Varustettuna sillä matka-avulla, jonka Korkeastikunnioitettava Kirjallisuus-Seura katsoi hyväksi minulle antaa täyttääkseni niitä tiedustelemisia, joita aivottuun kokeeseni Pohjanperän historiassa olin jo ennen alkanut, lähdin kesäkuun alussa Helsingistä pohjaiseen päin, ja koska tiedustelema-alani alkoi vasta Vaasan tienoilta, päätin kohdastansa sinne viivyttelemättä rientää, käyttäen hyväkseni netkin uudemmat kulkukeinot, joita jo aluksi on meidänkin maahan saatu: rautatiet Hämeesen ja höyryliikkeet Näsijärvellä. Jälkimäisestä ei kyllä ole ajan säästöä, vaan ainoastaan vaivan vähennystä jollekin hevoislamalle, ja vieläpä keesittömälle matkustajalle itselleenkin, jonka ruumisraukkaa muutoin niillä huoneudestansa mainioilla kyytikärryillä matkan poikki koluutetaan.

Tätä viimeisenlaista kulkukeinoa nautiten jouduin Isoon Kyröön, johon oli aikeeni jäädä muutamaksi päiväksi tiedustelemaan siitä koko Pohjanmaalle niin onnettomasti merkillisestä "Kyrön sodasta" Napojen kylässä. Kirkon arkistossa löytyikin kaksi erinäistä tarkkaa kertomusta, joista kumpaisestakin tein otekirjoituksen ja muistoon panoja muistakin merkillisimmistä kirjoituksista. Kansa tiesi myös tästä kertoa, mutta ei mitään laviammalta eikä tarkemmasti kuin minkä olin jo kirkon arkistosta saanut; sen huomauksen tein ainoastaan, että kieli näissä seuduissa väkevästi vivahti Iin pitäjän puheen parteen, ja vaikka tuli puheeksi paenneista pohjaan päin ison-vihan aikana, en hoksannut kuulustella ennenmuinaisia kansan muutoksia, joita kyllä, niinkuin sittemmin huomasin, oli Iinkin pitäjään tapahtunut.

Täältä poikkesin nyt Vaasaan kuulustelemaan maaherrain kirjoituksia niistä ajoista kuin Pohjanperä kuului Korsholman lääniin, varsinkin kun muutamat niistä kirjoituksista, joita ennen olin tavannut, olisivat niiden kautta voineet saada tarpeellisen täytteensä ja selityksensä; mutta täällä sain nyt kuulla täysi kovaksi todeksi sen jo ennen kulkupuheena valitettavan asian, että asianomaiset olivat palon aikana enemmän säälineet pienintäkin rihkamaansa kuin mitään niistä runsaista vanhan ajan muistoista, joita epäilemättäkin tämän läänihallituksen arkistossa mahtoi löytyä. Hovi-oikeuden arkisto oli kyllä tallella, vaan sekään ei voinut minua niin täydellisesti hyödyttää kuin olisin toivonut; sillä kun Vaasalaiset olivat täydessä muuttopuuhassa uuteen kaupunkiinsa, oli täälläkin kirjat niin lähtöjärjestyksessä, etten voinut löytää Pohjanperän lakikuntain pöytäkirjoja niiltä vuosilta, joista paraiten tietoja toivoin. Kuitenkin tapasin tuomiokirjoja niistä ajoista kun Ii oli Åke Axelinpoika Natt och Dagilla vapaaherran aluena. Kajaanin Raati-oikeuden pöytäkirjat löytyivät myös täällä aina ensimäisestä istuntahetkestään asti, katkeamatta aina vuoteen 1709 ja sitten vuodesta 1723 eteenkin päin. Näistä pöytäkirjoissa tapasin, paitsi muuta, juuri senlaisen selityksen Kajaanin varustoimien vähyyteen isonvihan aikana, kuin jo kirjoituksissani Mehiläiseen v. 1862 olin todenmukaiseksi näyttänyt, että Kajaanin kaupunki oli itsestään niin vähäpätöinen että sitä varten ei kannattanut siellä erinäistä vartioväestöä pitää. Kajaaninlinnan päällikkö oli nimittäin jo v. 1703, kun vihollisen hyökäystä peljättiin, käskenyt kaupunkilaisten pysyä kotoisalla ollakseen valmiina linnaa puollustamaan, jolloin hätätilassa koko kaupunkikin olisi poltettava. Linna, läänin-rajan lukku, eikä siis Kajaanin kaupunki ollut puollustuksen pää-esine, senpä tähden ei siellä niinä aikoina ruvettukaan enempää väkeä pitämään, kuin minkä tämä "Erämaan linna" itse vahdeiksensa tarvitsi. Luonnollisinta olisi nyt mahtanut olla että tästä lähtien tiedustuksia pitkittää, mutta koska en voinut arvata minkä verran aikaa ja varoja tulee kulumaan tiedustelemisissani Tornion ja Limingan välillä, jotka minulle olivat tärkeimmät, niin päätin sentähden lähteä ensin aivan matkan perille, sieltä työtäni alottamaan. Kuitenkin kun tiesin Pietarsaaressa löytyvän vanhan kirkon arkiston, en malttanut olla sinne poikkeamatta. Likemmin Pohjanperään koskevia tiedon uudislöytöjä en täällä kuitenkaan tehnyt, sillä jo viime vuosisadalla näkyy Mathesius ja Aspegren väitöskirjoihinsa nämät lähteet tarkoin ammuntaneen. Merkittäviä ovat kuitenkin ne täällä säilyneet surkeat todistukset Venäläisen hirveästä menetyksestä 1714 ja seuraavina vihavuosina. Ne ovat papillisen viran puolesta tehtyjä kuolleitten luetteloja, mutta tarkempia kuin missään muualla sitten olen nähnyt, sillä näissä on nimi nimeltä erikseen ilmoitettu kunkin kuoleman muoto Niiden mukaan oli Pietarsaaren kaupungissa ja pitäjässä 444 henkeä saanut surmansa Venäläisen kovan menetyksen kautta, mikä lyötynä, pistettynä, ammuttuna, mikä poltettuna, ruoskittuna taikka muuten kivutettuna, mikä vilussa, nälässä eli muussa onnettomuudessa nääntyneenä. Samanlainen ja miltipä ettei kovempi ollut menetys muissa Pohjanperän seurakunnissa. Turun Prohvessori Tammelin oli näistä hirmutöistä kirjoittanut pienen kertomuksen vuosien 1717 ja 1718 almanakkoihin (otettu sittemmin Loenbomin kirjaan: "Upplysn. till Svenska Historien" III, 18 - 39), vaan sitä on useinkin pidetty liikamääräisen hirviänä ja mahdottomana. Vahinko ettei hän voinut parempaa kirjoittaa. Kentiesi olisi hänen helläsydämisiä epäiliöitänsä paremmin tainnut tyydyttää Limingan kirkkoherran Gisselkorssin virkakirje Hallitukselle, jonka mukaan tästä yhdestä pitäjästä orjana pois vietiin 454 henkeä ja murhatuitten luku nousi 2124 henkeen?

