Suomenmaalla ja -kansalla on vanhastaan ollut erinomainen maine noituudesta, vaikka luultavaa on että se maine, samoinkuin maan- ja kansan nimetkin, on alkuansa lappalaista perintöä. Tiedämmehän pakanuuden aikaisesta sadustosta, että skandinavilaiset kapissa kävivät oppia noitumisessa ja tiettävästi ovat suomalaisetkin etsineet tehokkaampaa noituutta Lapista.
Suurimman maineen suomalaisista noitakeinoista näkyy muinoin saaneen tuulen nostattaminen, josta muukalaisten purjehtijain kohtalo, kun liikkuivat lähellä Suomen rantoja oli riippuvainen. Muistutamme vain esim. sitä myrskyä, jolla suomalaiset hankkivat tuhoa Olavi Pyhän laivastolle Etelä-Suomen saaristossa, ja sitä raju-ilmaa, jonka Annikka, Turusen neiti, nostatti uskottoman kestin perikadoksi *1.
Tuulen osasivat suomalaiset sitoa solmuina köyteen, nuoraan tai rihmaan käytettäväksi tarpeen mukaan. Mehiläisessä 1836 on Lönnrot julkaissut runon »Kaunis Tammi», jossa orjankauppiaat punovat tuollaista noitaköyttä Vienanmerelle mennäksensä:
Venosessa nuoret sulhot,
Nuoret sulhot naimattomat,
Vielä viinan juomattomat
Punovat punaista köyttä,
Köyttä rauta palmikoivat,
Sitoa meri sininen,
Läksi Kannan kaakistoa,
Meren tyynenä pysyä, Lahen Kannan kaunihina |
Viea Vienahan neitosia,
Kaupita merikanoja. —
Elkäte meriset miehet
Vielä vieko neitojamme!
Ei neittä tukulla myöä,
Eikä kansoin kaupitella,
Oravat myöään tukulla,
Revot kanssa kaupitahan. |
Siitä nähden tekijät itse luottivat noihin taikakeinoihinsa, eikä siis voi kummastella että niitä kaupittelivat muukalaisillekin.
Yleistieteellisessä teoksessa De proprietatibus rerum (Aineiden ominaisuuksista), jonka tekijä englantilainen harmajamunkki Bartholomeus Anglicus (de Glanvilla) oli Suffolkin kreivien sukua ja eli noin 1360, sisältää 172:des luku seuraavan kertomuksen Suomesta ia sikäläisestä tuulenkaupasta:
"Suomi (Winlandia) on Norjan vuorten itäpuolella sijaitseva ja meren partaalla leviävä maa, joka ei tuota paljon muuta viljaa kuin heinää ja metsää. Sen kansa on sivistymätöintä, talonpoikaista ja raakaa ja harjoittaa noitumista. Siten he kaupittelevat ja myövät tuulta purjehtijoille, jotka tyvenen takia pysytteleivät heidän rannoillansa tai heidän luonansa. He näet tekevät rihma-kerän sitomalla siihen erityisiä solmuja ja neuvovat sitten vetämään kerästä solmuja kolmeen asti tai useampia, sen mukaan kuinka kovaa tuulta tahtovat. Ja heidän uskomattomuutensa tähden haltijat ilkkuen yllyttävät ja kiihöittavat rajumpaa ja heikompaa tuulta, sen mukaan kuinka paljon tai vähän solmuja he rihmasta vetävät, siksi että onnettomat, jotka sellaisiin luottavat, oikean sallimuksen mukaan hukkuvat" *2.
Samakaisen kertomuksen suomalaisten tuulenkaupasta antaa Olaus Magnus (kts. Histoire des Pays Septentrionaux) uskonpuhdistuksen aikana:
"Muiden pakanallisten, erhetystensä ohella suomalaiset tarjoavat kauppiaille, joita vastatuulet pidättävät heidän rannoillansa, tuulta kaupaksi. Hinnan saatuansa heidän on tapana antaa kolme noitasolmua, jotka eivät ole kudotut vaan hihnaan solmitut, sillä ohjeella että kun aukaisevat ensimäisen, niin saavat suotuisia tuulia, toisen, niin saavat ankarampia, ja kun purkavat kolmannen, niin rajuja myrskyjä, etteivät voi nähdä keulan yli vältettäviä kallioita, eikä astua askelta laskeaksensa purjeita, eikä viimeisilläkään voimillansa pitämään perää. Turmiota ja suurta vahinkoa, ovat ne saaneet kokea, jotka ovat noita solmuja halveksineet ja epäilleet niillä sellaista voimaa olevan."
