Samoin kuin monen muun kansan oli luonto suomalaistenkin käsi­tyksen mukaan täynnä erilaisia vihamielisiä voimia, joita vastaan ihmi­sen alati oli oltava varuillaan. Paha saattoi ”hinkautua” niin maasta, metsästä, vedestä kuin tuulestakin. Semminkin sisälsivät vesi ja ilma kaikenlaista pahaa. Jälkimäisessä kiisi noidannuolia, ”pahan rahvaan pakinoita”, tietäjäin tuuleen ajamia tauteja y. m. Vesillä liikkui kaiken­laisia kiroja, joita niillä kulkiessa oli lausuttu.

Olipa ilma eräissä tapauksissa, kuten esim. myötätuulella haudalta palattaessa erikoisen paha, koska se kuljetti kalman hautausväen mu­kana kotiin. Oli myös varottava, ettei ”ruma henki” mennyt suun kautta sisään. Eritoten haukotellessa oli käsi pidettävä edessä.

Pahan aiheuttajana oli useimmiten maan-, metsän- tai tuulennenä, jotka käsitettiin joskus persoonallisiksikin. Niitä puhuteltiinkin ja ne saattoivat myös olla avuksi. Eräässä runossa käännyttiin samalla kertaa niiden ja kuolleiden vanhempain puoleen:

Nouse maamo maanalainen, taatto turpehen takainen! — Mi on maassa maahisia, metsässä metsällisiä, ve'essä ve'ellisiä, tulkoon kaikki minun avuksi!

Saunavaimo saattaessaan Suistamolla ensi kerran lasta ulos uhrasi tuulennenälle rihmasen lapsen rievusta lausuen:

Terve tuuli, terve ilma, terve tervehyttämäh! Täss on kenkit kelvolliset sekä lahjat laavulliset!

Mutta paha voitiin saada myös tulesta, joka oli neljäs niitä elementtejä, joista antiikin ja keskiajan käsityksen mukaan maailma oli kokoonpantu. Tarttumuksen luvussa sanotaankin:

Jos sinä olet tullut maasta, niin mene maahan!
Jos sinä olet tullut vedestä, niin mene veteen!
Jos sinä olet tullut valkeasta, niin mene valkeaan (eli tuleen)!
Jos sinä olet tullut tuulesta, niin mene tuuleen (eli ilmaan)!

Vedosta hinkautunut paha käsitettiin paikoitellen vetehisen, veden emännän, vesihiiden aiheuttamaksi. Eräissä paikoissa vaivasi maan emäntä tai maanhaltia: asuja rupesi nuurumaan eikä maistunut ruoka. Sekin voitiin saada tervehtimällä paremmalle tuulelle:

Terveh moa, terveh manto, terveh piha, terveh pelto, terveh tervehyttäjälle!

Mutta maahinen saattoi olla myös vetisessä paikassa (vesimoahini) tai kylyssä (kylymoahini).

Puhuttiin myös kalmannenästä. Suistamolaisen mukaan vezvelli, kalmvelli ja metsyvelli olivat veljeksiä.

Pelätyin onnettomuuksien ja semminkin tautien aiheuttaja oli juuri kalma eli kalmannenä, joiden sanontatapojen taa kätkeytyivät käsitteet:kuolleet, vainajat. Kalman aiheuttamasta taudista sanottiinkin: "kuollut pitelee”. Jos tauti tuli äkkiä, sanottiin: ”vainajat kohtaajaat”. Erään ihotaudin, huunpureman, nimi oli myös kalman tai tuonenkoiran purema. Eritoten hinkautui kalma hautausmaalta. Välttääkseen sen kiinnikäymistä rajakarjalaiset tuonoin vainajaa ”kai maamasta” tullessaan kulkivat tulen yli tai kylpivät saunassa.

Herkimmin tapahtui tartunta säikähtäessä. Metsä hinkautui, jos pelästyi esim. jotakin elukkaa, kalma, jos säikähti vainajaa, hänen vaatteitansa tai hänen arkkunsa lastuja. Tässä kuten monessa muussakin tapauksessa oli sylkeminen hyvä vastakeino.

Muutamat taudit, kuten esim. yönitkettäjä, ajajainen ja kusettaja käsitettiin jo nimistäkin päättäen persoonallisiksi. Sellainen oli myös kaatumatauti, jonka kohtauksissa sanottiin ”pahan pieksävän". Rokkoa
kestitettiin, että se lähtisi pois. Horkka (vilutauti eli kevakko) "haasteli" ahdistelemalleen ihmiselle. Sanoipa eräällekin, joka meni kohtauksen ajaksi sikopahnaan: ”voi voi millasee siivuu sie nyt tulit”.

Taudit jaeltiin tavallisimmin n. s. jumalantauteihin ja panentatauteihin. Mutta näiden ohella puhuttiin myös sellaisista, joita pidettiin eräiden organismien aiheuttamina. Niinpä arveltiin, että mato söi hammasta tai sikiötä äidin kohdussa, ruoste hammasta ja riisi lasta. Syöpä käsitettiin koiksi.