Päätökseni mukaan joudutin matkaani Pietarsaaresta eteenpäin, vaan kuitenkin kun aloin epäillä, josko asiat myöntäisivät minut samaa tietä palaamaan, pysähdyin Salosten pitäjään Kirkon arkistoa tutkimaan. Vaikka tämä pitäjäs on vanhimpia Pohjanperällä, ei ole arkistossa kuitenkaan vanhempia tietokirjoituksia säilynyt. Tiettäviäkin kaivattavia on 1. se vanha pärmäkirjoitus, josta kirkkoherra Martti Peitziuksen tekemä ote löytyy vanhoissa Åbo Tidningeissä v. 1785 lisäyksen 29 sivulla, ja vielä 2. Gananderin aikoihin siellä löytyvä Eerik Frosteruksen Breves Observationes ad antiqv. Ostrobotnicas spectantes, josta nyt ainoastaan löytyy vanha virheellinen otekirjoitus Suomen Senaatille kuuluvassa Gottlundin arkistossa. Frosteruksen omista sanoista näkee että mainitun kirjoituksensa muassa olisi pitänyt vielä 3. olla, paitsi muuta, hänen isän-isänsä Simon Frosteruksen kirjoittama, mutta silloin Oulun kirkon arkistoon kuuluva muistopuhe Tohtori Messeniuksesta.

Viralliset kirjoitukset tässä, samoinkuin Siikajoenkin kirkon arkistossa antoivat minulle aivan vähän muistoon panemista, neki niukanlaisia tietoja lappeenrannan-sodan aikuisista vaiheista Pohjanperällä. Näistä, samoin kuin Liminganki kirkon arkistosta, jonka palatessani katsastelin, näkyi että Venäläisillä oli kokonaan toinen käytös kuin koskonkaan ennen. Ja kuinkapas muutoin, kun Keisarinna Elisabetin mainio Julistus Suomenmaan itsenäiseksi valtakunnaksi pääsemisestä Venäläisen suojeluksen alla oli jo vuoden alussa 1742 suomeksikin kansalle luettu. Tottahan nyt tämmöisen tarjouksen perästä oli hetikin kunnia osoittaminen maan laeille ja asetuksille, ja niin näkyykin kaikki asiat kulkeneen tavallisten virkamiesten kautta, ja ylöskannot samaten, eikä enään sotamiehen itsevaltaisella ottamalla. Vieläpä pidettiin valtiopäiväin tapaisetkin, eli oikeemmin sanoen senlainen valio-kokous kuin nykyjään 120 vuotta jälemmin Helsingissä. Valiokunnan jäseniä näkyy olleen kaksi kustakin säädystä. Pappeja: Nicolaus Tolpo ja Arvid Pauliin. Mitään tietoa täällä esiteltyistä asioista ja niiden päättämisestä en ole sen enemmän nähnyt missään arkistossa. Valiokunnan jäsenten anomuskirjat, joita papistollaki näkyy olleen, ja muut päätöskirjat olisivat arvattavasti voineet antaa tarkkojakin tietoja maan tilasta sinä aikana, vaan näillä papereilla on samoin kuin monella muullakin maatamme koskevalla tiedon lähteellä ollut se paha onni, että joutua semmoisiin käsiin, joista eivät milloinkaan niin hevillä ilmi pääse. Niinpä kuuluu nämätkin paperit, ihan syyttömästi, monen vaiheen perästä joutuneen siihen nykyjään suljettuna Yliopistolle annettuun Laguksen muinaispaperistoon.

Ouluun tultuani sain kuulla että kokelas Victor Calamniuksella oli myös aije Pohjanperälle lappalais- ja jättiläismuinaisuuksia tutkimaan, ja oli sentähden odotellut tuloani. Meninki sentähden heti Iihin, josta sitten yksissä seuroin lähdimme Torniota kohden. Kemiin tulomme kun sattui juuri siksi sunnuntaiksi, jona siellä pispan-lukuja pidettiin, niin vaikka palaumaksi oli tiedustukset aivottu, jäimme siksi päiväksi niitä katsastamaan ja olivatkin ne laillansa mitä merkillisimpiä, sillä paitsi sitä että täällä oli talonpoikaisen kansan seassa moninaisia uskoseuroja, kukin omituisella jumaluusoppi-järjesteellänsä, on vielä merkittävä että, jo nyt monien vuosisatojen perästä sitten kun pispan tutkinnoita on ruvettu pitämään, käytettiin selvää isänmaista kieltä pöytäkirjoissa. Aivan ensimäisen suomalaisen Pispantutkinnon Pöytäkirjan sai kuitenkin Iin pitäjäs, jossa toimitus oli tapahtunut viikkoa ennen. Se ei ollut kuitenkaan ensi kerta kuin Pispa Frosterus ilmastui suomalaisuuden ystävänä, siitä muistuttaa se, että Kuopion naiskoulu oli ensimäinen maassamme, jossa suomenkieltä rohjettiin lukea venäjän kielen asemesta.

Koska nyt suomalaisuuden edistymisestä papillisissa asioissa tuli puhe, niin en voi mainitsematta jättää sitä oikeutta, jonka Pohjanmaan papisto vuoden 1732 valtiopäivillä hankki suomalaisuudelle muutamassa virka-asiassansa. Virkamiehet olivat nimittäin ennen, niinkuin vielä nytkin tekevät, lähettäneet kirkkoihin kuulutuksensa ruotsalaisina, joita papit sitte saivat suorastaan suomentaa kansalle. Tästä tekivät Pohjanmaan papit valituksen, ja saivatkin mainituilla valtiopäivillä siihen senlaisen selityksen, että kuulutukset Suomenmaassa pitää olla kirjoitettuna ja papistolle lähetettynä sillä kielellä kuin ne seurakunnissa tulee luettaviksi. Tätä kunink. selitystä kun ei kukaan tätä ennen ole esiin vetänyt, otin sen sitä mieluummin kokouksiini, kun nytkin vielä tapahtuu, että kruununvoudein ja nimismiesten kuulutuksia, kihlakuntain päätöksiä ja uhkasakkotuomioita ruotsalaisina tuodaan suomalaisiin kirkkoihin luettavaksi. Siitä näkyy selvästi että papisto on suomen kielen suhteen saadun oikeutensa unhottanut, ja on sentähden aina valmis kiireesti opitulla suomentama-taidollansa valmis auttamaan muita virkamiehiä, jotka, niinkuin se nykyjään Helsingissä istunut Suomikomitteakin on tuominnut, ovat niin kykenemättömiä, että tuskin viidessäkään toista vuodessa voivat oppia sen kansan kieltä, jonka asioita he hoitavat, ei ainaki ovat hoitavinaan.

