Viiva-, kolmiosyvennys- ja nauhaornamentit olivat ainoita varsinai­sia koristeita, joita 1600-luvun kansanomainen ornamentiikka tunsi. Sanomme varsinaisia, sillä näiden ohella esiytyi eräitä piirroksia, joita lähinnä on pitäminen taikamerkkeinä — monissa tapauksissa varausmerkke i nä ja joista erikoista huomioin ansaitsevat hannunvaakunat, viisi-, kahdeksan- ja yhdeksänkannat sekä n. s. mursunsydämet. Eritoten näyttää hannunvaakuna olleen suosittu, mikä seikka Norjassakin on tältä taikauskostaan ja noitaprosesseistaan tunnetulta ajalta todettu. Osoittaaksemme tätä viittaamme kuviin 573a; c (ks. myös I osa kuva 285), jotka kaikki näyttävät sellaisia 1600-luvun esineitä, jotka sitäpaitsi ovat joko viiva-, kolmiosyvennys- tai nauhaornamentiikalla koristettuja. Hannunvaakuna ja muut mainitut taikamerkit esiytyvät vielä 1700-luvunkin esineissä, mutta silloin jo muiden tälle vuosisadalle ominais­ten koristeiden ohella. Niitä esineitä, joihin hannunvaakuna usein piir­rettiin, olivat juustokehät, joissa se alkuaan todella lienee toiminut varausmerkkinä (I osa kuvat 273, 274). Mainittakoon, että sillä Ruot­sissa suojeltiin karjaa noitia ja pahoja ihmisiä vastaan ja että se Norjassa muinoin jouluilloin tervalla vedettiin tuvanoveen. Varattiinpa Länsi-Suomessa maitoastioita m. m. siten, että niiden pohjan ulkopuoleen erikoiseen syvennykseen pantiin rikkiä, tätä ennen tehoisana taikavälineenä pidettyä ainetta.

Viisikanta (pentagrammi)   esiytyy   kansanomaisessa   kalustossamme   monenlaisissa esineissä, kuten puulompakoissa, allakkakoteloissa, kaulauslaudoissa (kuva 573 o), puulautasissa, luhtirakennusten solissa, makuuhuoneiden edustoissa y. m. Merkki on ikivanha. Sen alkuperästä ei olla täysin selvillä, mutta mikäli tiedetään, se esiytyy jo muinaisessa Babyloniassa, jossa sitä pidettiin Istar jumalattaren vertauskuvana. Sitäpaitsi kuvattiin viisikannalla viisipäiväistä viikkoa: eri päiväin edustajat, aurinko, kuu, Merkurius, Venus ja Jupiter, merkittiin pisteillä ympyränkehään ja eri pisteet yhdisteltiin viivalla toisiinsa. Venusta pidettiin aamu-tähtenä, valonjumalattarena, jonka noustessa yön valonarkain henkien uskottiin kadottavan valtansa ja pakenevan. Siinä, että Venuksen pal­vonnan vertauskuvasta samalla tuli onnea ja terveyttä tuottava sekä taikuudelta, pahoilta hengiltä ja sairaudelta suojeleva merkki, ei siis ollut mitään outoa. Kuten monet muut babylonialaiset kulttuuri-ilmiöt siir­tyi viisikantakin sitten helleeniläisen ja roomalaisen sivistyksen piiriin. Pythagoras ja hänen koululaisensa pitivät sitä henkisen ja ruumiillisen hyvinvoinnin vertauskuvana ja piirsivät sen onnentoivotus merkkinä kirjeidensä alkuiin. Keskiajalla se tuli hyvin suosituksi monissa salai­sissa hengellisissä yhteisöissä, ja itse katolilaisessa jumalanpalveluksessa tuli siitä jumaluusopillisten dogmien vertauskuva. Se on maalattuna muniin keskiaikaisiin kirkkoihin, Suomessa esim. Maarian kirkkoon (v. 1450—60). Se kuului niihin merkkeihin, joilla keskiajan oppineet luulivat hallitsevansa henkimaailmaa. N. s. »mustan koulun» miesten kautta se tuli tunnetuksi kansankin keskuudessa, ja saavutti niin Sak­sassa kuin Skandinaaviassakin suojamerkin arvon ja aseman. Suomessa sitä piirrettiin monenlaisia taitoja tehdessä. — Samaan tapaan kuin viisi-kantaa käytettiin myös kahdeksan- (taulu XXV, 4) ja yhdeksän-kantaakin.

