Taikaopilliset periaatteet ja menetelmät

-

U. T. Sirelius: Suomen kansanomaista kulttuuria, 1919-1921

 

<<Takaisin

 

 

Salakirjat Vignetti



Niin taistelu pahansuopia voimia vastaan kuin rikkeiden aikaansaa­minenkin perustuivat määrättyihin periaatteisiin. Varhaiskantaiselta tuntuu käsitys, että paha voitiin mekaanisin keinoin karkoittaa pois tai kerrassaan hävittää. Niihin välineihin, joita tällöin käytettiin, kuu­lui m. m. leppäjousi, jolla ammuttiin näkyvinä kummittelevia vainajia. Lähetettiinpä sillä Jyrin päivänä nuoli yli karjakartanon. Edellä jo tutustuimme kainuulaisten tapaan kirveellä ja korennolla ”kaimata” manalaiset pois autiosta pirtistä. Kuva 727 näyttää vuosiluvulla 1770 merkityn puisen, mutta luonnollisilla kynsillä varustetun karhunkäpälän, jolla kipu raavittiin pois kipeästä paikasta. Suistamossa ”perettiin” sairasta uuniluudalla, samalla kun sanottiin: ”en perrä lasta, perrän kusettajaa, situttajaa”. Samassa pitäjässä heitettiin pahanpieksättäjän tappaman ihmisen ”ryntäille” kissa, ennenkuin siihen uskallettiin käsin koskea. Samoin meneteltiin keuhkotautisen kanssa. Kissa, jonka arvel­tiin raapineen itseensä pahan, sitten hukuttamalla tuhottiin. Tartunnaisia poltettiin. Henkilö, jossa niitä oli, pujotettiin kolmasti taikapannari läpi, samalla kun siihen kiinnitetyt Lervaslastut sytytet­tiin palamaan (Kuva: Taikapanta).

 

Suomen Kansanomaista Kulttuuria - Taikapanta - Umpipuu

Kuvat: Taikapanta. Multia.
Umpipuu. Kauhajoki.

 

Silmään tymiseltä suojauduttiin katsomalla vasemman kä­den sormien lomitse. Menetelmässä esiytyi väistimenä ihmiskäsi, jonka käyttö eräissä Välimeren maissa vielä tänäkin päivänä vastaavissa tapauksissa on yleinen.

Pujottelemalla parantaminen, mihin liittyi käsitys sairaan joko uudelleen syntymisestä tai taudin mekaanisin keinoin poistamisesta tai siirtämisestä, on laajalti tunnettu monien kansojen keskuudessa. Intiassa, josta se mainitaan jo ”Rigvedassa” ja jossa sitä on käytety puhdistusmenetelmänä, on pantu merkille kaksi erilaista tapaa: maan alitse kulkeminen ja joni, ”naisen mystillisen vertauskuvan” läpi käyminen. Joni-menetelmää käytettäessä joko istutaan jonkun aikaa puun onkalossa tai — mikä on parempi pu­jottaudutaan puun halkeamasta. Ihminen, joka on suorittanut joni-menetelmän, katsotaan uudestisyntyneeksi.

Niin germaanilaisella pohjalla kuin meilläkin on molempia mainittuja menet­telytapoja käytetty. Maahinen, eräänlai­nen ruohotus eli ihotauti, joka hinkautui maasta, parannettiin Hämeessä ajamalla se jälleen maahan: kaivettiin kaksi kuop­paa, nämä yhdistettiin maanalaisella käy­tävällä ja kannakselle tehtiin tuli; sairas pujotettiin maan alitse ja nostettiin tulen ylitse, mikä temppu suoritettiin kolme kertaa. Välistä tehtiin pujotusreikä vain turpeista tai turpeeseen. Samantapaisesti meneteltiin Ruotsissa.

Niin juuri mainitussa maassa kuin meilläkin — jopa eräiden suomensukuis­tenkin kansain keskuudessa — pujotettiin sairaita lapsia kasvavaan puuhun tehdyn halkeimen läpi. Eritoten parannettiin näin riisi- ja elttatautisia sekä itkuisia lapsia, vieläpä aikaihmisiäkin, kuten osiin, mielisairaita tai varastustautia potevia. Viimemainitussa tapauksessa pujotettiin potilas kolmen halaistun puun läpi, mitkä sitten irti nyhdettyinä kiven avulla upotettiin koskeen, loitsien:

 

”Asu paha koskessa, ettet riko ristittyä, etkä kaada kastettua.”