Näin pitkien välipuhetten perästä sopii jo ajatella että olemme kerjenneet Tornioon, Pirkkalaisten muinaiseen pääsatamaan, Kuinkas muutoin; sillä Pirkkiön eli, niinkuin Ruotsalaiset sitä sanovat, Björkön saarellahan Pohjantorni ja vanha kauppapaikka oli.
Nyt siinä ei ole muuta kuin maaseurakunnan kirkko, ja itse kaupunki on, niinkuin tietty, ylempänä toisella, nyt kohta niemeksi maatuneella saarella (Suvanto-saari, jonka nimi muinoin ruotsiksi kirjoitettiin: Sväntsarö). Pirkkiö on muutoinkin muinais-asukasten vanha asuntopaikka, sillä muutamia vuosikymmeniä sitten oli täältä muinaiskansan kivi-aseita löydetty. Pirkkalaisista ja heidän kovasta menetyksestänsä veronkannossa ei sanota muuta muistoa olevan, kuin että itse pää-vihollisen nimi on lapiksi birkal, suoperkele. Tämänlaisen selityksen sanasta kuulin jo vuonna 1854 siellä-käsin matkustaissa ja samaa näkyy Tohtori Strömberg sanovan kertomuksessaan Torniosta, joka käsikirjoituksena oli Raatimies Dahlmannin tallessa. Muutoin näkyy hänen esityksensä Pohjanperän aikaisesta asuttamisesta, eli paljoa ennen Hämeen valloitusta hyvästi sopivan yhteen niiden tietoin mukaan, jotka sittemmin Kemistä ja Iistä sain. Jätämme sentähden tutkimiset tuosta satuhämäräisestä ajasta siksi kuin heidän puheitaan tulemme kertomaan, ja käännymme katsomaan muita tieteensaaliita Torniossa.

Koska matkatoveriani ei huvittanut vanhat arkisto-paperit, niin lähdimme ensiksikin Tornion kaupungin kirkkoa katsomaan. Paitsi hautakirjoitustauluja oli alttariseinällä vielä yksi seuraavalla kirjoituksella:

Anno 1694 var hans Kongl. Maji:t så och Landzhöfd Gref Gustaff Douglas, Et Staatz Secret:n Piper och Krigz Rådet Johan Hoghusen Sampt med Andre store vthaft Kongl. Maji:tz Föllie uppå Törneo Klock stapel som var Dhen 14 Junj då sago wij Sohlen allt intill 3/4 och 8 Minuter till tolff om Natten. Tå kom een Måhnl sky för Sohlen Men när klockan Tolff och 6 Minuter öffuer Midh Natten före kom in vppå Andra dagen som var d. 15 Junij sågo wij Sohlen med sine fulle Stråhlar vpgå ighen.

Om intet Mohlnet hade kommit Så hade Wij här sjelwa Sohlen hela Natten för under Horizonten var Sohlen intet. Enär det intet är Mulet vthan Klart Wäder Så kan Man see Sohlen här i Torneå Heela Natten.

Alaalla vielä oli muutamia lisä-rivejä, joissa ilmoitettiin että Kuningas Kaarle XI itse oli sen sanasta sanaan kokoonpannut, ja porvaristo sitten muistoksi ja kaupungin kunniaksi kultapuustavilla tauluun kirjoituttanut.

Alttarikuorin sivuseinällä oli vielä kaksi viimeisen Englantilais-ranskalaissodan aikana kirkkoon lahjoitettua suurta taulua, nimittäin edesmenneen Keisarin ja Keisarinna-vainajan muotokuvat, öljyvärillä maalatut ja siis ulommaksi loistavammat kuin ne samamuotoiset pienet kivipiirtokuvat, jotka v. 1858 näjin Kalajoen kirkon perässä kahden puolen alttaria, juuri samalla paikalla, jossa muualla Pohjanmaan kirkoissa on Keisarien vakuutusvalat maan uskonnon ja perustuslakien pyhänä pitämisestä. Että kansa tahtoo osoittaa kunniaa hallitsiaansa kohtaan on kyllä kaunis asia; vaan tapa että Jumalan kunnian rinnalle asettaa katoovaisten, kuolevaisten kunniaa on, vähintään sanoen, typerän kumartelus-innon merkki. Tempeli ja alttarit ovat Jumalan kunniata varten, vaan hallitsian suurin kunnia on lakein hyvässä käytännössä. Missä siis olisi hallitsiain muistoille voinut olla sopivampi paikka kuin Oikeuden-käytäntö huoneessa, johon nyt täältä menimme?

Raatihuoneen ovesta sisään astuttuamme kohtasi silmiimme joku tuttu kuninkaallinen muotokuva. Se oli Kaarle XII. Hänen rikotusta rinnastaan saatti nähdä että hän kuvanakin, kuoltuaankin, oli saanut olla vihollisensa kanssa vastanenässä. Vuonna 1809 oli nimittäin eräs syntymaansa rakkaudesta innostunut venäjän upseeri hänelle miekkansa rintaan lyönyt. Haava on nyt paikattu ja umpeen maalattu. Raati-oikeuden arkisto on erinomaisesti täydellinen ja hyvässä järjestyksessä, ja sainkin sentähden täältä useimmat tiedon lähteet kaupasta, ja niistä kilpakokeista, joilla Tornio ja Oulu saivat Kemiläisten itsenäisen kauppaliikkeen asettumaan ja omiin valtoihinsa anastetuksi. Kirkon ja Provastikunnan arkisto ei tarjonnut minulle mitään tähdellisempää muistoon pantavata, varsinkaan kun se äkkinäisen viran hoitajan kädessä on siksi epävakaisessa koossa, ettei etsintä voi heti täydellisesti tapahtua. Kemissä olin jo edeltäpäin kuullut että Provastikunnan arkistossa pitäisi olla joku "Kertomus Kemin pitäjästä", ja sen löytäminen onnestuikin jälestäpäin, jonkatähden H:ra Alkeisopettaja Mellenius siitä, samoin kuin T:ri Strömbergin käsikirjoitettuna olevasta kertomuksesta "Om Torneå", toimitti minulle täydelliset otteet, jotka nyt tässä muiden kokoelemieni muassa Seuralle lähetän.

Matkakumppalini sillä aikaa tekemät kokeet saadaksensa kuulla jotaan jättiläis- eli lappalaismuistoja näyttivät yhtä vähän onnestuvan kuin minunki kuulustelemiseni kristinopin ensimäisten levittäjäin käynnistä tällä perällä. Lähdimme sentähden Kemiä kohden, palaamaksi jätetyitä tutkinto-aloja katselemaan.

