomus- ja kateensanat, niiden jälkeen, jos vika oli tuttua laa­tua, niinkuin esimerk. tulen, pakkasen, pistoksen, ähkyn, riiden, maahisen, koin, hammasmadon saattamissa vaivoissa, käärmeen ja muiden elävien vahingoittamissa, raudan, kivien ja puiden loukkaamissa, tuli niiden syn­nyt luettavaksi, mutta, kun syntyä ei tietty, alkuperäisyys tiedustelta­vaksi. Siitä edelleen luettiin epäjärjestyksessä, kuin kuki muisti ja katsoi tarpeelliseksi, rukous- ja päästösanoja, työnsä korjaus-, vihotus-, luovutus-ja muita sivuilla 20—55 tavattavia sanoja. Työnsä päätteeksi moni loit­sija myöhempinä aikoina luki Herran siunauksen ja seotti lukuunsa muitaki kristinopin lauseita ja nimiä, isämeidän rukouksen, neitsy Maarian, Jortaninjoen, joista ei kuitenkaan runon ijän vuoksi voi muuta päättää, kuin että lisäykset ovat paavin-opin aikana entisiin pakanallisiin runoihin liit­tyneet.

Sairasta kyllin kylvetettyänsä ja muokattuansa loitsija leikkasi vas­tan pieniksi palasiksi ja kätki ne laattian alle. Sitten saunasta lähdet­tyänsä löi ruoskalla kolme kertaa maata ristin, miksi hyväksi, en tiedä.

Viat ja taudit loitsijain tiedosta olivat kahta eri laatua: jumalan-taudit ja panentataudit. Jumalan tauteja olivat ne, jotka kohtasivat vanhoja, ikäloppuja taikka joista ilmanki jo edeltä päin voitiin päättää, että olivat kuolettavaisia. Panentataudit, joita myös rikkeiksi eli poikenluomiksi nimitettiin, olivat vihamiesten, kateiden ja muiden pahan­suopain hankkimia noitain ja velhoin avulla taikka soista, maista, metsistä, kalmistoista, hetteistä, vesistä, ilmasta, tuulesta ja muista paikoista niissä elustavain haltiain laittamia, vrt. s. 11 —14 ja 322—328. Semmoisia loitsijain mielestä useammat taudit olivatki ja niitä he kyllä kerskasivat pa­rantaa voivansa. Jos parannusta ei kuitenkaan tullut, niin syynä siihen oli joko se, että tauti vastoin heidän edellistä luuloansa oli jumalantauti taikka että sairaalla oli vastustajana joku väkevä vihamies, joka johonki erinäiseen paikkaan kätketyillä kalmanluilla, kidutuspihdeillä taikka muilla noituuskoneilla oli hänen terveytensä rikkonut, ja jotka välttämättömästä olisi löydettävät ja hävitettävät tahi niiden laittajata itseänsä varten muuanne muutettavat.

Loitsulukujen ja muiden edellä mainittuin toimitusten ohessa oli loit­sijoilla myös joitakuita lääkkeentapaisia sekä sisään annettaviksi että ulkopuolisiksi voiteiksi. Semmoisina muutamat heistä eri tarpeissa vilje­livät vettä, lunta, jäätä, maitoa, mettä, pihkarasvoja, suoloja, voita, saipuata, kalanrasvaa, elävää hopeata ja muita aineita, joiden kaikkien, niin sisällisten kuin ulkopuolistenki, piti olla luetut eli katsotut s. o. loitsusanoilla voimistetut, jos vaan tahdottiin jotaki vaikuttamaan. Luetuita suoloja eli lukusuoloja yksinänsä käytettiin pistoksiin ja moninaisiin muihin tauteihin sekä syötäväksi että ulkovoiteeksi. Se vielä sitäki enemmin lisäsi lääketten voimaa, jos oli ukontalttaa, josta muruja vuoltiin niiden sekaan. Niin sanovat myös luetun eli katsotun leipäpalanki syötynä parantavan monta sairautta. Lääkkeihin ja voiteihin katsojan eli lukijan piti toimittaa se työnsä kotalieden, tuvan hiiluksen tahi muun tulisijan lähellä taikka lakeisen alla tuvassa; tehosa oli myös saunan löylyssä lukeminen. Muutamat panivat kirveen lukemisen ajaksi jalkainsa alle. Lääketten ja voidetten lukemalla voimistamista pidettiin niin tärkeänä, että vielä nytkin Venäjän Karjalassa tämän kirjottajalta kysyttiin apteikin lääkkeistä, jos jo olivat katsotut (luetut).