 

Samaan tapaan meneteltiin naulauksia tehdessä. Kahden puun päihin kaivettiin reijät ja näihin pistettiin ohuemmat puut, joten syntyi portin tapainen, minkä läpi sairas kolmasti pujotettiin. Sitten painettiin paksummat puut yhteen ja sidottiin kolmella vitsapannalla, jotka tehtiin pihlajasta. Vihdoin kiinnitettiin pannat yksikantaisesta pihlajasta valmistetuilla nauloilla. Lopuksi peitettiin naulaukset murroilla, ja paikalta mentiin jälelleen katsomatta saunaan, jossa sairasta kylvetettiin.

Paitsi halaistujen puiden ja naulausten pujoteltiin niin meillä kuin Ruotsissakin myös n. s. umpipuiden eli luomapuiden, luonnon muodos­tamien omituisten kasvannaisten läpi. Kuva umpipuusta näyttää Kauhajoelta talteen saadun, vuosiluvulla 1741 merkityn umpipuun, jonka läpi pujo­teltavaksi naapuripitäjistäkin tuotiin sairaita lapsia. Saltvikissa Ahve­nanmaalla oli pujotteleminen suoritettava kolmena torstaina peräk­käin klo 8 illalla. *1

Mutta umpipuita käytettiin myös lääkkeiden valmistukseen eritoten umpitautisten parantamiseksi. Tapa lienee alkuaan perustunut katsomukseen, jonka mukaan neste, mikä kerran oli mennyt umpipuun läpi, oli menevä myös ruoansulatuskanavan läpi ja samalla sen aukai­seva. Yksinkertaisin laji tätä menetelmää oli, että umpipuun läpi valel­tua vettä annettiin sairaalle. Mutta sitä näyttää eri lailla tehostetunkin. Salmissa asetettiin umpipuu tuvanoven eteisen puolisen ”kiägän” päälle, samalla kun sen sisään pistettiin kolme tuppea kärjet sisäkkäin. Vesi, joka näiden läpi kolmasti valeltiin, toimi sitten lääkkeenä. Mutta vieläkin voimallisempaa oli neste, joka valeltiin eläinten ja semminkin karhun vastaavien ruumiinosain läpi. Eritoten käytettiin valeluun karhun kurk­kua, jolloin kurkkutautikin parani, karhun emätintä tai ”emäkarhun mainitsematonta”, jolloin sanottiin: ”kuin on tämän elävän asiat auki, niin avautukaa ihmiselläkin”. Erikoisen tehoisia ”umpipuita” olivat myös kyykäärmeen aukaistu kita ja reijällinen käärmeenkäräjäkivi.

Mutta ellei luonnonomaista ”umpipuuta” ollut saatavana, sovitettiin valelumenetelmään muunkinlaisia reikäesineitä, esim. oksanreikiä (jo 1600-luvulla), lävistettyjä sarven- ja luunkappaleita, veneen tapin rei­kää, avainrenkaita, sormuksia ja muttereita, vieläpä ruokopillejä ja reikäkiviäkin. Laskettiinpa vesi väliin saunan kiukaankin läpi.

Yleismaailmallinen on tai oli n. s. homeopaattinen käsitys, jonka mukaan kokonaisuuden (esim. ihmisen) osaksi arveltiin tulevan sen saman, minkä alaiseksi joku sen osa joutui. Käsitys aiheutti suurta varontaa, mikä esiytyi m. m. siinä, ettei suinkaan minne tahansa heitelty oman ruumiin osia, kuten hiuksia, kynsiä, hampaita, likaisia tai hikeä sisältäviä vaatteita y. m. s. Kauko-Karjalassa ihminen "pilattiin kitumaan", kun hänen kynsiänsä pistettiin elävän käärmeen suuhun. Kalman arveltiin alkavan kiusata ihmisiä, jonka hiuksia  pantiin ruumiin mukana hautaan.  Taiottava saatiin mielipuoleksi sitomalla hänen hiuksiansa koskessa seisovaan keppiin ja sanomalla:

 

Kuin tämä varpa järisöö, niin hänkin järisköön!

