Kuva: Kuppari ja kupattava.

Suomalaisten varsinainen parantola oli entisaikoina sauna. Kuinka suuri merkitys sen löylylle annettiin, osoittaa jo sananlasku: ”Jos ei viina, terva ja sauna auta, on tauti kuolemaksi.”

Hyvä löyly saatiin koivupuilla tai keloilla, jotka eivät olleet häkäisiä (eivät laskeneet tsihvaa), mutta tavallisissa oloissa tyydyttiin havupuihin kin. Erikoisissa tapauksissa, kun tauteja, semminkin otannaista, oli parannettava, käytettiin erityisen kovia puita: ”isäsen iskemiä” tai ”veden tuomia” tai ”tuulen tuomia ja aaltojen ajelemia”. Löylyn lyöjänä ei saanut toimia ”huorastava” tai ”likainen nainen”.

Moni tauti lähti pelkällä vihtomisella, mutta saunan lämpimässä suoriusivat parhaiten hieronta, suonenisku ja kuppauskin. Saunanpimeä ja sen löylypilvet olivat sopivin ympäristö myös erilaisille taianomaisille menetelmille.

Taudin selvilleottoon ja sen karkoitukseen tarvittiin vasta, joka oli tehty ”yhdeksästä eri lajista”. Potilaan, jota sillä ensin oli lauteilla kyl­vetetty, taikuri vei alas penkille, missä häntä ristiin mittaili oikean jalan isosta varpaasta suoraan vasemman käden keskisormeen kysyen:

Mistä on pulmat puuttunehet, taikaukset tarttunehet?

Ellei välit olleet yhtä suuret, oli "tauti tullut, kierosilmästä kateisen”. Asettaen molempain käsien etusormet sekä peukalot vastakkain ja sylkäisemällä näiden välitse taikuri ajoi taudin pois sanoilla:

Mene sinne, kunne käsken,
keskelle kipumäkeä, kipuvuoren kukkulalle!

Nyt uudelleen mitatessaan sai taikuri kummankin puolen yhtä pitkäksi.

Eräänlaista alkeellista hierontaa tavataan kaikkialla. Henkilö, joka on saanut kolahduksen, turvautuu siihen jo vaistomaisesti. Pyritään saamaan ”veret liikkeelle” ja siten paisuma tai muu kipeä paikka ”sulamaan”. Tehostivatpa ostjakit ja vogulit hierontaansa vyötäisten ollessa kipeinä käyttämällä karhunhammasta välineenä. Tunnettu on pohjoisten kansain tapa hieroa paleltumia. Järjestelmälliseksi parannusmenetelmäksi näyttää hieronta suomensukuisten kansain piirissä kuitenkin kehittyneen vasta meillä.

Hierojiksi antautuivat etupäässä naiset. Nuoremmat oppivat taidon vanhemmilta ja kehittivät sitä oman kokemuksensa mukaan. Luontainen herkkyys sormissa tarjosi hyvän edellytyksen: ”tuli tuntua käsiä vasten vian ja milloin se tuli hyväksi”. Sormennenillä vedettiin pitkin ja poikin suonia; viruteltiin ja kohoteltiin. Ellei kouralla voitu kohottaa, turvauduttiin semminkin vatsaa hierottaessa kupparinsarviin.

Kuva: Silmäpihdit. Asikkala.
Iskurautana käytetty hauenleuka. Vogulit.
Iskurauta. Kontiolahti.

Suonenisku on todennäköisesti vanha taito. Sitä tiedetään harjoittavan esim. vogulien, jotka ”iskurautana” käyttävät hauenleukaluuta (Kuva: Iskurautana käytetty hauenleuka) asetta, jolla suomalaiset ennen puhkoisivat paiseita. Meikäläisen iskuraudan näyttää oheinen kuva. Kupparinpuukon piti vaikuttaakseen tehokkaasti olla valmistettu yhdeksänlajisesta teräksestä ja karaistu naisenmaidossa.

Niin iskemällä kuin kuppaamallakin paranneltiin särkynyttä vertä ja pistoksia. Jos jälkimäiset aiheutuivat pintaverestä, turvauduttiin kuppaukseen, mutta jos ne tulivat suoniverestä, oli ryhdyttävä suoneniskuun. Riippuen siitä, mihin tautiin parannusta haluttiin, haettiin vasemmasta käsivarresta esille keuhko-, sydän- tai pääsuoni, josta sitten verta iskettiin. Raskauden aikana ei saanut naista iskeä, koska se aiheutti ”keskenmenon”.

Kassaamiseksi sanottiin suoneniskentää, joka suoritettiin raajoissa kuppuukirveellä. Näihin pantiin haavojen yläpuolelle tiukat ympäryssiteet, minkä jälkeen veri saatiin juoksemaan, kun raajoja veitsenhamaralla vedeltiin alaspäin.

Varsinainen kuppaaminen suoritettiin sarvilla, jotka yläpään reikää peittävän rakon kautta imettiin kiinni haavain päälle niistä vetämään verta. Lappalaiset käyttivät eräänlaista veretöntä kuppaamista, he kun päänkivussa ja pistoksissa imemällä imivät veren esille. Ehkäpä juuri tämä teknillinen menetelmä johti kuppaamiseen.

Sarvilla otettiin verta paitsi jo mainituissa pistoksissa myös hammas- ja päänsäryssä, sivujen ”kirvestyksessä” eli ”rohmaantuessa” ja jalkojen käydessä raskaiksi. Sarvien lukumäärä vaihteli vammasta riippuen kahdesta kolmeenkymmeneen.

Muita kansanomaisten lääkärien kirurgisia neuvoja olivat silmäpihdit (Kuva: Silmäpihdit), joilla otettiin vesikarvoja ja rikkoja silmistä ja joiden tapaisia jo eräillä esihistoriallisilla aikakausilla käytettiin, sekä n. s. hankki- eli hankitusneu1a, jolla hevosen päätä parannettiin. Hevosen leukaperien ollessa turvoksissa pistettiin niihin 10 a 15 jouhta, jotka solmittiin hankiksi, jolloin märkä juoksi jouhia myöten pois ja ajos parani.

Tautisen ajan tulo voitiin nähdä merkeistä. Sitä ennusti, jos metsä
oli siinä määrin ”tykässä”, että lumi painoi puita poikki. Saman merkitsi, jos joulupäivänä tuuli etelästä tai taivas Paavalina oli pilvessä.

Sairaille oli uusi kuu suosiollisempi kuin alakuu. Lääkitseminen onnistui paremmin ”maanpäällisen” (päivällä syntyneen) kuin ”maanalaisen” kuun aikana. Vielä eräässä 1600-luvun suomalaisessa lääkekirjassa neuvottiin kupatessa ja kylpiessä ottamaan huomioon ”sopivien taivaankappaleiden aikaa”. Koska yläkuulla nesteet paisuivat, oli se otollinen ajankohta suoneniskuun ja kuppaamiseen. Sitävastoin ei näihin toimiin sopinut ryhtyä mätäkuussa tai n. s. ”kuivina päivinä” *1 eikä myöskään kolmena alakuun viimeisenä päivänä, koska ihminen silloin saattoi kuivettua. Sitävastoin olivat samat päivät edullisia lääkkeiden nauttimi­seen, ja erikoisen edullinen oli tähän kuukauden viimeinen perjantai.

*1 Kun aurinko muuttuu toiseen tähdistöön.