Luultavasti viljeltiin myös muitaki lääkkeitä loitsulukuin apukeinona. Ainaki osottaa monen kasvin nimi, niinkuin ajosheinä, alvejuuri, hammasruoho, hökäheinä, keuhkolehti, koisonpuu, leiniruoho, pistosheinä, ramparuoho, riidenmarja, riisiheinä, ruttojuuri, vatsa-ruoho, yskäheinä ja monet monituiset muut, että niitä on lääkkeiksi käytetty, vaan kukapa muu niitä vanhoina aikoina olisi käyttänyt, kuin esivanhempaimme ainoat lääkärit, loitsijat ja tietäjät?

Lisäksi siilien, mitä jo on sanottu vikojen ja tautien loitsimisesta, tulee mainita, että loitsijain siinä työssä oli paljo muitaki taikatemppuja vaariin otettava *1, jotka ei kuitenkaan kaikilla olleet yhtäläiset.

Hammastaudissa otettiin hampaan kaivimeksi säystä eli pirsto kirkon kynnyksestä tahi kirkkotarhassa kasvavan pujoheinän juuresta, jolla kaivettiin hammasta verille asti, jonka tehtyä kaivin vietiin entiseen paik­kaansa. Myös koiran kulmahammasta pidettiin hyvänä hampaan kaivin-aseena. Se veri, mikä hampaasta oli saatu tihkumaan, koottiin sitä varten vesihakoon (liekoon) tahi uhripuuhun, johon karhun pääkallo oli kiinni­tetty, tehtyyn reikään ja lyötiin siihen pihlajaisella tapilla lujasti kiinni hammastaudin sanoja luettaissa. Kuuluu sekin auttaneen, kun otettiin kolmesta yksinäisen pihlajan oksasta puikko kustaki, niillä kaivettiin hampaan juurta että veri läksi, ja puikot sitten naulattiin seinään tahi puuhun tehtyyn reikään loitsusanat luettaissa.

Keltataudissa piti syötämän keltasirkkunen, niin parani.

Kaulakupua eli kaulapahkaa, kupukaulaa loitsijat painelivat vasemman käden nimettömällä sormella kupusanoja lukiessaan.

Kohtauksissa, ammuksissa ja muissa äkillisissä taudin puuskissa mittaeltiin vaaksalla sairasta ristin vasemman jalan isonvarpaan päästä oikean käden keskisormen päähän ja samoin oikean jalan isosta var­paasta vasemman käden keskisormeen. Jos pituus oli yhtäläinen, niin ei ollutkaan kohtaus, vaan muu tauti, mutta pituuden erotessa varmaan oli kohtaus, joka luovutus-, manaus-, uhka- ja muilla sanoilla pakoteltiin väistymään. Hevosen ammuksissa likistettiin sieramia yhteen, että hevonen päristäisi. Pistettiin sitten tupakkaa sieramiin ja saatettiin taas päristämään. Se työ piti tehtämän sillä paikalla, jolla hevosta oli ampunut.

Korvan särkyä parantaissa pantiin elävää hopeata korvaan ja pieni pumpulinen tahi villainen tukko sen päälle. Jos korvaa oli siksi särkenyt, että ryökää tuli suuhun, niin elävä hopeaki meni suuhun, muuten se nousi tukkoon.

Kulkurokossa voideltiin rokkoja viinalla.

Kovissa kuoleman tuskissa kierrettiin sairasta virsikirjalla kah­desti myötä- ja kerran vastapäivää. Sanotaan senki helpottaneen tuskia, jos heitti kissan kuolevan rinnoille.

Kuumetaudissa piti sairaan juoman vettä pohjoseen päin juokse­vasta virrasta, joesta tahi purosta.

Käärmeen puremia parantaissa otettiin elävä sammakko tahi kala, raapaistiin siitä paikasta, mihin käärme oli puraisnut, vähä verta, joka
pantiin sammakon tahi kalan suuhun. Vähän aikaa sitten niillä purema-paikkaa likisteltyä ja pideltyä ne elävinä vietiin veteen. Toiset nylkivät käärmeen, jonka talilla sitten voitelivat haavaa ja sitoivat nyljetystä käär­meestä puraisemalla otetun lihapalasen sen päälle. Hyvänä voiteena pi­dettiin myös suolatonta voita, johon käärmeensanat oli luettu. Kynsilauk­kaa nautittiin sisällisesti. — Muutamat loitsijat mahdistansa kerskaten sanoivat sen ei liioin voivan käärmeen puremaa parantaa, joka ei osanne yhdeksällä eri lailla käärmeensanoja lukea.