Panentatauteja ja paljon muuta ilkeyttä aiheuttivat pahansuovat ihmiset rikkomalla tai kiroamalla. Jos rikkeet aikaansaatiin kalman avulla, esim. syöttämällä kalmanmultaa tai kuolleen ruumiinosia tai muuta hänen omaisuuttaan, ei niistä ollut ”päästäjää”. Semminkin tällä alalla saattoivat noidat suorittaa vallan merkillisiä tekoja: hajoittaa koko hääväen, nostattaa karhun karjaan, viedä järjen ihmiseltä, rikkoa avioonnen y. m. Rikkeitä aikaansaatiin m. m. ampumalla, s. o. lähettämällä noijannuolia (eli tyriä) ja lentoa. Erittäin varovasti oli rikkeiden pelosta suhtauduttava kaikkiin oman ruumiin osasiin kuten hiuksiin ja kynsiin, tai eritteisiin kuten hikeen ja ulostuksiin, koska ne vihamielisen henkilön käsiin joutuessaan tekivät tälle mahdolliseksi suorittaa mitä turmiollisimpia tekoja, jopa aiheuttaa kuolemankin. Zachris Cygnaeuksen mu­kaan kuuluivat kohtaus, kaatumatauti ja hulluus niihin onnettomuuksiin, joita rikkomistarkoituksessa aikaansaatiin.

Kiroilla tarkoitettiin sellaisia pelkkään sananvoimaan perustuvia toimenpiteitä, joihin semminkin noidat ryhtyivät toisten ihmisten pilaamiseksi.

Vahingoittavimpiin voimiin kuului naapurien ynnä muiden ihmisten kateus, mikä ennenkaikkea ilmeni katseessa. Puhuttiinkin siksi kateensilmästä, silmäämisestä eli suuteluksista. Eritoten olivat lapset mutta myös eri elinkeinojen tuotteet niiden alaisia. Siitä syystä ei näytetty saalista; ellei sitä saatettu peitettynä kotiin tuoda, se kernaammin jätet­tiin pyyntipaikalle ja vasta yöllä tuotiin. Sama pelko vaikutti sen, ettei kaloja näkösällä puhdistettu eikä punnittu. Yhtä vaarallista oli myös ottaa selkoa puidusta viljasta.

N. s. vihat aiheutuivat haavoista tai pahensivat niitä. Niin esim. rauanvihat johtuivat leikkautumisesta, maanvihat käärmeenpuremasta ja kengänvihät jalkineen lyöttämisestä. Haavan sanottiin pahentuvan sen mukaan, minkä milloinkin arveltiin siihen menneen, tuulen-, veden-, kylmän-, maidon-, löylyn- tai käärmeenvihoista. Viimemainitut menivät haavaan, jos sauna oli lämmitetty käärmeen puremilla puilla. Kynnen-vihat saatiin, jos kipeää paikkaa kynsittiin, naisenvihat, jos oltiin koske­tuksissa ”likaisen” naisen kanssa. Jos tällainen nainen, semminkin ”huorastava”, löi löylyä, tuli kylpijän silmiin riesa, pasko tai naisen- tai saunapakana. Voivatpa miehen silmät kipeytyä vain naisten tahraisten vaatteiden näkemisestä. Lapsen silmät tulivat sairaiksi, jos ”likainen” nainen astui hänen ylitsensä. Mutta saatiinpa silmäpakana vedestäkin.

Pahat elkeet ja taudit pystyivät eri ihmisiin eri lailla. Teho oli sellai­seen heikompi, jolla oli kova veri, ja päinvastoin sellaiseen suurempi, jolla oli heikko veri. Taudin syynä olikin usein verien särkyminen. Tällaista verta koetettiin parantaa m. m. kuppaamalla ja suonta iskemällä.

Sitäpaitsi oli vastaanottavaisuus erilainen yksilön erilaisien olotilojen
mukaan. Elämän vaaranalaisimpia ajankohtia olivat varhaisin lapsuus, kastematka, naimisiinmeno, raskaudenaika ja synnytys. Raskaan vaimon tuli välttää kaikkea sellaista, joka voi vahingoittaa kohdussa olevaa lasta. Hänen tuli m. m. noudattaa erilaisia kieltoja. Hänen ei sopinut mennä (ei ainakaan punaisella langalla suojautumatta) vainajaa katsomaan, koska lapsesta saattoi tulla kalpea; hänen ei myöskään sopinut potkia sikaa, koska lapseen tässä tapauksessa oli kasvava harjaksia. Kolme ensimmäistä yötä synnytyksen jälkeen eli se aika, jonka äiti vielä makasi olkivuoteella, oli kovin vaaranalaista. Äsken syntyneen pesuvesi oli silloin tehtävä vaarattomaksi panemalla siihen hiiltä, rautaesineitä tai tulikiveä. Ensi kerran ulos mentäessä oli niin synnyttänyt kuin lapsikin varattava. Suistamossa päästäjävaimo seisten synnyttäneen vieressä kolmasti kiersi hänet keritsimillä ja kivellä sanoen:

Kiven kovuus, rauan lujuus! Haldiettomal ristkansal haldia olkaan!
Samoin hän kiersi lapsen. Ulos mentäessä hän itse piti kiven, mutta antoi keritsimet äidille käteen. Ulos tultua hän jo edellä kerrottuun tapaan uhrasi tuulelle lapsen rievusta rihmasen.