Harvat merkit ovat saavuttaneet sellaista levenemistä kuin hakaristi eli n. s. vääräpää. Muinaisessa Intiassa käytettiin sitä varauskeinona eläinten tauteja vastaan, vieläpä niiden parantamiseksikin. Troijalaiset piirsivät sen värttinöihinsä ja muinaiskreikkalaiset rahoihinsa. Krei­kassa ja Italiassa se oli tunnettu jo ensimäisen esikristillisen vuosituhan­nen alulla, mutta germaanisiin pohjoismaihin se ilmautui nuoremmalla pronssikaudella, minkä jälkeen sitä skandinaavialaisissa kaluissa tava­taan aina uuteen aikaan asti. Aasiassa se esiytyy tämän maanosan itäis­ten kulttuurikansain, japanilaisten ja kiinalaisten piirissä, viimemaini­tuilla m. m. rajattomuutta, siunausta y. m. s. merkitsevänä kirjaimena. Afrikassa sanotaan sen olevan tatuoimismerkkinä basundikansalla. Myöskin Ameriikassa siitä on jälkiä.

Näin  laajalti sekä ajan että paikan puolesta levinnyt merkki on tie­tenkin  herättänyt mitä suurinta tieteellistä mielenkiintoa, ja sen alku perästä on syntynyt monta teoriaa.   Niiden selvittely ei tietenkään kuulu tämän teoksen alaan; mainittakoon vain lyhyesti, että Krause näkee hakaristissä aarilaisten indogermaanien tuliporan tai aarilaisen auringonjumalan vertauskuvan, Hoernes geometriseen tapaan tehdyn kuvan ihmisestä, joka pitää toista kättä ylhäällä, toista alhaalla, Karl von den Steinen haikaran, josta kehittyy hedelmällisyyden vertauskuva.

Aikaisin esiytyy hakaristi jo varaus merkkinäkin. Sellaisena se nähtävästi on piirretty katakombien hauta maljoihin ja muuhun hautakalustoon. Katakombeista, näistä ensimäisistä kristillisistä hartauspaikoista, se periytyi viralliseenkin kirkkoon, jonka vertauskuvien joukossa sen keskiajalla tapaamme. Meillä se on maalattuna Nousiaisten kirkon sei­nään. Samalla aikakaudella kai se nähtävästi saavutti taikamerkin aseman myös meidän kansamme keskuudessa.

Ainoastaan maamme pohjoisosissa esiytyy eräs mursunsydämeksi sanottu hakaristimuoto, joka on syntynyt siten, että hakojen päät on yhdistetty toisiinsa (kuvat 30, 573 b, taulu XXV, 3).

1700-luvulla elävät vielä kaikki tähän saakka käsitellyt aiheet, ja vasta vuosisadan loppupuolella panemme merkille nauhakoristeiden ja erinäisten taikamerkkien, ennenkaikkea hannunvaakunan, häviämisen ornamentiikastamme. Mutta sijaan tulee joukko uusia aiheita, joista tärkein on ruusuke ja kaaritähti, joiden kummankin osaset ovat pitkähköjä suippupäisiä syvennyksiä, edellisen muodostaessa keskustasta säteittäisesti haarautuvia symmetrisiä, jälkimäisen keskustasta kaar­tuvia assymmetrisiä lehtiä.