Lasten levottomuutta ja yön-itkua, jos oli helpompaa laatua, poistettiin sillä, että kierrettiin lasta kirveellä kolme kertaa, jonka jälkeen kirves pantiin lapsen pään alaisen alle. Jos siitä ei ollut apua, pantiin lapsi käsikiven päälle, toisella kädellä pidettiin siinä, toisella pyöritettiin kiveä. Siir aikaa joku toinen kävi kolmesti huoneen ympäri ja kysyi joka kerta ovelta: ”mitä jauhat?" johon pyörittäjä vastasi: jauhan yön itkettäjäistä, päivän valvotteliaista, maalta rauhan raastajaista, taivahan tavottajaista." Samalla tavalla lapsi autetaan kierosilmäiseksi tulemasta, mutta silloin pyörittäjän tulee vastata: ”jauhan päätä pyörivätä, silmiä läpäjäviä."

Jos lapsi oli kovemmin sairas, lämmitettiin sauna ja kylpyveteen pantiin ruskea sammakko, jonka selkään vasemman käden nimettömän sormen kynnellä oli piirustettu viisikanta. Jos sammakkoa ei saatu, pan­tiin joku mynttiraha sen sijasta. Sitten lasta kylvettäissä loitsija luki kateen-, suutelus- ja muita sanoja, niiden ohessa näinki: ,jos olet suilla suuittuna tahi saatettu sanoilla, pahasilmäisten panoilla, katehisten katseloilla, nyt mä karsin, nyt mä katkon, pulmasäkit puhki ratkon." Sitä jonkun ajan tehtyä ja useampia kertoja sormiensa välitse sylkäistyä loit­sija pisti kaksi vasemman kätensä sormea lapsen suuhun ja nosti kitalakea ylöspäin. Sitä tehdessä joku toinen loitsijan kanssa yksissä puuhissa oleva kulki kolme kertaa ympäri saunan ja kysyi joka kerralla oven raosta: ”mitä teet?" joihin kysymyksiin loitsija vastasi: ”Nostan yön it­kettäjäistä, päätä pyörimättömäksi, aivoja asettumahan." Lopulta vietiin vasta ja kylvetysvesi sammakkoineen, rahoineen ja viskattiin tielle lausuen: ”ahavalle liiat linnut (lennot), tuulille pahat pakinat!" Jos korppia, varik­sia tahi harakoita kohta jälkeen lensi niiden luo, oli se hyvä merkki lapsen pikaisesta paranemisesta.

Maahisen poistamiseksi loitsija leikkasi kolme pientä turvetta maasta, sylkäisi kolmesti jokaiselle, joilla sitten hieroi ja paineli maahisen tart­tumia paikkoja. Sen tehtyä sylki taas kolmesti jokaiselle, pisti ne entiseen paikkaansa maahan ja painoi vasemmalla kantapäällänsä kiinni. Päätök­seksi sekä loitsija että loitsittu vielä sylkäisi kolme kertaa itsekunki päälle.

Toiset loitsijat kaivoivat tuntemattoman sepän tekemällä veitsellä maasta multaa, jolla yhdeksän kertaa painelivat maahista loitsusanoja lukiessa, veivät sitten mullan entiseen paikkaansa ja painoivat vasemmalla kantapäällään kolme kertaa maahan.

Tulimaahista eli tulenlentoa loitsiessa loitsija otti tuohiropeesen hehkuvia hiiliä ja rupesi niitä pohtamaan muutetun huoneen kynnyksen yli. Jonkun toisen piti silloin kolmesti kysymän häneltä: ”mitä seulot?", johon hän joka kerralla vastasi: ” tulta ja tulenlentoa."

Metsän nenää eli vammaa, joka luultiin metsästä, Metsähiiden juo­nista, lähisestä karhun pesästä tahi muista sattumista ruumiisen tarttu­neen, hierottiin lepänvarvuilla ja viholaispesällä, manattiin sitten kotiinsa metsään palajamaan.

Nikassa piti kertaakaan välillä hengittämättä kolme kertaa perätys­ten lukea: mene nikka niineen, nikka toinen tuoheen, kolmas koivuun, neljäs neiteen, viies viitaan, kuues kuuseen, seitsemäs seipääsen, kaheksas kannolle, yheksäs uunin päälle, niin nikka lähti.