Että asujamet koko Kemin pitäjän alalla, ja ylempänäkin pitkin Kemijoen varsia ovat Karjalaista heimoa, havaitsin jo heidän kielestänsä matkoillani v. 1854, mutta nyt saamani kansan tarinat tekevät sen vielä vakaammaksi. Ennen vanhaan oli nimittäin "asujamet Venäjän Kemistä kulkeneet täällä kalastamassa, ja jopa viimein kokonaankin tänne asuntonsa muuttaneet." Kun kysyin josko riitaisuudet eli vainot Venäjän puolella olisivat oikeastaan voineet olla syynä heidän tänne asettaumiseensa, niin vakuutti mies ei koskonkaan kuulleensa vanhain tästä asiasta muuta kertoneen, kuin että "Kemijoen entinen lohirikkaus heidät tänne veti." Eteläpuolella Simon seurakunnan rajaa näkyy heti kielen parren muutoksesta, ettei tämä Karjalainen asutus niin yksinään pääsnyt vallalleen Iissä ja sen eteläpuolella, vaikka kyllä heidän asettumisestansa tännekin on Karjalankylä ikivanhana todistuksena. Sitä vastaan näkyy etelästä päin tulleen toinen kalastaja asutus, joka rantamaat valtasi, eli niinkuin Haukiputailla tiettiin kertoa: "Oli ennen vanhaan tänne tullut asujamia Kyröstä kalastamaan meressä ja joessa. Kestikivari Saanion lähellä oli heillä ollut yksi kalastuspaikka, josta lahtea kutsutaan vieläkin Kyrönlahdeksi, ja Simppulan takana Haapasuolla on Kyrönsaari, jonka sanotaan siitä juuri saaneen nimensä että Kyröläiset siinäki kalastivat. Tähän tietää vielä vanhat lisätä, että niissä seuduin simpukoita saatiin, josta muka Simppulakin sai nimensä. Että nämät asutustapaukset, jotka paikkain nimien muassa ovat kansan tarinassa säilyneet, ovat ikivanhoja näkyy siitäkin, että sekä Kyrönsaari että simpukkain pyyntipaikat ovat jo jääneet pari virstaa etäälle joesta ja runsaan puolen penikulmaa merestäkin. Itse jokikin on kerjennyt siitä ajasta muuttaa sekä muotonsa että nimensä. Vanhemmissa kirjoissa kutsutaan Haukiputaan jokea Kiimingin joeksi, ja noin kolme vuosisataa vanhoissa kirjoissa tavataan aina Kiimingin nimen asemesta "Kymick", ja tosiaankin se silloin ansaitsi Kymikin arvon ja nimen, kun itse se haukirikas pudaskin, josta seurakunta sitten nimensä sai, oli vielä merenä ja ne alankomaat, jotka ylempää jokivarresta lähtien mainitun Kyrönsaaren kautta mereen kierrättelevät, virran suuhaarana. Että se myös oli yhtä kalarikas kuin arvoisakin, voipi siitäkin arvata, kun vielä nytkin sen matalaksi liettyneestä suusta lohet nousevat, ja kun Kyröstä asti kannatti sen rannoille lähteä asumaan. Mutta kun vielä kuulemme että paitsi Jokelaa ja Penttiä myös Kurkelat olivat olleet ennen vanhaan mahtavia haaksen isäntiä, niin ehkä päätämme tällä Kyröläis-asutuksella kalanpyynnön olleen ainoastaan sivutoimena, ja kaupan ja lapinkäynnin pää-asiana? Tästä arvelusta saa olla huoleti, sillä lapinkäyntiveroa ei ole ikänä Iin pitäjästä maksettu, vaan ainoastaan Kemistä, Torniosta, Luulajasta ja Piitimestä, joiden paikkakuntain Pirkkalaisten seassa mahtoi olla suuri joukko Hämäläisiäkin. Matkallani v. 1854 kuulinkin Rovaniemessä kerrottavan että Hämäläisiä olisi asunut niissä seuduissa missä nyt on kirkko.

Silloin kun nämät asutukset tapahtuivat, ei suinkaan maa ollut aivan autia ja ne runsaat kalavedet aivan tuntemattomina, sillä jos Kainuun kansaheimoa koskonkaan täältä luulee löytävänsä, niin tottapa tänä aikana, jos kohtakin vähän ja katoamaisillansa. Kun Pohjanmaan kielenmurteet näyttävät että hämäläisyys ei missään paikassa ole siellä pääsnyt täyteen valtaansa, - eipä itse Kyrössäkään, niin en luulisi paljon erehtyväni jos luulen siihen olleen sen syyn, että ne niinkutsutut Kyröläiset eivät itsekään olleet puhtaita Hämäläisiä, vaan yhtä paljon, jos ei enimmäksikin osaksi, sitä entistä Kainuun heimoa. Sentähden saattikin tätä Suupohjassa asuvaa, Kyröläisiksi kutsuttua kansaa muuttauda Pohjanperälle erinomaisempia riitaisuuksia synnyttämättä ja hämäläisyyttä istuttamatta. Kemin karjalais-asutus näkyy sitä vastaan vähemmän sopeuneen entisten asukasten kanssa yhteen, koska Kainuulaisten täytyi koko siltä alalta pois vetäytyä Länsipohjaan erilleen veljistänsä Kajaanin maakunnassa. Kainuun kylän nimi Ylätorniolla on viittana siihen, ettei tätä pohjimmaistakaan osaa Kainuun kansasta tarvitse lähteä Lapista hakemaan, vaan voipi hyvästi päättää sen tänne ruotsin puolelle päin vähitellen kadonneen. Tähän asiaan luulisin vielä paljon selkeyttä saatavan, jos Pohjanmaan suomalaiset kielen murteet sekä itäisellä että läntisellä rannalla tarkoin tutkittaisiin, joka olisi sen tärkeämpi asia, kun vanha Kainuun kieli on niin vähän pää-ominaisuuksiltansa tunnettu, että yksi luulee siinä näkevänsä savolaisuutta, toinen hämäläisyyttä, "ehkä riutuvalla tavalla."

Paitsi näitä asutuksia oli Pohjanperälle asettunut Ruotsalaisiakin, jos ei ennen niin ainakin yhtä aikuisin kuin mainitut suomalaiset asutukset tapahtuivat maan puolelta, sitä todistaa se merkillinen asia, että näiden umpisuomalaisten pitäjien Kemin ja Iin edustalla kaikki meren ulkosaaret kutsutaan yhteisellä nimellä krunneiksi, niink. Ulkokrunni, Selkäkrunni, Maakrunni, ja vieläpä lähempänäkin rantamaata on senlaisia nimejä kuin Kraasukka (Gråsugga), Kraaseli (Gråskäl). Yksi karinen niemi Haukiputaan joen suulla kutsutaan Riviksi (Ref), ja Kellon rannalla on Isollaniemellä sen mereen päin ympyrän vuoren nimi Runteli (Rundel); ja vielä viittaukseksi näiden asutusten koto perästä löytyy senlaisetkin nimet kuin Helsinginkylä Ylä-Torniolla, ja Helsinginkoski Iin joessa. Nämät uudet asutukset näkyvät ei ainoastaan vallanneen kalastus- ja asuinpaikkoja itselleen, vaan myöskin tehneen entiset asukkaat alammaisiksensa, oikeenpa valtansakin rajat määräten Oulujokeen asti. Arvattava on, että tämmöiset uudis-asukkaat eivät voineet olla mieluisemmat maan entisille asukkaille, kuin Pirkkalaiset Lappalaisille, ja ei paljoa puuttunut ettei heidänkin nimestänsä tullut paholaiselle uutta nimeä. He pääsivät sillä, että heitä pidettiin ikääskuin Hiidestä heitetyiksi, ja sen tähden kuuleehin vielä Pohjanperällä sanottavan kirosanan asemesta: "mene Helsinkiin."