Kuva: Hääsaattue ajaa sulhasen taloon kujan seipäissä palavien lyhteiden välitse. Viimeisillä rattailla morsian pää verhottuna. Kalevalaseuran hääfilmistä.

Sittemmin oli lasta kastematkalla ja kastevettä vastaan suojeltava. Jälkimäinen tuotiin peitteen alla, etteivät pahansuovat voisi sitä vahingoittaa tai silmätä. Samasta syystä peitettiin morsiankin häämenojen tärkeimpien toimitusten ajaksi, m. m. häämatkalle *1 (Kuva: Hääsaattue ajaa...). Ajan kohta oli niin vaaranalainen, että puhemieheksi usein nimenomaan otettiin noita, jonka tärkeimpiin tehtäviin kuului niin sulhasen kuin koko hääväen kiertäminen (Kuva: Varautuminen - Naitinmies kiertää kirveellä...) sekä pahojen voimien häätäminen.

Kuva: Naitinmies kiertää kirveellä hääsaattueen. Suojärvi. Kalevalaseuran hääfilmistä.

Onnettomuustapauksissa koetettiin päästä perille niiden aiheutumisesta, koska tällainen selvittely usein teki mahdolliseksi lievennyksen saannin tai koko onnettomuuden torjumisen. Noitain ja muiden ihmisten pahat elkeet voitiin työntää takaisin niihin itseensä, haltioita ja muita vihamielisiä voimia saatettiin lepytellä. N. s. jumalantauteihin sitävastoin ei liioin uskottu apua saatavan.

Siksi oli ankarissa sairaustapauk­sissa jo etukäteen tarpeellista tietää, mistä tauti oli lähtöisin. Tämän sai par­haiten selville noita, joka esiytyi parantajanakin. Kuinka tärkeä puoli noidanammattia tämä oli, osoittaa sekin, että sana noitua Tverin Kar­jalassa nimenomaan merkitsee paran­tamista eli lääkitsemistä.

Kuva: Arpoja. Suojärvi. Kalevalaseuran hääfilmistä.

Taudin laadusta otti noita selvän milloin arpomalla, milloin tinaa valamalla tai suoloihin, viinaan tai veteen katsomalla. Erinäisissä ta­pauksissa hän ryhtyi muihinkin kei­noihin: otti sairaan vaatteista palasen ja siihen sairaan verta sekä pani sen päänsä alle, jolloin nukkuessaan sai tietää, mistä tauti oli tarttunut. Arpomiseen käytettiin ainakin jo 1600-luvulla seulaa, mikä meille taikomisen välineenä näyttää tulleen lainana Skandinaaviasta. Arpomista varten pantiin siihen eri aikoina ja eri paikkakunnilla erilaista tavaraa. Porthanin mukaan toimivat välikappaleina räätälinsakset, keritsimet, villalankakerä, harja, vihkisormus ja virsikirja. Jos epäiltiin jotakin henkilöä syypääksi johonkin pahaan, liikahti saksien varassa pidetty seula, kun nimiä lueteltaessa oikeaan nimeen osuttiin. Itä-Suomessa tapahtui arvonta toisin. Neulasta ja rihmasta riiputettiin seulan yllä harjaa tai lankakerää (Kuva: Arpoja). Sisässä oli eri kulmilla joko suolaa, leipää, hiiltä ja savea tai puupala, vettä ja multaa (= metsä, vesi, maa). Arpoja, pidel­len riippuvaa esinettä, lausui: ”sano arpa syytä myöten, elä miehen mieltä myöten”. Sen mukaan, mitä kohti riipus heilahti, päätettiin, mistä tauti juontui. Lähtöpaikan selville saatuaan noita määräsi lepytykset, joihin kuului uhrejakin. Niinpä saattoi tapahtua, että lähteelle oli uhriksi tapettava vuoden esikoinen karjasta. Sopivia uhrausaikoja olivat torstai-ilta ja sunnuntaiaamu. Oli sanottava: ”Tässä on untees, tässä on antees, elä minua vaivaa” ja lähdettävä pois jäljelleen katsomatta.

Parantaminen oli sitä tehoisampaa, kuta kovempi luonto ja kuta kovemmat keinot parantajalla olivat. Loitsinta auttoi paremmin, jos se suoritettiin hammasta purren. Hyvillä noidilla sanottiinkin olevan ”kovaa luuta hampaissa”

Kuva: Sulhasen äiti puettuna nurinpäin käännettyyn turkkiin ripottelee morsiusparin päälle ohranjyviä. Suojärvi. Kalevalaseuran hääfilmistä.

*1 Tuntemattomaksi tekeydytään m. m. pukemalla vaatteet nurin ylle. Niinpä oli esim. sulhasen äiti ottaessaan saattoväen vastaan portaillaan pukeutuneena nurinkäännettyyn turkkiin (Kuva: Sulhasen äiti puettuna...)