Niukahus- eli hivellysviassa sovitettiin jäsen sijoilleen ja sidot­tiin sitten kolme tahi neljä korttelia pitkällä pesemättömällä villaisella langalla, n. k. niukahus langalla. Sidottaissa luettiin niukahussanat yhdeksän, vähintäki kolme kertaa ja manattiin niukahus ta lähtemään muilla ja näilläki sanoilla: ”lähe tauti, luovu tauti, kolmen karvan koittumalla, solmun yheksän uhalla!" Niukahuslanka valmistettiin etusimmasti torstai-iltana sillä tavoin, että kolmesti muutetun huoneen kynnyksellä tahi kota-lieden ääressä niukahussanoja lukiessa yhteenpunottiin kolme eriväristä, punaista, sinistä ja valkeata villaista lankaa, joka sitten, kun siihen vielä seljan takana oli tehty yhdeksän solmua, käärittiin paperiin, ettei tuuli pää­sisi sen voimaa haihduttamaan. Jos sinistä lankaa ei ollut, kelpasi mustaki.

Paisetta tahi ajosta loitsiessa kierrettiin sitä kolmesti vastapäivää vasemman käden nimettömällä sormella tahi saunan kiukaasta otetulla pienellä kivellä, joka sitten vietiin ja sovitettiin entiseen paikkaansa kiu­kaassa. Toiseen tapaan otettiin muutetun huoneen seinästä tervas-oksa, jota oksaa sitten ja paisetta vuorottain painettiin vasemman käden nimet­tömällä sormella paiseensanoja lukiessa. Taikka myös painettiin paisetta käärmeen keräjäkivellä tahi päivän näkemättömillä kalmanluilla tahi va­saralla, jolla oli yhdeksän, vähintäki kolme ruumiin kirstua naulattu. Muu­tamat voitelivat paisetta ennen käen kukkumista tapetun käärmeen ras­valla ja antoivat perintöhopean kaapetta sisään otettavaksi. Paiseen sydän, kun se ulos saatiin, pantiin hyvännäköisen kepin halaistuun päähän ja keppi vietiin sitten ja heitettiin kulkutielle, että joku kulkija sen siitä ottaisi ja veisi paiseen muassansa.

Paleltuman vioissa otettiin hevosen jäätynyttä kusta, jota keitet­tynä ja siivittynä käytettiin niille voiteeksi.

Pistostaudin lääkkeeksi loitsija leikkasi keritsimillä, pistospaikan kohdalta pienen veritilkun, poltti sen kolmella pintapäreellä tuhkaksi, seotti tuhkan sitä ennen torstai-iltana tahi sunnuntai-aamuna siunattuun eli luet­tuun veteen, jota sitten valoi kolme kertaa saunan kiukaan läpi, vähä kullaki erällä, kävi sitten palava tuliroihu kädessä ja pistoksen lukua lukien kah­desti myötä- ja kerran vastapäivää ympäri kupin, jossa tuhkalive oli, valeli pistospaikkaa sillä, jonka sairas sitä ennen oli suussansa pitänyt ja antoi sitten lopuksi kaikki rikatki sairaan juotavaksi.

Polttohaavain parantamiseksi loitsija viskasi elävää tulta vasem­man olkapäänsä ylitse (pohjoseenpäin), paineli vikapaikkaa pajasta alaisimen vierestä otetulla karstalla, poltti joka puun lajia, joita sen viottavan kuumuuden syntymiseksi oli palanut, ja seotti tuhkan niistä veteen, joka
siivittiin ja käytettiin vikapaikoille voiteeksi.

Riisitautiin tehtiin voidetta koiran talista ja riisimarjoista. Hyvä voide oli myös erään hyönteisen suustaan purkama keltainen öljy, jota voideltiin riisitautisen lapsen vatsaan, rintaan ja otsaan, jonka ohessa lasta välimmiten pestiin suokanerva- tahi riisiheinävedessä.

Rikkeissä loitsijat tavallisesti lukivat myös pistoksen syntysanat muiden taikasanain lisäksi, niin erittäinki, jos arveltiin taudin tuulennenästä tulleen.

Silmäräähkässa eli -paskossa, jota myös ahmaloksi ja silmä-pakanaksi sanotaan, sairas ensin kylvetettiin, sitten sen silmät pestiin puu vatiin sitä varten otetussa lähdevedessä, jossa oli liotettu vanhan vas­tan tyvilöitä. Sen tehtyä vesi viskattiin pohjoseen päin ja sanottiin viskattaissa: ”ota tuuli tuottamasi, ahavainen antamasi!" Kirkko- tahi maan­tiellä olevan kuperan kiven seljalle seisahtanutta sadevettä pitivät muutamat vielä tehokkaampana kuin lähdevettä.