Se ruotsalainen asutus, josta kansan tarina Kemissä tiesi kertoa, on taas toinen ja myöhempi, tapahtunut arvattavasti kohta jälkeen vanhan Sigtunan hävityksen v. 1187: sillä kertojani puheen mukaan "oli ennen vanhaan asujamia tullut Liedakkalan kaupungista Ruotsissa ja asettuneet tänne ja perustaneet nykyisen Liedakkalan kylän, jonka nimi on siitä ikivanhasta ajasta". Se parasta kertomuksessa on, että Liedakkalan toinen nimi onkin, aivan oikeen, Sihtuuna, jonka tähdellisyyttä ei kertojani huomannut.

Mutta samaa mukaa kuin nämät ruotsalaiset valloittajat itse tulivat kristin-uskoon, niin on arvattava, että he taas sitä yhtä suurella innolla ja kiivaudella myös maanki asukkaille pakoittivat. Olavi pyhän satu kuvaa aika hyvästi uskonlevitystapaa niinä aikoina: henki, elämä ja omaisuus pois jokaiselta, joka ei tahtonut antaa itsensä kastaa kristin-uskoon, taikka joka siitä pois luopui. Vanhain jumalain palvelus ei voinut tapahtua muutoin kuin metsän korvessa ja semmoisissa paikoissa että jos tavattiin, niin saatti henkeänsä puollustaa. Siitä ajasta näkyy nuot Metelin-kirkot eli linnat olevan muistomerkkinä, ja semmoisista löytyy yksi Iissäkin. Se on muutamia neljänneksiä ylöspäin Iinjoki-varrella ja sen pohjaispuolella. Matkakumppalini oli jo ennen paikalla käynyt, vaan nyt lähti sitä tarkemmin tutkimaan, ja koska oli aije tästä kuvaustakin ottaa, niin varustin hänen isolla sitä varten sovelialla pimeällä piirtokoneella, jääden itse arkistotutkinnoihin. Piirtokonetta ei hän voinut kuitenkaan käyttää, sillä niin sakiasti oli puita jo paikalle kasvanut. Hän toi siitä ainoastaan seuraavat tiedot. Paikka on noin virstaa kaksi joesta suon partaalla, josta Kälkäjoki juoksee Iijokeen. Se näyttää ennen olleen järvenä ja ulottuneen Metelin-kirkon juurelle. Ranta on kivikkoa ja näyttää vähin kuin olisi lapin-raunion merkkejäkin siinä. Itse paikka on soikean-ymmyrkäinen, eli pikemmin ymmyrkäkulmanen nelisivu, kaksin kertaisilla seinämillä eli muureilla, jotka ovat noin 10 eli 12 jalkaa paksut ja 2-4 jlk korkeat, osittain maasta, osittain kivestä tehdyt, aina sen mukaan minkälaista ainetta milläkin puolella oli. Keskusta oli korkeampi kuin muurien väli ja koko jäänös on pituudelta 126 jlk, ja leveydeltä 90 jalkaa. Haltiata sanotaan neitoiseksi *1, ja paikkaa niin hyvin kirkoksi kuin linnaksikin, eikä ainoastaan linnaksi niinkuin Salon linnaa Salosten pitäjässä."

Muurien rakennus näyttää siis että paikka ei ole ollut mikään vasituinen linnoitus, ja että nimi taas osoittaa että se on ollut yhtä hyvin varustus kuin jumalanpalvelus paikkakin. Jättiläisten kirkoksi sitä ei kukaan myönnä, sitä vähemmin kristittyin jumalanpalvelus-paikaksi, ja kun Erik Castrén v. 1754 painetussa väitelmässään "Beskrifning öfver Cajaneborgslän" arvelee Metelin-väkeä niiksi, jotka Kuningas Kaarle IX:n aikana Sigismundin puolesta häntä vastaan kapinoitsivat, niin koetin kansalta kuulustella josko tämä arvelu olisi tosi; mutta "semmoisia sotaisia kapinoitsioita ei niistä ole kuultu, se on vaan Metelin-kirkko elikkä Metelin-linna, ei se muuksi pääse." Kun nyt tämmöisiä Metelin-nimisiä paikkoja Castrén luettelee monta, ja siihen vielä voimme lisätä, että Oulun kaupungin sisällekin tulee yksi semmoinen, nimittäin Metelin-mäki, jossa nykyinen Pappila on *2, ja kansa sentään ei tiedä näistä mitään tarinoida, niin näkyy se aivan luonnolliselta, että jos ne ovat pakanallisten jumalain palveluspaikkoja pakanuuden ja kristinopin kilpavoitteluajoista, niin ei ihme olekaan että sekä ajankaukaisuus ja voittava kristilisyys mielestä pois tummenti koko asiat, niin että tuskin nimiä jälelle jäi. Mutta nimipä sanookin paljoa enemmän kuin vajavaiset tarinat. Jo mainitsimme millä kovuudella ensi aikoina pakanuutta pois juuritettiin, jonkatähden jokaisella, joka vastoin kieltoa senlaisista menoista tavattiin, ei ollut muuta neuvoa kuin henkensä, elämänsä ja omaisuntensa puollustaminen. Sillä tavoinhan se sitten vanhain jumalain palvelus tulikin metelinä pidetyksi kristillistä hallitusta vastaan. Muutamissa paikoin on nimi meteli niin merkityksensä kadottanut, ettei sillä muuta ymmärretä kun jota kaukaista metsä- eli kangas-paikkaa, niin että esm. hevoisista sanotaan "ne ovat metelissä", kun ovat sydänmaassa. Tämäki siis osoittaa tällä nimellä tarkoitetun salaista meteliä, ja se juuri oli epäjumalain salapalvelus. Metelin-mäen nimi keskellä Oulun kaupunkia osoittaa siis siihen harmajaan muinais-aikaan, kun tässä ei vielä ollut virennyt sekään kauppaliike, joka sittemmin siihen kaupungin synnytti.

Kirkollisten asiain aikaisesta järjestymisestä Pohjan perällä antaa Strandberg kirjassaan Åbo Stifts Herdaminne sen merkillisen tiedon (mistähän lienee sen saanutkin?), että Kemin pitäjäs oli jo perustettu v. 1249; mutta kuitenkin nähdään toisista tiedon lähteistä, että sekä Kemi ja Ii vielä 1374 olivat kappeleina, ja vielä siitä kun vuosien 1342 ja 1351 välillä Piispa Hemming Torniossa käydessään oli vihkinyt hautausmaan ja kirkon edessä ammeessa kastanut Oulussa, Simossa ja Kemissä asuvia Lappalaisia *3 ja Karjalaisia, että näillä ei kaikisti vakinaista pappiakaan ollut, jota vielä näkyy todistavan Kemiläisten omat muistelmat, joiden mukaan "ennen vanhaan käytiin ripilläkin Salon kirkossa".  Kertojani vakuutti sen tapahtuneen joko kirkon tahi papin puutteen tähden, vaan minun luultakseni saatti se hyvin tapahtua senkin tähden, että Salon kirkko oli niinkutsuttu pyhä "uhrikirkko", joksi sitä vielä minunkin muistiini vanhat Iissä ovat sanoneet. Salon kirkon sanotaan kuitenkin tulleen perustetuksi sentähden että eräs semmoiselta jumalanpalvelus-matkalta palaava Piispa oli silloin Oulun-salon läpi kulkevassa salmekkeessa ollut vähällä hukkua, vaan onnestunut kuitenkin pelastamaan henkensä, jonka muistoksi hän siihen sitte kirkon perusti. Jotaan samallaista piispa- eli munkkimatkaa luulimme Munkkihiedan Simossa muistuttavan, ja koettelimme sitä kuulustella, vaan se meni kerrassaan aivan turhaan. Syy tähän hartaasen utelemiseen oli se, että Senaatin arkiston vanhoista tilikirjoista olin jo ennen nähnyt, että Simossa Montajan edustalla oli v. 1558 kaksi luostarin apajaa, ja nyt sattui että vastapäätä tätä luotoa rannalla oli se kummallinen Munkkihieta. Se on noin 26 - 30 jalkaa korkea monimutkainen hieta muuri, nähtävästi luonnon tekemä muutoin tasaiselle alanko rannalle lahden pohjaan. Se ainoa mitä tästä tiettiin kertoa, oli että ennen vanhaan joku laiva siinä oli joutunut haaksirikkoon: mutta mitä ne haaksirikkaon joutujat olivat olleet, sitä ei yksikään tietänyt sanoa. Niin meni auttamattomasti hukkaan kaikki kultaiset toivomme, joita edelläkättä tästä nimestä olimme päässämme kuvanneet.

