Varautuminen. Taika- ja varausneuvot

-

U. T. Sirelius: Suomen kansanomaista kulttuuria, 1919-1921

 

<<Takaisin

 

 

Salakirjat Vignetti



Niiden menetelmäin kirjavuus, joilla muinaiset suomalaiset koettivat suojella itseään kaikkialla lymyäviltä vaaroilta, oli tavattoman suuri. Lähemmin tarkastellessa huomataan kuitenkin, että kaoksessa esiytyi eräänlaista järjestelmällisyyttä ja periaatteellisuuttakin. Useimmat ilmiöt, perustuivat kansanpsykologiselle pohjalle ja siinä ilmeneviin lakeihin.

 

Suomen Kansanomaista Kulttuuria - Matjoi Plattonen loitsii

Kuva: Matjoi Plattonen loitsii. Suistamo. Kalevalaseuran filmistä.

 

Oli varsinaisia vuosittain palautuvia varautumispäiviä, jolloin erinäisiä temppuja tehtiin. Kajaanin tienoilla kierrettiin talo Tuomaan päivänä tulella, jotta tulipalot välttyisivät, ja kiirastorstaina kulki isäntä talonsa ympäri kantaen toisessa kädessä tervapyttyä ja tuohenkappaletta, toisessa aitanavainta ja viikatetta, suussa rikkipalaa sekä vyöllä jäljestä laahaavaa seivästä ja hiilihankoa. Temppu suoritettiin, jotta syöpäläiset ja käärmeet karkkoaisivat talosta.

Tässä lueteltujen taikaneuvojen ohella käytettiin paljon muita. Eräillä niistä uskottiin olevan tavallista suuremman voiman. Esineet, jotka olivat olleet yhteydessä kuolleen kanssa, saivat tehonsa vainajilta. Ukonnuolilla se oli perua itsensä Ukon tai taivaan voimista. Raudan, teräksen tai yleensäkin metallien teho piili niiden omassa kovuudessa, ”kovassa luonnossa” ja voimassa, samoin karhun, ”metsänkuninkaan”. Käärmeenpään ja muidenkin sen osasten vaikutus juontui tämän eläimen vaarallisesta myrkystä, eräiden aineiden, kuten suolan ja aluman, niiden mausta, tulen tämän tuhoavasta voimasta. Sitäpaitsi oli joukko eläimiä ja kasveja tai näiden osia, joilla luultiin olevan vaikutusta ihmiseen ja hänen omaisuuteensa.

Kalman voima auttoi monesta pälkähästä. Kun varkaan jäljille pantiin pussi kirkonmultaa, täytyi hänen tuoda anastamansa kalu takaisin tai tuli hän sairaaksi - mielipuoleksi tai kaatumatautiseksi. Kalmanneulalla, jonka voima oli sitä suurempi, kuta useampia vainajia sillä oli ”ummistettu”, saaliin rakastuneet toisilleen kylmenemään. Kuolleen pesusaippualla tai kuolleen ympäri kierretyllä rihmalla ”nostettiin var­sinkin naittilailta tie pystyyn” tai karkoitettiin ajajainen pois karjasta tai hävitettiin syöpäläiset karjasta ja pirtistä. Hammas parani, kun sitä pääkallosta irroitetulla hampaalla siveltiin. Lehmästä lähti ajajainen, jos sille pantiin ruumista saattanut kello kaulaan. Horkka eli vilutauti lähti, kun sairaalle puettiin kuolinpaita ylle. Eritoten kaatuma tautisia parannettaessa oli kalma tehokkaana apuna: sairasta kylvetettiin ruu­miin päällä, tai hänen ylleen heitettiin kuolleenpesuvasta tai vainajain kestityksessä käytetty pöytäliina. — Kuoliensormella saavutettiin etujakin: kun maitoa hämmennettiin, tuli kermaa niin syvälti kuin sormi liikutti maitoa.