Sivujen rohmautumisissa piti jonkun, jota käärme oli purrut, käärmeen puremalla jalalla kolmesti polkea rohmaantunutta sivua muu­tetun huoneen kynnyksellä.

Sormikoin eli koison, närin vaivatessa tehtiin päreestä pikka­rainen huoneenmuotoinen, johon koi manattiin sormesta siirtymään, ja se huone sitten sytytettiin ja poltettiin koineen päivineen. Voiteeksi käytet­tiin vasken ruostetta, johon koin sanat luettiin.

Suonenvedossa ja värviäisessä, elohiiressä, piti sisään ottaa pieniä murenia kolmesti muutetun (kolmannessa paikassa seisovan) huoneen seinästä.

Synnytystuskissa oli monta taikatemppua vaariin otettava. Milloin loitsija terävä viikate kädessä kävi kolmesti vastapäivää ympäri saunan, jossa lapsivaimo makasi, ja kosketteli viikatteellansa seinää, milloin taas äkki arvaamatta murti jonkun kiven kiukaasta alas, jotta synnyttäjä säikähtyisi, jota ilmanki hirveällä luvullansa ja muilla vehkeillänsä koki toimeen saada.

Syyhelmän voiteeksi piti yhteen seottaa yhdeksän eri lajia. Pääai­neet olivat suolaton voi, sian ihra, saipua, rikki, ruuti, aluna, tupakan tuhka.

Verenjuoksun seisattumiseksi haavasta tehtiin kolmanteen hirteen maasta lukien reikä, johon verta salvattiin leppäisellä naulalla. Myös siten ehkäistiin verenjuoksua, että painettiin mynttiraha veren lähtöpaik­kaan ja sen päälle pantiin kalannahkainen kalvo veren sulkusanoja lukiessa. Jos juoksua ei saatu niillä keinoilla tukkeutumaan, pantiin potilas vasta lämmitetyssä saunassa laattialle tehtyyn vuoteesen maata, peitettiin väl­lyillä, joiden päälle loitsija äkki arvaamatta karahutti lapiollisen tulen-hehkuvia hiiliä pesästä, jotta poteva hyvin säikähtyisi, niin siitä tulen voimalla veri seisahtuisi, vaikka haava olisi noita- tahi kiroraudanki saat­tama. Sanotaan verenjuoksun myös siitäki lakanneen, jos potilaalle sidot­tiin oikein puhtaan tytön kehräämää rihmaa vasemman käden nimettömän sormen ympäri, mutta sitä varten eivät puhtaatkaan tytöt mielellään ru­venneet rihmaa kehräämään, kun vaan suotta olisivat pilkan-alaisiksi tul­leet, jos veri ei siitäkään olisi ottanut tyrehtyäksensä.

Muutamat loitsijat veren juoksua tukkiessaan ottivat vanhasta lukosta ruostetta ja tomua, jotka sitten ynnä niihin juoksutetun ja seotetun veren kanssa rautaisessa elukan kellossa, luottimessa tahi valinkauhassa poltettiin karreksi ja pantiin haavaan. Toisinaan loitsijat verihaavaa voidellessaan ja sitoessaan voitelivat ja sitoivat myös haavantekiän kirveen, veitsen tahi muun teräkalun, joka sai siteessä maata, kunnes haava parani. Mutta ilman kaikkia näitä puuhia sanotaan loitsusanain yksinänsä luettuna oikein karaistulla äänellä ja karstimielellä ehkäisneen verenjuoksun, jos onni muu­ten oli myötämöillään.

Umpijuoksussa eli veritaudissa, kun veri ei tullut haavasta, vaan suusta, sieramista tahi muualta, tehtiin halaistusta haapaisesta vesasta kolme koperoa, pantiin suoloja niihin, sidottiin toinen toiseensa kiinni kol­mella lepänvarvulla ja paahdettiin liesihiilustan päällä niin paljon kuin taidettiin, ett' eivät suolat vaan lieteen menneet. Ne niin paahdetut suolat sitten pantiin paloviinaan ja syötettiin sairaalle.

Vesitaudissa sanottiin sairaan saavan hyvän avun tulipalosta otettuin hiilten syömisestä.