Julkisesti ei noita keinoja kuitenkaan ole nähty käytettävän, sanoo Olaus Magnus. Kristinuskon valoon näet niiden julkisen käytännön karkoittanut. Myöhemmät kirjailijat eivät tiettävästi enää puhukkaan suomalaisten tuulenkaupasta. Mutta sitä harjoitettiin, kuten näyttää, edelleen Lapissa. Eräässä matkakertomuksessa vuodelta 1563 kertoo tekijä, että laivuri varta vasten oli matkustanut lappalaisen hoidan luo tuulta ostamaan ja maksanut 10 kruunua ja naulan tupakkia neljän tuuman, levyisestä palttinakaistaleesta, jossa oli 3 tuulta nostattavaa solmua ja joka sidottiin purjeen kulmaan (Diiben, s. 277). Lappalainen voi, kertoo Petrus Claudi kertomuksessaan Norjasta, nostattaa minkä tuulen hän tahtoo, varsinkin sen, joka tuuli hänen syntyessään.
"Niille, jotka häneltä ostavat tuulta, antaa hän nuoran tai nauhan, jossa on kolme solmua. Kun ostaja avaa ensimäisen solmun, saa hän sopivan tuulen, kun hän avaa toisen, saa hän siksi kovan tuulen, että paraiksi voi kestää, mutta jos hän avaa kolmannen solmun, niin ei pääse haaksirikotta, eikä mieshukatta."
Lapissa mahtoi tuulenkauppa pysyä käytännössä vielä aikoja uskonpuhdistuksen jälkeen. Scheffer ei ainakaan näy epäilleen tuon taikatavan käytäntöä aikanansa, vaikka kertoo siitä aikaisempien kirjailijain mukaan.
J. R. A
*1. Finskt Museum 1898, S. 59; Suomen Museo 1898. S. 5.
*2. Verhandl. d. gel. estn. Ges. VII, johon on painettu tämä ja muutamia muita pohjoismaita käsitteleviä lukuja.
Jälkikommentti lehdessä Suomen Museo 1905:
Entisestä "tuulenkaupasta" Suomessa, josta puhuimme Suomen Museossa 1901, s. 5—7, lienee vanhin kertomus säilynyt julkaisemattomassa maantieteellisen nimikirjan tapaisessa teoksessa "Geographia Universalis", jonka tekijä eli 1200-luvulla, mutta ei ole nimeltään tunnettu. Myöhemmät kertomukset näyttävät olevan melkein sanasta sanaan siitä kopioittuja.
"Winlandia", kertoo tekijä, on maa, joka idässä rajoittuu Norvegian vuoriin. Se on valtameren partaalla, eikä ole viljavaa, mutta kasvaa ruohoa ja metsää. Kansa on raakalaista ja sivistymätöintä ja noitakeinoihin taipuvaista. Erittäin he ovat kuuluisia tuulen nostattamiskyvystään. He näet panevat rihmaa, johon ovat sitoneet joukon solmuja, kerälle. Jos nyt joku tahtoo tuulta, niin hän avaa solmuista yhden taikka useampia, riippuen siitä, tahtooko hän kovaa vai heikkoa. Noita keriä he myövät merimiehille, joita tyven ilma pidättelee heidän rannoillansa: kuitenkin saattaa taikaneuvo ostajat usein onnettomuuteen" (Lönborg, Adam af Bremen, s. 179).
Winlandia on tämän tekijän mukaan Norjan vuorten länsipuolella, siis sama kuin Ruija, mutta hänen seuraajansa Bartholomeus Anglicus asettaa Winlandiansa meren partaalle mainittujen vuorten itäpuolelle (S. M. 1901, s. 6.). Ziegler kertoo 1532 kirjassaan "Schondia" (kts. Krantz: Rerum Germanicarum Chronica) tuulijutun lappalaisista, Olaus Magnus kertoo sen 1554 melkein samoilla sanoilla "finneistä". Lönnrotin julkaisemasta runosta nähden tuo noitakeino ei suinkaan ollut suomalaisillekaan outo. Vanhojen kirjailijain vaan näkyy aina olleen vaikea eroittaa noita molempia finnikansoja toisistaan: Tässä asiassa siihen tuskin oli syytäkään (Ahlenius, Olaus Magnus, s. 374).