Voimansa kalmaan perustavien esineiden jälkeen olivat ehkä ukontaltat (ukonnuolet, ukonkynnet, ukkosennaulat) tehokkaimpia. Ne käsi­tettiin Ukon, ”säätä ja vuodentuloa antavan” jumalan vaajoiksi. Sellai­sina mutta ehkäpä yhtä paljon siitä syystä, että niiden maahan tulo tapahtui sateen yhteydessä, niiden luultiin antavan hyvän sadon sekä tekevän tämän näkyisäksi. Siksi pidettiin ukonvaajaa niin meillä kuin Ruotsissakin kylvyvakassa ja jyvälaarissa. Mutta se tehosti myös met­sän- ja vedenriistan saantia, jos se pantiin pyssynperän koteloon tai jos sillä onkea hiottiin. Pytyssä, jonka pohjaan sillä vedettiin ristejä, ei maito hapantunut. Erikoisesti luultiin sen suojelevan ukon- ja muulta tulelta. Karjalassa pidettiin ukonnuolia tässä tarkoituksessa katoilla ja ullakoilla. Lehmien luultiin laitumella säilyvän salamoilta, jos poikimisen jälkeen annettavaan ensimäiseen juomaan pantiin ukonvaaja. Kierret­tynä palavan kasken ympäri tämä esti niin meillä kuin Ruotsissakin tulen leviämisen metsään. Se oli myös tehokas apu tulen sammuttami­sessa. Mieheen, joka yllään kantoi ukonnuolta, eivät pystyneet ”noijan-nuolet eikä tietäjän teräkset”. Mutta parannusvälineenäkin sillä oli suuri merkitys, kun sillä painettiin pahkoja ja ajoksia tai kun sitä vuoltiin monenlaisiin lääkkeisiin. Mainittakoon, että ostjakit käyttivät sen jau­hetta kuivaavana lääkkeenä.

Tuli, rikki ja rauta eli raudasta tehdyt kalut kuuluivat niin meillä kuin muuallakin Euroopassa sekä itämailla kaikkein tärkeimpiin karkoitus- ja varaus välineisiin. Miltei yhtä huomattava merkitys oli elohopealla, vaskella, suolalla, alunalla, hiilellä sekä punaisella ja mustalla värillä. Joko yksinään tai yhdessä muiden kanssa niitä käytettiin mitä erilaisimmissa tiloissa: synnytystapauksissa - olipa sitten kysymys emännästä tai hänen lehmästään - rintalasten hoidossa, kuuliaisissa, häämatkalla y. m. Kuolemantapauksen jälkeen karkoitettiin manalaiset yksikseen jääneestä pirtistä kirveellä ja korennolla, jolloin sanottiin:


Manalaiset moatukkah,
kalmalaiset kaatukkah
pois elävien imehnisten sejasta!

 

Suomen Kansanomaista Kulttuuria - Naitinmies kiertää kirveellä

Kuva: Naitinmies kiertää kirveellä hääsaattueen. Suojärvi. Kalevalaseuran hääfilmistä.

 

Kirves tai hiilikoukku paiskattiin pirtissä siihen paikkaan, mistä vainaja vietiin pois, ettei jäisi siihen kummittelemaan. Kirveellä kierrettiin hääsaattue sen liikkeelle lähtiessä (Kuva: Naitinmies kiertää kirveellä...) ja karja keväällä laitumelle päästettäessä (Kuva: Pahan aiheutuminen - Karja kierretään keväällä...). Samalla aseella ja viikatteella kierrettiin synnyttäjän sauna, jolloin kirves asetettiin kynnyksen alle. Kantavaa lehmän yläpuolelle ripustettiin teräspala. Hevosen uittajilla oli erityinen häntään kiinnitettävä uitinrauta, ettei näkki veisi. Asettivatpa lapsetkin samasta syystä uimaan mennessään puukon tai veitsen rantaan. Yönitkettäjää vastaan pidettiin lapsen luona varalla keritsimet eli veitsi.

 

Suomen Kansanomaista Kulttuuria - Karja kierretään keväällä

Kuva: Karja kierretään keväällä laitumelle päästettäessä. Suojärvi. Kalevalaseuran hääfilmistä.

 

Tulen puhdistavaa vaikutusta käytettiin hyväksi, kun kalmistosta palattaessa hypättiin sen yli tai kun morsianta sulhasen kotiin saatettaessa ajettiin liekkien välitse (Kuva: Hääsaattue ajaa...). Varauksena sitä sitävastoin pidettiin, kun sillä Aunuksessa hääsaattue kierrettiin, kun kytevää taulaa kuljetettiin karjan ympäri jyrinpäivänä tai kun heitettiin hehkuvaa tuhkaa talossa käyneen innostelevan velhon, rukkaset saaneen kosijan tai pahansuovan kerjäläisen jälkeen. Kalman karkoittamiseen käytettiin tulista vettä.

 

Suomen Kansanomaista Kulttuuria - Hääsaattue ajaa

Kuva: Hääsaattue ajaa sulhasen taloon kujan seipäissä palavien lyhteiden välitse. Viimeisillä rattailla morsian pää verhottuna. Kalevalaseuran hääfilmistä.