Näin yhdessä jaksossa esiteltyäni kaikki mitä koko tiedustelema-alaltani sain tietää noista hämärimmistä alku-ajoista, sopinee taas palauta matkajärjestyksestä tiliä tekemään. Kirkon ja kruununvoudin arkistot katselin sillä aikaa kun matkatoverini koetteli muinaistiedustuksiansa näillä tienoin ja kävi myöskin Tervolassa. Kemin kirkon arkisto on kyllä vanha ja kirjoja on isonvihanki ajoista; vaan merkillistä on ettei niitä hirveöitä murhatuiden luetteloja, jonkalaisia Iissä ja Haukiputailla löytyy, täällä ollenkaan tapaa. Oliko venäläinen täällä saanut vastuksensa eli mikä oli, ettei samaa hirmuleikkiä täällä pidetty kuin muualla Pohjanmaalla? Että jotaan vastusta oli tehty, näytti kansan tarina osoittavan. Olipa nimittäin, samana vuonna kuin Kemin kirkkokin rosvottiin (v. 1717), tullut vielä suuri joukko Venäläisiä ja pahaa menoa kylässä pidettyänsä asettauneet Mikkolan taloon, eteläpuolelle Kemin jokea. Nytpä oli Kemin miehet pitäneet varansa ja jonkun ruotsalaisen kapraalin elikkä upseerin *4 johdolla yht'äkkiä piirittäneet talon, juuri kun heidän päällikkönsä oli saunassa kylpemässä. Kova verisauna tuli nyt Venäläisille, ja päällikkökin, joka hätäyksissään aivan appo-alastoinna jäälle juoksi, sai jälkeen lähetetystä pyssyn luodista kuolemansa. Ei kaukana tästä on toisella puolen jokea Valmarin niemi, jossa sen kirkon sanottiin olleen, jonka venäläiset Sten Sturen aikana polttivat. Se ei ollut muuta kuin vähäpätöinen malkakattoinen huone, ja sen edessä pylväs-rakennuksella oli ollut kirkon ainoa pieni kello. Tämä oli Venäläistä peljätessä pois-otettu ja upotettu pohjaispuolelle kirkkoa jokeen, niille seuduin, jossa tästä jokihaarasta vielä on vähäinen lahdelma jälillä. Mutta kun rauhattomuuden perästä ne miehet olivat kateessa, jotka kellon olivat kätkeneet, niin ei sitä enään löydetty. Se vielä jälellä oleva v. 1517 rakettu kivikirkko on siitä merkillinen, että sen kattokuvitus, joka jo v. 1749 mainitaan kuluneeksi, vaan vielä nytkin on jälellä, näkyy olleen maalauskaavana sille kuvarikkaudestansa mainiolle Haukiputaan kirkolle. Samat kuvat Kristuksen piinasta, samanlaisen Johanneksen Ilmestyksestä. Ja entäs viimeisestä tuomiosta? Samat pirut, samat lohikärmeet, kaikki niin samanlaiset kuin yhdentoista penikulman päässä mahdollinen oli tämän jälkeen kuvata. Saman kaavan jälkeen näkyy Limingan entinen kirkkokin saaneen jonku taitoniekan kädestä suuren taulun, jossa helvetti oli siihen laatuun maalattu, että tuskin se nerokas Rosenkrantzikaan sille kirjassaan "Aestetik des Hässlichen" olisi voinut sijaa löytää. Mutta ennenkuin Kemin jätämme olisihan ollut velvollisuutemme sanoa joku sana siitä niin merkillisestä Kipumäestä Kemissä, joen varrella: tuosta kummasta kukkulasta, josta Ganander Mythologiassaan tietää kertoa, ja jossa on Kivi keskellä mäkeä, Siinä reikeä yheksän, Jonka reikä keskenäinen, Yheksän sylen syvyinen, Johon kivut kiistetähän, Tungetahan turmiotkin, sitä niin kummallista paikkaa - ei olekaan. Muutamat arvelivat koko jutun syntyneen siitä, että Kivalon-penikoissa löytyy niinkutsutuita Jatulilaisten *5 raunioita, joita muutamat yksinkertaiset kammoksuvat, vaikka ei nämätkän ole erinomaisempia kuin ymmyrkäisiä kuopakkeita semmoisissa paikoissa, joissa on "kivirakkaa".

Semmoisia ymmyrkäisiä kuopakkeita ja raunioita kävimme itsekin katsomassa Kirnuvaaralla Simossa. Ne olivat vähä-kivisillä paikoilla hyvin pieniä, tuskin kyynärää poikkimitaten; mutta sitä mukaan kuin kivikko eneni ja kivet suurenivat, olivat nämätkin aina isompia ja jyrkempiä ulkolaidoiltansa. Minun nähdäkseni olivat ne enemmin luonnon kuin ihmisen tekemiä, sillä ne pienimmät olivat liian vähäpätöisiä ja joskus niin liian likikin toisiansa, että tuskin koskoinkaan ovat voineet olla pienimmänkään kodan sijana. Tämmöisiä kuopakkeita sanoivat Simolaiset löytyvän ei ainoastaan Kirnuvaaralla, vaan "joka paikassa missä vaan on kivirakkaa", josta päättäen olisi lappalaisia pitänyt olla ankara määrä ulottumaan jokaisen senlaisen kotakaupungin perustajiksi kuin rakat osottavat. Todenmukaisimmalta näyttää siis mitä talonpojat itsekin asiasta arvelevat, että kun senlaisten kivivaarain sivut ovat aina, varsinkin merenpuolelta, aaltomaisia, ikääskuin meren pohja, niin lienee nämät kivikuopatkin meren käynnin tekemiä; vaikka sitten erinomaisuutensa vuoksi niitä on jättiläisten ja lappalaisten tekeminä pidetty. Samanlaisia arveluita tekivät Haukiputaalaiset niistä raunioista, joita löytyy Hiidenhankaalla, Onkamon ja Iin kyläin välisessä sydänmaassa. Konttikankaalla Iinjoen varrella on taas kummun muotoisia raunioita, joita matkakumppalini oli muutamia hajoituttanut ja kaivattanut, mutta ei mitään löytänyt, joka todistaisi niiden olleen hautakumpuja. Lappalaisten muistoksi löytyy joku nimi siellä ja täällä, mutta ei mitään sen enempää. Sentähden oli matkakumppalinikin tiedustuskokeista liian vähän valistusta tähän asiaan. Mitä hän sittemmin kuin erosimme on voinut tiedon lisäksi saada, sen hän on aikonut minulle ilmaista, jonkatähden jätänkin koko jättiläiset ja lappalaiset hänen valtaansa, jatkaen omaa kertomustani.