 

Kenen verta pantiin yhdessä kirkon multien kanssa pullossa koskeen, se ennenpitkää kuoli.   Kun likaisia vaatteita pantiin lepästä tehtyyn arkkuun, joka suljettiin leppäiseen venheeseen vaskilangoilla ja työnnettiin menemään järven yli purjetuuleen, kuoli vaatteiden omistaja, jos tuuli oli kirkolle päin, mutta jäi kitumaan, jos tuuli oli toiselle suunnalle. — Tähän yhteyteen kuuluvat tavallaan myös parannustavat, jotka hävittämällä taudin osasia pyrkivät koko taudin tuhoamiseen.   Esimerkkinä mainittakoon tässä mielessä tapahtuva sairaan kylpy vihdanleikkeleminen.

Samanlainen "pars pro toto" -käsitys esiytyi monissa parannustavoissa. Hammastauti, paise tai yskä saatiin peräytymään, kun hampaan verta, paiseen mätää tai ysköstä pantiin puuhun kaivettuun reikään, joka sitten suljettiin. Täten tauti salpaamalla ikäänkuin tehtiin voimattomaksi. Menettelytapa oli tehoisampi, jos reikä tehtiin puuhun, johon karhun pää kallo peijaisten jälkeen oli ripustettu, tai jos tikku, jolla verta otettiin, oli lohkaistu kalmalaudasta, ruumisarkusta tai kirkonkynnyksestä.

Samaan periaatteeseen pohjautuivat tavallaan menetelmät, joiden tarkoituksena oli saavuttaa vieraan olennon myötätunto, rakkaus tai kiintymys. Päämäärän saavuttamiseksi saatettiin osa omasta itsestä tämän olennon yhteyteen. Rakkaussuhteisiin pyrittäessä käytettiin välikappaleina semminkin pudendain osia tai hikeä; laitettiin n. s. karvakakkuja, kiimakakkuja tai reisirieskoja, joita koetettiin salaa syöttää henkilölle, jonka rakkautta tavoiteltiin. Hevosensa sai ostaja kiintymään itseensä ja taloonsa syöttämällä sille poveltaan ottamaansa hikistä leipää (Kuva: Ostohevosta suostutellaan) ja leikkaamalla sen kavioista lastuja kujan salvameen. Lehmät pysyivät laiduntaessa koolla, kun emäntä niistä kaikista leikkasi karvoja, joita hän sitten leivän sisässä syötti kellokkaalle. Miniä voitti talonväen suosion sotkemalla sylkeään taikinaan.

 

Suomen Kansanomaista Kulttuuria - Ostohevosta suostutellaan

Kuva: Ostohevosta suostutellaan antamalla sille povelta leipää. Suojärvi. Kalevalaseuran filmistä.

 

Menettelyllä, joka perustuu samaan katsantotapaan, voitiin saavuttaa mainettakin kiinnittämällä jotakin sen tavoittelijalle kuuluvaa esim. kirkonkelloon tai seipääseen valtatien varrelle.   Maine levisi edellisessä tapauksessa niin laajalle kuin kello kuului; jälkimäisessä tapauksessa se kulki maailmalle matkamiesten mukana.

Mutta "pars pro toto"-käsitys tuli näkyviin myös tautien siirtämisessä.   Leipäpala, jolla kipeää paikkaa oli hangattu, syötettiin koiralle, jotta tauti saataisiin menemään siihen. N. s. rotimon parantamisessa meneteltiin myös niin, että lapselta, joka kohtauksen aikana oli käynyt, tunnottomaksi, otettiin paita, mikä sitten sillan raosta tungettiin karsinaan ja katettiin sinne mullan alle, samalla kun sanottiin: ”Kuun kuulemattomaksi, päivän näkemättömäksi tämän katan.”