Ähkyvaivan poistamiseksi otettiin yhdeksän pientä leivän palaista, joihin luettiin ähkysanat yhdeksän kertaisesti ja jotka siten voimistettuina syötettiin ähkyn vaivaamalle ihmiselle. Sen tehtyä puhallettiin hänen oikeaan sierameensa ja sanottiin: ” tuossa, ähky, on sun henkes." Sitten puhallettiin myös vasempaan ja sanottiin: ”tuossa, ähky, on sun voimas." siitä oli ähkyiselle hevosellenki apua, muutamat sen lisäksi syöttivät sille hämähäkin kinaa eli lukinverkkoa, otettu kolmannen laattian-alaisen hirren salvoimesta, tuvan pöydänpäisestä nurkasta, ja toiset leikkasivat oikeasta etu- ja vasemmasta takajalasta pienen lihasipaleen kummastaki suolan seassa sisään annettaviksi.

Seuraavat varomis- ja muut taikakeinot, joita yksinkertaiset, typerät ihmiset paikoin vieläki arvossa pitävät ja noudattelevat, lienevät myös vanhoilta loitsijoilta perityt, jos niihin ei enää nykyaikoina mitään loitsijan tointa ja apua kysytäkkään.

Noitia ja muita pahansuopia vastaan. Jos varotaan talossa käyvältä noidalta tahi myrrysmieheltä jotaki pahaa, niin viskataan kauhalla tahi piekalla hiiluksesta otettua tulista tuhkamujua hänen jälkeensä, kun. hän on lähtenyt. Se saattaa noitumansa pahan seuraamaan häntä itseänsä. Samoin viskataan kolmesti tulista tuhkaa sen perästä, jolta peljätään pahaa silmäystä. Se, joka varoo itseänsä noidutuksi, ottakoon suoloja liinaiseen riepuun ja hierokoon niillä päänsä, keskiruumiin ja jalat ympäri kiertäen kaksi kertaa myötä- ja kolmannen vastapäivää niin, että hikeä lähtee suoloihin, ja jos tietää, kuka noitui, vieköön suolat noidan kaivoon tahi semmoiseen paikkaan, jossa se tulee avojaloin käymään.

Jos vaimo oli noitumisella miehestään vierotettu, piti miehen, jos tahtoi häntä entiselleen saada, ottaa vaimonsa kenkään vettä, juoda se ja sitten yli vasemman olkapäänsä viskata kenkä pois.

Jos riihi oli noiduttu, ettei puitaissa eli tapettaissa saatu tavallista jyvämäärää, piti se elon sijasta ahtaa kuusen havuilla ja ne tappaa, niin riihi korjautui.

Tuuliaispäähän, jossa arveltiin jonkun noidan tahi pahan hengen lentävän, piti sylkeä kolme kertaa, niin se ei voinut mitään vahinkoa saattaa. Muuten oli hyvä varjeluskeino noitia ja niiden saattamia tur­mioita vastaan kääntää paitansa tahi turkkinsa ja sukkansa nurin, varustaita teräksellä ja tulikivellä. Siihen, kellä oli ukontaltta .eli -nalkki taskussa, ei voineet mitkään noidan nuolet eikä muut pahansuopain rik­keet pystyä.

Tarttumista vastaan. Kun joutui vieraassa saunassa kylpemään tahi muuten vieraissa paikoissa pelkäsi jotain pahaa tarttuvan, piti vasemmasta kainalosta haistaa omaa hikeänsä, sitten ei tarttunut vaikka missä oleskeli. Ahmalon eli silmäräähkän tarttumista vastaan piti kolmesti painaa silmiänsä vasemman käden nimettömällä sormella.
Keräjiin lähtiessä piti varustaita pienillä pyöreillä kivillä, joita sanot­tiin käärmeen keräjäkiviksi, myös korpin- tahi kotkan-kivillä; niin voitti asiansa, oli mikä tahansa. Käärmeen keräjäkivi, jota kiitettiin hyväksi moneen muuhunki taikatoimeen, sanottiin olevan pieni soikeanpyöreä, silonen kivi, jonka käärmeet keväällä jättivät keräjäpaikkaansa.

Vieraasen paikkaan tahi vieraalle maalle tullessa piti, ennenkuin astui jalkansa siihen, uhrata mynttiraha tahi muu mitalipalanen, joka nakattiin maahan sanoessa: ” terve maa, terve manner, tervehempi tervehtäjä!" Samoin piti veteen lähtiessä sitä ennen veden haltialle jotain uh­riksi veteen panna.

Vilustumista vastaan kylmiltä tuulilta ja pakkaselta viskattiin mat­koille lähtiessä hehkuvia hiiliä pohjoseen päin. Lieneekö seki jotain uhrintapaista tuulten ja pakkasen haltiain hyvittämiseksi ollut.