 

Karvaanmakuisia aineita, kuten suolaa ja alunaa, sekä elohopeaa, puna- ja mustia värejä ynnä savea, hiiltä ja jälkeisiä käytettiin monella lavalla eritoten varauksina. Synnyttäjälle annettiin suolarae suuhun, lasta ensi kertaa pestäessä pantiin käsivarteen punainen lanka sekä kaulaan pieni pussi (Kuva: Elohopeaa nahkakotelossa.), jossa oli elohopeaa y. m., etteivät pahannuolet eikä kateensilmä ”pystyisi”. Elohopeapussia kantoivat lapset kaulassaan *1 tauteja vastaan muutoin­kin. Niin meillä kuin Länsi-Euroopassakin oli yleisimmin tapana pitää elohopeaa linnunsulassa tai oljenkorressa. Ensimäinen pesuvesi otettiin lähteestä, jolle samalla uhriksi vuoltiin hopeaa; tätä annet­tiin yleensäkin niille lähteille, joista vettä noudettiin Jälkeisillä eli puhdistuksilla oli suuri merkitys semminkin lasten varauksissa: kun niitä pantiin kylpyveteen, aikaansaatiin, ettei lapsesta tullut itkijää; ettei siihen tarttunut yönitkettäjä eikä riisi. Napalanka pantuna sor­mukseen suojeli kantajaansa kaatumataudilta. ”Ristille” vietäessä piti lapsella olla savea, hiiltä ja suolaa rievussa vasemmassa kainalossa sekä punainen lanka käsivarren ympärillä. Verenvuotoa vastaan sidottiin langalla vasemman käden pikku sormi. Punaisella langalla köytettiin yhteen kolme ohran tähkäpäätä, jos niihin ilmestyi n. s. syyspäitä. Mus­tan lampaan villa ja yleensä mustain eläinten ruumiinosat (esim. jauhot­tuina) olivat tehokkaita lääkkeitä esim. haavoja, kipeitä silmiä ja kur­mitsoja parannettaessa.

 

Suomen Kansanomaista Kulttuuria - Käärmeenkäräjäkiviä - Elohopeaa

Kuvat: Käärmeenkäräjäkiviä
Elohopeaa nahkakotelossa. Salmi.

 

Eläimistä, joiden ruumiinosissa arveltiin piilevän erikoisen voiman, mainittiin jo karhu, joka yleensäkin nauttii pohjoisten kansain eri­koista arvonantoa. Ostjakit ja vogulit sitä kunnioittavat oikeudellisiin den valvojana maan päällä ja tekevät valansa sen pään, kynsien tai torahampaiden kautta: ”ellen puhu totta, muserra pääni, revi minut tai raatele minua samoinkuin minä nyt lyön rikki pääsi, puren kynsiäsi ja hampaitasi". Mielenkiintoinen tosiasia on, että nämä kansat samoinkuin suomalaisetkin käyttävät tai käyttivät juuri mainittuja ja muitakin karhun ruumiinosia välikappaleina erilaisien tarkoitusperiensä saavuttumiseksi. Karhun torahammasta kantoivat Kaakkois-Karjalan naiset kaulassaan tehdäkseen itselleen varmaksi helpon synnytyksen. Ostjakit ja vogulit pitävät sitä vyöllään välttääkseen selkänsä kipeytymistä. Raja-Karjalassa pantiin karhunkynsi lapsen kehtoon sen haltiaksi. Jos orhi tai härkä oli ”nulveeluontoinen”, karkeni se, kun sitä karhunkynnellä raavittiin tai pistettiin. Nuoret pyrkivät sillä raapaisemaan rakastamaansa henkilöä voittaakseen tämän lemmen. Karhunsuoro oli omiaan tuomaan hyvää kalaonnea. Karhunkurkku paransi kurkkutaudin ja -sydän ”ammuksissa olon”. Lämmitetyllä karhunkämmenellä paineltiin pistoksia, ja karhunsappi oli tehokas lääke moneen tautiin. Vogulit käyttivät sitä ähkyssä.

 

Suomen Kansanomaista Kulttuuria - Karhunkapala

Kuva: Karhunkäpälä. Pohjois-Savo.

 

Suomen Kansanomaista Kulttuuria - Karhunhammas

Kuva: Karhunhammas.