Yleisiin taikaopillisiin periaatteisiin kuului myös n. s. neutrali­sointi: vammasta päästiin, jos se saatettiin yhteyteen aiheuttajansa kanssa. Tähän periaatteeseen perustui esim. tapa parantaa maahista sillä, että kolmesta paikasta leikattiin irti turve, jolla sairasta paikkaa paineltiin; kun osasia siten oli saatu taudista siirretyksi turpeisiin, nämä vedellä kostutettuina painettiin entisiin sijoihinsa (Kuva: Maahista parannetaan). Tässä tapauksessa neutralisoinnin yhteydessä esiytyi periaate ”pars pro toto”.

 

Suomen Kansanomaista Kulttuuria - Maahista parannetaan

Kuva: Maahista parannetaan. Suojärvi. Kalevalaseuran filmistä.

 

Tuulesta silmiin tullut otannainen parannettiin nesteellä, jota saatiin keittämällä tuulenpesää (puihin muodostunutta luonnottoman tiheää oksakihermää). Mielenvikainen parannettiin ottamalla verta potilaan kainalosta ja sylkäisemällä sitä kirkon luona taudin aiheuttajan silmille. Sairaan pesuvesi otettiin siltä paikalta, mistä tartunta luultiin saadun. Jos kenkä lyötti jalan pahoin, ripoteltiin haavan päälle poltetun kenkä ranki tuhkaa. Silmäpaskoon annettiin lasten ”pissiä”. Täintarha parannettiin tappamalla täi sen päälle; teho oli erikoisen suuri, jos täi oli saatu äsken kaksoiset synnyttäneeltä vaimolta.

Mutta saman periaatteen mukaan voitiin jokin vaara jo etukäteen torjua, jos vaaran tuottaja tai sen edustaja pantiin vaaranalaista suojele maan. Edellä jo näimme taloja varatun ukkosen aiheuttamalta palolta pitämällä ukonnuolia katolla. Lampaan kuulaan ripustettiin ilveksen kynsi, kun tämä peto alkoi lampaita ajella, ja karhunkynsi pidettiin samasta syystä lehmien kaulassa.

 

Suomen Kansanomaista Kulttuuria - Karhunhammas

Kuva: Karhunhammas.

 

Laajan ryhmän muodostavat sellaiset menettelytavat, joilla pyrittiin siirtämään ominaisuuksia toisista olennoista tai esineistä toisiin. Härälle, joka ei ollut halukas ”astumaan”, syötettiin leivässä pässin ”suoron” pääsiä otettu ”mato”. Lempeä nostatettiin siten, että asianomainen henkilö pujotettiin synnyttäneen vaatteiden läpi. Ruotsissa käyttivät varkaat kuolleen miehen kurkkutorveen valettua kynttilää, koska se muka uuvutti talonväen raskaaseen (kuolleen unen tapaiseen) uneen. Samansuuntainen oli ajatuksenjuoksu suomalaisilla metsämiehillä, jotka karhua kiertäessään ottivat mukaansa päivännäkemättömän ja yökkärin, koska nämä pimeässä elävät oliot tekivät sen, etteivät syrjäiset löytäneet kierrosta. Käärmeenkäräjäkivi oli hyvä apu käräjätuvassa. Sellaista voittamatonta lakimiestä, jolla oli yllään tällainen tai korpin- tai kotkankivi, sanottiin Porthanin mukaan lainlumoojaksi. Voimmepa vielä mainita, että veret pani voimakkaaseen liikkeeseen kylkensä ”raippauttaneessa” henkilössä äsken kaksoiset synnyttänyt vaio siten, että hän niitä paineli ”mainitsemattomallaan”. Vaikeissa synnytyksissä kylvetettiin lapsivaimoa vihdalla, jota oli käytetty onnellisessa synnytyksessä. Tyttölapsi kehittyi kauniiksi, kun sen pesuveteen pantiin hopeoita. Suonikupu parani, kun sitä paineltiin maahan sijansa tehneellä kivellä. Pohjoiseen virtaava vesi auttoi paraiten kuumeessa. Porthanin mukaan saatiin haava pikemmin paranemaan, jos haavoittaneen kirveen terää voideltiin pihkalla ja kirves pantiin kääreisiin. Pihkan luultiin siis välillisesti vaikuttavan kirveen kautta. Kun kaskenkaatajat hioivat kirveensä majavanhampaalla, otti sen terän jälki yhtä vähän kuin majavankaan hampaan vesaa. Jos kaski kierrettiin sellaisen vesilinnun kuin kuikan kynnellä, ei tuli sitä polttaessa levinnyt metsään.