Kuormat matkoilla varjeltiin varkailta kalmanluilla ja erittäinki kuol­leen pääkallolla kätkettynä kuorman alle. Ruis-aumain säilymiseksi hii­riltä pantiin sen pohjaan kivi, jota hiirien käskettiin kaluamaan. Huoneen vakuuttamiseksi tulipalosta oli ukontaltta hyvä varjelus-ase, jonka avuksi muutamat kalkkisotkusta kuvasivat ristin ulkopuoliseen seinään tulisijan kohdalle.

Karjan varjelemiseksi käärmeiltä piti elukoille antaa suoloja, joihin oli käärmeensanat luettu kolmen- taikka vieläki paremmin yhdeksänkertaisesta Metsänpedoilta rauhottamiseksi piti elukat voidella hylkeenrasvalla, jota myös karhun poistamiseksi laitumelta ja halmeista piti siellä täällä tahria puihin ja halmemaiden aitoihin, vieläpä niissä kasvaviin äärimmäisiin elo-korsiinki.

Karjan talvionneksi navetta syksyllä pestiin yhdeksällä lehtisellä vastalla, sitten ammuttiin kolmesti läpi navetan ja pantiin elävää hopeata, hampun siemeniä ja suoloja joka hinkaloon.

Kun ostoeläin ei tahtonut suostua uudessa paikassa pysymään, men­tiin sen vanhaan kotipaikkaan, otettiin kolmivitsaisesta aidasta alimmainen vitsa, pantiin eläimen sarveen tahi päähän ja sanottiin: ”pyri tuon verran entiseen paikkaasi, minkä tuo vitsaski sarvessasi (päässäsi, kaulassasi)!"

Laskiaisviikolla noidat ja velhot kävivät toisten taloin navetoissa, sieltä maito-, voi-, villa- ja muuta karjan onnea itsellensä tahi jollekulle toiselle muuttamaan, leikkelivät karvoja ja villoja, vieläpä pieniä lihapalasiaki elukoista, joita luulivat onnen seuraavan sinne, mihin niitä veivät. Pääsiäisaamuna puhalsivat sarviin ja torviin, jotta koko siltä alalta, jossa torvi kuultiin, maito-, voi- ja muu karjan onni siirtyisi siihen paikkaan, josta ääni lähti. Juhanusyönä kävivät jyväonnea toisten pelloista ja hal­meista itsellensä tahi muille muuttamaan.
Erityiseksi maidon ja voin lisääjäksi laitettiin Paran kuva, pääksi pantiin kerä, kalsu rungoksi, värttänät sääriksi. Kädet tehtiin vääristä pajuista ja jalat koivun konkelosta. Mutta hyvä talon tonttu ilmanki muita vehkeitä kantoi kaikenlaista tavaraa taloon.

Kun nuorikko tuli taloon, piti kynnykselle panna vihko, jossa oli yhdeksän erilajista kasvia, ja hänen sen ylitse sisään astua.

Kovassa kotiin-ikävässä vieraalla maalla piti lähteä pari virstaa kä­velemään ja takaisin tultua rohkeasti yli kynnyksen astuttua sanoa: ”terve maa, terve mantu! * on minun isäni, * on minun emoni, * on oma nimeni" (* * * merkitsevät kunki nimeä).

Lempeä vierottaissa eli naimisonnea ottaissa piti saada vasta, jolla tyttö oli kylpenyt, ja kätkeä se sikolättiin. Lempeä nostaessa pantiin kylvettämisen jälkeen tytölle kaulaan orihevosen länget ja vaskikello, joka kolmessa ruumiin vedossa oli hevosen kaulassa ollut; niin työnnettiin tyttö saunasta.

Kun vastasyntynyt lapsi ensikerran oli pesty, puettiin hän harakka-paitaan s. o. liinaiseen riepuun, jonka keskelle oli leikattu pään reikä. Siinä se sai kolme yötä olla, sitten paita vietiin seipään päähän ja jätetiin harakkain hyväksi.

Kaadettu karhu tuotiin juhlallisesti kotiin ja sitten, kun karhun peijaiset oli pidetty, saatettiin pääkallo ja kiinnitettiin kunniallisesti johonki pitämyspuuhun. Peljättiin karhun haltian suuttuvan ja pahoin kosta­van, jos karhua ei kuoltuansaki kunnialla kohdeltaisi.

Koiran lumomista varten piti olla varustettu kouran täydellä päistäriä, jotka olivat otetut kolmen loukun alta. Kun sitten näki koiran tahi kuuli haukkuvan, piti kolmannesta aidan raosta alta päin lukea lumoussanat, viskata päistäret tuuleen ja sanoa: ”niin on hienot hampahasi, kuin on hienot kourassani." Aita ei saanut olla mikä hyvänsä, vaan sen piti juosta kiinni johonki huoneesen siinä talossa, jonka koira lu­mottiin.