Se ainoa muisto Simon vanhimmista asioista mitä kansan tarinassa näkyy, on satuperäinen muistelma Venäläisten käynnistä pitkin tätäkin jokivartta rosvomaretkillänsä. Tarinan pää-sankarina on se ainonen Laurukainen, joka ei liene muu kuin kansan mielessä itsenäiseksi olennoksi kuvautunut kivekäs. Tavallisen laurukaisjutun mukaan saattaa tämäkin joukon Venäläisiä muutamalle saarelle Simojärvessä nälkään kuolemaan. Asian vakuudeksi näytetäänkin siellä vielä Venäläisten hautoja saarella. Tällä laurukaisjutulla on siis yhtä lujat todistukset kuin muillakin kaimaksillansa ja vielä se etu edes toisista, että määrää asian tapahtuneeksi "paljoa ennen isoa vihaa; sillä ison vihan aikana saivat venäläiset ihan intikseen polttaa Simon kylän."

Saatuani Simon ja Kuivaniemen vähäiset kirkonarkistot läpikatsotuksi, jatkettiin matka Iihin.

Tämän pitäjän aikaisen perustuksen panee maaherra Carpelan kertomuksessaan *6 vuoteen 1414, ja vähintäänkin niihin paikkoihin täytyy pitäjän itsenäisyyden alun määrätä, jos seurataan tarinaa Kellon kylän synnystä.

Vuonna 1496 mainitsevat Venäläisten aikakirjat Kellonkylää (samalla tavalla Kolokoliksi kuin Lumijokeaki Snjeshnaksi käännettynä), josta näkee että se nimi jo silloin yleisesti oli tuttu. Mutta silloin kun venäläiset Haukiputaan ensimäisestä kirkosta kellon rosvoivat, oli nykyinen Kellon kylän paikka synkkää korpimaata ja se niinkutsuttu Meriläisen lahtikin oikeana meren lahtena. Niillä tienoin missä nyt Meriläisen lahden ja Lopakan lammin vedet pienoisena ojana lähtevät maantien poikki mertä kohden, olivat Venäläiset menossa rosvottune kellonensa, mutta jää ei kantanutkaan. Kello putosi lahteen ja liettyi sen mutaiseen pohjaan ijäksi päiväksi. Siitäpä sitten kylällekin nimi. Venäläisten tietäänkin käyneen sotamatkoilla Kainulaisia ja Normanneja vastaan vuosina 1431 ja 1444, jolloin siis ainakin viimeksi mainittuna vuonna pitäisi Haukiputailla olleen kirkko, ja siis olla kappelina Iin pitäjälle. Ei myöskään voi luulla tarinan koskevan Iin kirkon kelloa ja erheyksestä sitte nimen vaihtaneen, koska vaikea olisi ymmärtää miten tämä lahti saatti pudottaa, kun paljoa pahemmat paikat, niink. Kyrönlahdet, Haukiputaan joet, oli ylitse päästy.

Kirkon arkisto on vanha ja ulottuu alkupuoleen seitsemättätoista vuosisataa *7. Ihmellisesti on se säilynyt kaikkien niiden kovien kohtauksien läpi, jotka kahdella viime vuosisadalla ovat tätä pitäjästä koetelleet. Täältä olenkin sentähden saanut suurimman osan Pohjanperää koskevia tietoja sekä sotaisista että rauhaisista ajoista, ja erittäinkin pitäjään omia asioita valaisevia olivat pispanlukuin pöytäkirjat ja valtiopäiväin päätökset, joita täällä usiampia on tallessa kuin missään muualla koko Pohjanperällä. Papiston kirjavaihteet hevoisrykmenttien aesttamisesta v. 1711 antavat hyviä viittauksia Pohjanmaan tilasta sinä aikana. Kuolleitten kirjat vuosilta 1715 ja 1716 todistavat Venäläisten hirmutöistä aivan yhtä pitäväisesti kansan tarinan kanssa. Kansa tietää kertoa yhdestä ja toisesta, jotka ortehen ripustettiin ja olkivalkialla poltettiin; kuinka vanhinten kiusaksi pienet lapsetkin aidan seipääsen pistettiin taikka uuniin heitettiin; kuinka pakopirtilliset väkeä poltettiin ja murhattiin, joista vielä muistona on Murhasaarien nimet Haukiputailla, yksi Jokisuon keskellä, toinen Kiimingin ja Oulun rajalla yhdellä suolla. Kuolleitten luettelot nimittävät kolmatta sataa henkeä, "jotka vihollinen oli kaikella julmalla tavalla surkeasti päiviltä poisottanut", ja näiden seassa myös nimitetään erikseen muutamia vaimoja metsä-pirtissä murhatuiksi. Semmoisia pakopirttejä löytyy jäänöksinä Iinkin sydänmaissa ja meren kareissakin. Olhavan joen sydänmaassakin Kaihualla oli ollut yksi pakopirtti, johon Venäläiset saivat pakoitetuksi muutaman mies-raiskan itseänsä opastamaan. Mutta matkan pituutta oudostuen alkoivat luulla miehen heitä ainoastaan tahtovan eksyttää ja nylkivät miesparan elävältä. Pakolaiset tulivat siis tällä kertaa pelastetuiksi.

Haukiputaan kirkonarkisto on myös valaiseva, ehkä ei vanhempi kuin vuodesta 1742. Tänä vuonna, kertoo kirjat, oli Venäläiset hävittäneet kaikki kirkon kirjat samoinkuin kappalaisen Eerik Frosteruksenki kirjaston. Kansan tarina tietää kertoa, että Venäläiset ei ainoastaan rosvoneet vaan vieläpä polttivatki Pappilan, joka silloin oli kirkon kylässä Holman taloin takana. Holman pojan sanotaan vielä olleen paossa kartanoa lähellä olevassa suuressa kuusessa, ja sieltä nähneen koko surkean leikin. Toinen pakoon menijä oli hätäytynyt kellotapuliin, josta sitten oli nähnyt kuinka kahden puolen jokea ammuttiin. Siitä kuuluu siis että tämä kahakka tapahtui sulan aikana, ja voisipa vielä tästä päättää, että Venäläisten vastustajana oli sama Kapteeni Löfving, joka Toukokuun lopulla Kellosta lähti Luotoonkin (Carlö) 90:nellä miehellä Venäläisiä hätyyttämään, elikkä lienevätkö itse Haukiputaalaiset sotaisiin puuhiin yrittäneet nähdessänsä sen entisestä julmuudestansa tunnetun vihollisen majojansa lähestyvän? Niin kaiketi Venäläiset näkyvät asian käsittäneen, koska Pappilaa niin vihan kädellä ahdistelivat, vaikka, niinkuin ennen olemme maininneet, senlainen kova käytös ei sopinut tämän sodan tarkoituksiin.