Samantapaisten ilmiöiden (m. m. samanväristen esineiden) luultiin olevan eräänlaisessa sympateettisessa suhteessa toisiinsa ja tällaisina myös vaikuttavan toisiinsa (esim. parannuskeinoina: similia similibus ourantur). Kuvaavan esimerkin tarjoaa n. s. päivännäkemätön eli umpipahkanen, jolla painelemalla kasvannaisen luultiin ruumiista häviävän. Tehoisimmat pahkat kasvoivat muka kasvannaisten tapaan irrallaan koivun tai lepän kuoron alla. No oli, jos mieli niiden säilyttää voimansa, veitsettä irroitettava ja pimeässä pidettävä; missään tapauksessa niitä ei ollut käsin kosketeltava. Ne suojelivat myös kantajaansa kateelta ja vihamiehen paihoilta aikeilta. Paineltaessa sanottiin:

 

Painu pahka, elä paisu,
keskeä kivuttomaksi,
alta aivan terveeksi.
Puuhun puhkat, maahan pahkat,
ei ihoon ihmisraukan,
karvoin kavon tekemän.

 

Sappitautiselle juotettiin eläimen sappea. Käsnät saatiin paranomaan niillä pisaroilla, jotka pöytää pestäessä jäivät sen syrjiin riippumaan, Henkilöä, jolla oli kukonuni (ei nähnyt jälkeen päivänlaskun), pestiin ”kukonpesentävedellä”.

Puna- ja keltatauteja parannettiin miltei yksinomaan tämän periaaatteen mukaisesti. Lääkkeeksi kelpasi useammanlainen aine, jolla oli vastaava väri. Niinpä syötettiin keltatautiselle keltasirkkunen, kelta-hometta tai ”variksenvarpaiden” keltaista siitepölyä tai juotettiin hänelle vettä, jossa oli keitetty keltaiset kukonjalat tai keltakukan (ranunculus acer) juuria. Punatautiselle annettiin juomaa, johon oli pantu punamul­taa tai naisen paitavesiä; punatautiselle lehmälle juotettiin sen omaa punaista virtsaa. Usein oli lääkitystavan perusteena vain nimiyhtäläisyys. Niinpä parannettiin sikotauti sianpahnoilla tai sian leukaluun yti­mellä, vesitauti vesiheinillä, savipuoli saviheinillä, silmäpasko lannalla, keuhkotauti raidankeuhkoilla. Toisissa tapauksissa saattoi olla kokemus peräistäkin mukana. Jäsentauti parannettiin jäsenheinillä, raudan-haava rautalehdellä, maksatauti maksaheinän (sedum telephium) juu­rilla, riisitauti riienheinillä (lyeopodium annotinum) tai riienpuun (daphne mezereum) marjoilla.

Tärkeä sija taianomaisissa menetelmissä oli luvuilla 3 ja 9, sillä useimmat temput, pujottelemiset, kierrot ja valamiset suoritettiin näin monta kertaa. Eipä esim. karhu löytänyt pois, jos se kierrettiin punaisella pussilla, jossa oli yhdeksää eri ainetta: päivännäkemätöntä, karhun­hammasta, rukiinsolmuja, suolanrakeita, yölepakko, veristä lihaa, hautausmaan multaa, kuusennaavoja ja kuolleenluita. Ruusutaudin kääreissä pidettiin niinikään yhdeksää eri ainetta. Korpiselkäläisessä naimavyössä oli 3X9 = 27 eri lajia.

*1 Skotlannissa pujotettiin sairaita lapsia oljilla käärityn palavan renkaan läpi.

 

 

 

<<Takaisin

 

 

Digitalisoinnin copyright © Salakirjat.
Lainaukset ovat tervetulleita
linkittäessäsi tälle sivulle.