Tulipaloa pysäyttäissä käytiin kolme kertaa valkean ympäri ja luet­tiin tulen syntysanoja.

Kaalimatoa kuin myöski juuri- ja lehtimatoja poistaissa loitsija kiersi paikan kolme kertaa, ensin myötäpäivää, sitten vastapäivää ja viimeisen kerran taas myötäpäivää, mutta metsänpuolimaisessa sivussa piti yksi kohta kiertämättä jättää veräjäksi, josta mato pääsisi metsään loikomaan.

Ruostetta ohrasta poistivat samalla tapaa, kuin kaalimatoaki. Ohra­peltoa kiertäessään leikkasivat sirpillä ruosteisia tähkiä ja pieksivät niitä sitä varten otetulla kolmella lepänvarvulla. Tämä työ oli tehtävä aamulla ennen einettä. Noin poistui punainen eli rautaruoste. Valkeata ruostetta karkotettiin siten, että lasipalanen kädessä kierrettiin kolme kertaa ohramaata, paikoin muillaki keinoilla. Kun ohranpäät ensin valkenivat ja sitten mustuivat n. k. syyspäiksi, otettiin kolme tähkää, sidottiin punaisella langalla yhteen ja vietiin riihen parsille.

Varas saatiin seuraavalla tavalla varastamansa peruuttamaan. Otettiin sen huoneen kynnyksestä, josta varastettu oli, ja paikasta, missä varkaan viemä kappale oli ollut, kolme hienoa pirstaletta kumpaisestaki, sidottiin yhteen punaisella langalla ja vietiin hautausmaalle. Se luultavasti oli jotain uhrintapaista, jolla keijuset kehotettiin varasta vaivaamaan ja pa­kottamaan häntä varastamansa takaisin viemään. Toinen takaisin saatto-keino oli seuraava. Mentiin sunnuntaina saarnan-aikana kellotapuliin, näpähytettiin vasemman käden nimettömällä sormella kolme kertaa van­himman tahi suurimman kellon laitaan ja sanottiin: ”herätä kaikki hautaan soittamasi kuolleet varkaan kimppuun!"

Hyvää kalastus-onnea varten oli onki tehtävä nuppineulasta, jota kol­mena sunnuntaina oli pidetty kirkon kynnyksellä.

Jos heitti kolme suolaraetta ahjoon, jossa rauta oli kuumenemassa, niin voi sitä sitten tulikuumana vetää läpi kouransa, ettei polttanut vähää­kään, kun vaan sanoi: ”ei rauta tulinen, tulisempi minä olin jo ennen syntymätäni."

Juohtoväkeä loitsija kiersi kolmesti loitsusanoja lukiessansa. Sen tehtyä ei tarvinnut mitään pahaa matkalla peljätä.

Kun kotiinsa manattu paha oli sinne tullut ja ruvennut nostajaansa eli lähettäjäänsä vaivaamaan, niin sen saattama kipu, vihotus ja ajettumus kohta alkoi masentua; samoin kävi, jos loitsija uhka-, manaus- tahi muilla sanoilla ja keinoilla oli pahantekijän käärmeen, koiran taikka muun elävän hengiltä saanut. Muutamat loitsijat uhkasivat saattaa itse pahantekijänki paikalle tulemaan, jos vika ilman ei paranisi.

Otollisin rukousten, kuin monen muunki taikatyön aika oli torstai-iltana tahi sunnuntai-aamuna. Ukkoa ja muita rukoillessansa loitsijat eivät kuitenkaan tarkottaneet muuta, kuin että tulisivat johtamaan ja auttamaan heitä, sillä itse tekivät, mitä jumalaltansa rukoilivat.

Uhraamasta ja muitaki taikatöitä tekemästä palatessansa loitsija ei saanut taaksensa katsoa; se olisi koko työn mitättömäksi tehnyt.

Loitsijat ja erittäinki kuoharit työhön ruvetessansa lukivat aina ka­teen sanat hyvin karaistulla mielellä pahain silmäntelijäin pelvoksi, varsinki jos joku toinen oli tiettyvissä, joka myös mielellään olisi tainnut työhön lähteä.

Sammatissa Maaliskuulla 1880.

Elias Lönnrot

 

*1 Kansakoulun opettaja Laitisen antamien ja muilta saatuin tietojen mukaan.