Ennenkuin Haukiputaan seurakunnan jätämme, sopinee mainita että Kreivi Stenbock, joka arvelee muutamassa suossa, Iin pitäjän alalla, olevan Porin läänillä paljon osia, ei ole niin väärässä kuin Mathesius näkyy päättävän (katso Suomi 1843 siv. 128); sillä Rauman luostarilla oli niitly sen nyt melkeen kokonaan niittymaaksi muuttuneen entisen Kellonlahden rannalla. Paikasta tarkempia tietoja antaa kokoelmieni seassa löytyvä Kihlakunnan Pöytäkirja Iin pitäjän talvi-käräjissä v. 1684. Edustalla oli myös luostarin kalavesi, jota niinkuin vanhat tilikirjat Senatin arkistossa osottaa, vuonna 1558 viljeltiin viidellä verkolla.

Kirkon arkistoa Oulussa en nähnyt yhdessä koossa, vaan sen mukaan mitkä kirjat olivat läpikatseltavinani ei näkynyt sekään menevän edemmäksi vuotta 1742, jona venäläinen täällä majaili. Niistä saatavat vanhimmat tiedot näkyy Snellman poimineen jo väitelmäänsä "De Vrbe Vloa" v. 1734. Jälellä on kuitenkin vielä vanhan aikuisista Tohtori Messeniuksen muotokuva "det lifachtiga Conterfeij han förärt" ja arvattavasti myöskin samalla kertaa lahjoitetut kirjansa, jotka Oulun linnassa istuessansa kirjoitti, nimittäin Specula, Chorografia ja Theatrum Nobilitatis; mutta mikä pahin on, ei kuulu täällä eikä muualla Eerik Frosteruksen käsikirjoitusta: Anmärkningar öfver Ulo socken af Norra Häradet uti Österbotns Höfdingedöme, samalta vuodelta kuin hänen Antiquitates Ostrobotnienses."

Kun jo Ouluun tullessani olin saanut sen tiedon, että Maaherra Stjernskantz oli vuonna 1829 eli 1830 Pyhäjoen kirkon arkistosta tuottanut koko joukon vanhoja kirjoituksia, joiden seassa myös piti olleen tärkeitä erityisten kirjeitäkin, niin kävin niitä kuulustelemassa Läänin hallituksen arkistosta, jossa nämät sanottiin vuosikaudet olleen itsepäällensä säilytettynä jossakin arkussa; mutta näistä ei enään tietty sen tarkempaa tietoa antaa. Itse arkiston kirjoista, jotka eivät vanhoja ole, katselin ainoastaan viimeisiä sota-aikoja koskevia kirjoituksia, joiden seassa havaitsin erään kirjeen, joka todistaa ettei vielä viimeisenkään venäläis-ruotsalaisen sodan aikana, ollut Iinpitäjäläisten vanha sotarohkeus sen vähemmäksi sammunut kuin että 100 Ylikiiminkiläistä, mikä milläkin aseella varustettuna, vastaan otti Keisarillisen Vänrikin Tyrvakoffin, joka täältä oli yhdellä miesparvella lähetetty muonaa noutamaan *8. Kummako sitte, jos parikymmentä vuotta jälkeen ison-vihan Venäläisillä oli syy luulla Haukiputailla tehtyä vastusta kansan itsenäiseksi kokeeksi.

Kaupungin Raatihuoneen arkisto on sitä vastaan vanha ja ulottuu kaupungin ensimäisiin aikoihin. Kaupungin vanhimmasta kartasta tein tarkan otteen, ei ainoastaan sen vuoksi että sittemmin saada verrata kaupungin nykyistä muotoa ensimäiseen, vaan varsinkin sentähden että vanhasta Oulun linnasta ei löydy mitään muuta perustuskarttaa, - eipä Ruotsissakaan, vaikka tarkoinkin olen kuulustellut. Itse kirjoituksia olisi nyt ollut rupeaminen läpikäymään, mutta kun kovin kannikalle joutuneet matkavarani antoivat minulle liiempää kiirettä kuin olisin suonut, niin täytyi minun kiireemmältäni katsella ainoastaan tärkeimpiä aikakausia. Paitsi yhtä todistusta Venäläisiltä v. 1711 otetun saran kaupassa oli koko isonvihan ajoista se ainoa muistoonpantava, että sarkasodasta oli v. 1713 Maalisk. 18 päivänä toiset tutkintokäräjät Sotkamossa. Mutta mitä tästä tiedosta on hyötyä, sitä en vielä tiedä itsekään, ennenkuin saan tietää josko pöytäkirjain löytämisestä on toivoa. Lappeenrannan sodan ajoista kun lukee Kenraali-majuri Freudenfeltin sanomakirjeistä kuinka venäläiset Oulussa tekivät suuria varustuksia, löivät pylväs-aitoja kaupungin ympäri, lähettivät tarkastus-joukkoja Iihin j. m. s. niin tekee mieli kurkistaa varustuksen yli ja kysyä: miten siellä sisäpuolella muut kaupungin asiat kävivät? Ne vähäpätöiset tietokipeneet jotka, arkistosta sain, löytyvät kokoelmissani; mutta arvattava on, että tämä aika antoi kaupunkilaisille enemmän puuhaa ja huolta kuin näissä näkyy, vaan kenties ovat tähdellisimmät kirjoitukset täälläki niinkuin useasti muuallakin meidän maassa kohdanneet tavallista onneansa - että kadota. Viime vuosina tehdyt kokeet järjestää ja nidottaa arkiston varoja, antavat hyviä toivoja niiden edespäin säilymisestä, ja senlainen keino olisi usiassa muussakin arkistossa seurattava, että ei rauhan aika saisi sitä hävitetyksi minkä sodan aikakin sai säilytetyksi.

Viipurista Tammikuun 5 päivänä 1863.

J. W. Murman

*1 Vertaa Permiläisten kulta-eukkoa (Suomi 1848 siv. 121).

*2 V. 1649 näkyy siinä olleen kirkko.

*3 Kemijoen eteläpuolella Pölhön rannassa näytettiin meille sija, jossa viimeisen lappalaisen piti asunneen.

*4 Luultavammasti oli hän joku Kivekäs tahi salajoukon kuljettaja.

*5 Näin kutsutaan Jättiläisiä Kemissä.

*6 Tämä käsikirjoitus löytyy kuninkaallisessa kirjastossa Ruotsissa.

*7 Otekirjoituksia pappein valtuuskirjoista on myös 16 sataluvulta.

*8 Tutschkoffin käsky-kirje Laakman Antellille tätä asiaa tutkimaan. Kuvernörin viraston kopiokirjassa, Läh. N:o 40 vuonna 1809.