Sikojen arveltiin tonkimisellaan edistävän maanviljelystä. Niiden kyntötoimintaa symbolisoi kärsä, joka tehoisana taikakaluna teurastettaessa otettiin talteen. Maanviljelystä edistävänä ja sille menestystä tuottavana se siemennettäessä pidettiin kylvyvakassa. Mutta sikojen luultiin tonkimisellaan ja hakiessaan maasta ruokaansa sitä myös puhdistavan. Siksi ne ruista kylvettäessä päästettiin pellolle, etteivät etanat ja toukat söisi oraiden juuria. Ennen lehmien navettaan ottoa syksyllä annettiin sikojen tonkia se puhtaaksi; että tämä niitä paremmin houkuttelisi, heitettiin permannolle ohria. Ehkäpä juuri siankärsän puhdistavan ominaisuuden takia sitä käytettiin pistoksien parantamiseen niitä painelemalla (”tonkimalla”).

Eläimiä, joilla voitiin aikaansaada huomattavaa vahinkoa, olivat lepakko eli yösiikko ja sammakko. Maanviljelyskalu, kuten aura ja viikate, jota yösiikolla oli ”siivutettu”, tuli tuhoatuottavaksi; oras kasvoi latvastaan maahan kiinni, niitty ei tuottanut enää uutta satoa. Paikoin pelättiin tätä taikakeinoa siinä määrin, ettei uskallettu keväällä käyttää maanviljelyskaluja niitä uudelleen sepittämättä.

Sammakolla uskottiin olevan paitsi suuren silmäämiskyvyn myös silmääntymiseltä suojelevan voiman. Muinaisessa Roomassa varustettiin viimemainitusta syystä astiat, lamput ja koristeet usein sammakon kuvilla. Monissa Länsi-Euroopan osissa koetetaan vieläkin sammakon avulla palauttaa rikkeiden alaisiksi joutuneita eläimiä entiselleen. Englannissa haudattiin sammakoita elävänä maahan, jolla silmätty henkilö kuolisi samaan aikaan. Suomessa saatiin toisen lehmä verta lypsämään, kun tarkoitukseen käytettiin punaisessa langassa kiinnipidettävää elävää sammakkoa. Naapurin kalaonni pilattiin, kun hänen pyydyksestään leikattiin kappale, mikä yhdessä elävän sammakon kanssa pistettiin pieneen ruumisarkkuun (Kuva: Sammakko ruumisarkussa.) ja pantiin kirkon permannon alle (saatettiin kalman alaiseksi). Sillä myös kostettiin linnunvarkaalle ajamalla tauti häneen siten, että ansapaikalta koottiin linnun höyheniä metsäsian jalalla sammakon suuhun.

 

Suomen Kansanomaista Kulttuuria - Sammakko ruumisarkussa

Kuva: Sammakko ruumisarkussa. Kuopio.

 

Kovin tehokas torjunta-, varaus- ja parannusväline olivat myös käärme ja sen ruumiinosat. Seinänrakoon pantuna sen pää esti syöpä­läisten taloon tulon ja suitsiin kiinnitettynä päätaudin hevosesta. Ka­palovyössä se varjeli lasta silmääntymästä. Keppi, jolla käärme oli tapettu, karkoitti madot kaalimaasta. Vilutautisesta saatiin horkka irtaantumaan, kun sitä käärmeellä lyötiin. Kipeät sivut paranivat, jos niitä polki ihminen, jota käärme oli purrut. Sen lihalla ajettiin äkkitaudit ruumiista, ja sen kevätkesästä luotu nahka paransi ammuksiin jou­tuneet hevoset. — Ollakseen tehoisa oli pää saatava käärmeeltä leika­tuksi leppäisellä veitsellä ennen käen kukuntaa keväällä.

Tässä yhteydessä on mainittava myös käärmeenkäräjäkivet, pienet, useimmiten säännöllisen muotoiset pyöreät tai pitkänpyöreät kivet, joi­den keskessä joskus oli reikä. Sellaisen kiven ympärille kokoontuivat kansan uskon mukaan käärmeet keväällä käräjiä pitämään, s. o. tutki­maan, ”ken heistä olisi enin syntiä tehnyt eli useampia ihmisiä purrut”. Näiltä käräjäpaikoilta löydettyjä kiviä kuljetettiin amuletteina mukana matkoilla sekä käytettiin erilaisten vammojen, kuten hammas- ja kurkku­taudin, maahisen, pistoksen ja kasvannaisen parantamiseen. Ruotsissa niitä pidettiin lasten kaulassa suojelemassa heitä eritoten elttataudilta. Reijällisellä kivellä tuotettiin meillä apu siten, että sen läpi puhalleltiin kipeään paikkaan, reijättömällä sitävastoin painelemalla (Kuva: Käärmeenkäräjäkiviä).

Muita eläimiä, joita käytettiin taikomis- ja varausvälineinä olivat myyrä, harakka, kuuski1ainen, meriteiri, hämähäkki ja ampiainen. Se, joka ampui kuuskilaisen, sai hyvän metsästysonnen, ampiaisen pesä suojeli silmäantymiseltä. Meriteiren luu edisti tyttöjen naimaonnea. Kuivatulla, veitsettä otetulla harakan-sydämellä varauduttiin muiden noitumiselta. Hämähäkillä parannettiin ripuli siten, että se suljettiin sormustimeen, joka ripustettiin rihmasta kaulaan salsan kohdalle.

Oli myös kasveja, joilla oli suojeleva tai parantava voima. Edel­lisiin kuului ennenkaikkea piikikäs nurmiruusu (rosa cinnamomea), joka pantiin oven päälle, kun lapseen tuli yönitkettäjä tai lehmään ajajainen. Lapsia ja lehmiä, joita oli ”suuveltu”, kiitetty (sanottu esim. ”tsoma on”), parannettiin suutelusheinillä (lathyrus pratensis), joko antamalla suuhun niistä keitettyä vettä tai pesemällä tai käyttämällä hauteena samaa vettä. Iivananheinillä (ranunculus acer) ja kelloheinällä (campanula rotundifolia) nostatettiin lempeä panemalla niitä vastaan juhannus-kylpyyn ja lukemalla:

 

Nouse lempi liehumaan,
kunniani kuulumaan
yli kappelin kahdeksan!
Nyt on lemmen liehunta-aika,
kunnian kuulunta-aika.
Kun katsois nuoret, katsois vanhat,
kaikki kirkkokunta kiittäis,
eikä antais öinä maata,
eikä päivisin levätä.

 

Kylpemisen jälkeen heitettiin vasta jokeen: jos se upposi, se merkitsi kuolemaa, jos se jäi ”kuplamaan”, niin tuli miehelle meno.

Mainitsemista ansaitsee myös, että lapsia Raja-Karjalassa yönitkettäjää vastaan varattiin eri sukupuolien ominaisimmilla työka­luilla panemalla pojan suojaksi viikate, tytön kehräpuu (kuosali) oven kamanan päälle.

Huomautimme jo, että säikähtäessä varauduttiin sylkemällä. Siihen turvauduttiin muutenkin, esim. ankaraa vihurinpuuskaa vastaan taisteltaessa, koska luultiin, että siinä piili ”noita” tai ”pahahenki”. Sään­nöllisesti sylkäistiin myös pesuveteen, tapahtuipa peseytyminen sitten joko ojassa tai saunassa tai olipa se noudettu joko itseään pesijää tai hä­nen lastansa varten.

Taikaneuvoihin kuuluivat myös päivännäkemättömät, umpipuut ja tuulenpesät, joihin seuraavassa palaamme.

Mutta ennenkuin jätämme puheenaolevalle alalle kuuluvat ilmiöt, on meidän vielä mainittava varausvälineinä toimineet taikamerkit. Huomattavimmista, kuten viisi- ja yhdeksänkannoista, hannunvaakunoista ja mursunsydämistä oli jo edellä puhe (Kts. Suomen kansanomaisia symboleja). Esimerkkinä mai­nittakoon, että karjan menestymiseksi laitumella kellonkantimeen piirrettiin ukontaltalla viisikanta. Tavallisimpia olivat tällaiset merkit astioissa ja eräissä työkaluissa.

Välineitään säilyttivät taikurit taika- eli noitapusseissa, joina joskus oli eläimen kivespussi.

*1 Tällainen amuletti mainitaan eräässä suomalaisessa 1600-luvun lääkäri kirjassa: ”Otetaan korpin vasemman siiven kolmas sulka ja leikataan se viideksi tai kuudeksi yhtä pitkäksi kappaleeksi.   Jokainen kappale täytetään elohopealla ja päät tukitaan vahalla, jottei sisusta pääse valumaan ulos. Kaikki kappaleet sidotaan langalla yhteen ja koko kasa, jota vielä voidaan lisätä suoloilla, leivän kappaleilla, sipulilla y. m., kannetaan vaatteeseen käärittynä kaulassa."

 

 

 

<<Takaisin

 

 

Digitalisoinnin copyright © Salakirjat.
Lainaukset ovat tervetulleita
linkittäessäsi tälle sivulle.